Sanotaan, että toiset ihmiset tulevat elämään jäädäkseen ystäviksi ja toiset ovat vain ohikulkumatkalla. Ohikulkijatkin voivat olla tärkeitä, lyhyistäkin hetkistä voi jäädä ihmiseen merkittäviä jälkiä. Sitten on niitä ystäviä, joita kohtaa vain harvoin, mutta aina kun tavataan, voi jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Minä olen aivan äärettömän onnellinen ihminen, kun elämässäni on ollut valtavan ihania ja erilaisia ihmisiä, paljon (vaikka sillä määrällä ei sinänsä ole väliä). Varmaankin se paljous johtuu siitä, kun olen asunut, opiskellut, harrastanut ja työskennellyt niin monessa eri paikassa elämäni aikana. Kun oikein ajattelen sitä, en voi olla kuin kiitollinen. En ole koskaan kokenut ketään yksittäistä ihmistä parhaaksi ystäväkseni, olen kokenut sellaisen jotenkin kahlitsevana. Niin moni ihminen on minulle "paras ystävä".
Viime viikonloppuna vierailin yhden sielunsiskoni luona. Olen onnellinen aina, kun tapaamme. Eron hetkeä en koe surullisena, koska tiedän, että hän on aina olemassa minulle. On jotenkin vapauttavaa saada kokea tällaista rakkautta ystävää kohtaan. Ihmistä ei tarvitse kahlita, jotta saisi hänet säilymään elämässään. Sehän vaatii tietenkin aika suurta luottamusta toista kohtaan. Miten sellainen luottamus on syntynyt, välillä ihmettelen. En tiedä, niin monien hetkien kautta, ei mitenkään tietoisesti. Ystäville, joita tapaa harvoin, voi uskoutua kipeissä asioissa, joista taas voi olla vaikeaa puhua sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat arjessa koko ajan läsnä. Haluan säilyttää arjessa tietynlaisen suojamuurin, en halua olla täysin auki ja haavoitettavana. Arkea ei jaksa sillä tavoin.
Hetket sielunsiskojen seurassa ovat todella voimauttavia. Arjessa äitinä niin herkästi tulee puhuttua koko ajan lapsesta. Siinä helposti unohtaa itsensä, mitä minulle kuuluu. Vaikka lapseni on minulle rakkainta maailmassa, en saa silti unohtaa sitä, että olen muutakin kuin äiti. Minä tarvitsen niitä hetkiä, kun jutellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa myöhään yöhön saakka. Sellaisen jälkeen on taas puhtia. Kiitos siis sielunsiskoni taas yhteisestä ajasta!
Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu eräältä toiselta ystävältäni, jonka koen sielunsiskokseni. En muista onko hän lainannut sen jostakin vai onko tämä hänen oma viisautensa. Lause on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti ja siinäpä oikeastaan on kaikki kiteytettynä, mitä tässä tekstissä halusin sanoa. On turvallista tietää, että elämässä on ihmisiä, jotka ovat läsnä aina, ja varmasti vielä kuoleman jälkeenkin jollakin tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervetuloa jakamaan ajatuksia rakentavassa hengessä kanssani!