OSA 5: Bodö ja parempi mieli

Koska matkasuunnitelmamme muuttuivat tradikaalisti, emme palanneetkaan Narvikiin vaan saavuimme uuteen kaupunkiin nimeltä Bodö. Päätimme siis palata kotiin Etelä-Norjan kautta. Norjan oma rautatie päättyy pohjoisessa Bodöhön, joten sinne oli järkevintä (myöskin helpointa) suunnata Lofooteilta. Bodön satamassa ensimmäinen mielikuvani oli Venäjä. Ensimmäiseksi nimittäin silmiin osui teollisuuden rakennelmat rannalla ja jostain syystä teollisuudesta tulee mieleen Venäjä. Muissakin Norjan kaupungeissa teollisuus näkyi, mikä oli maiseman kannalta tietysti vähän harmillista.

Bodö vaikutti sopivan kokoiselta kaupungilta. Turisti-info, rautatieasema ja ruokakauppa olivat helposti löydettävissä ja leirintäalueellekin oli helppo päästä kävellen. Asiat hoituivat siis melko vaivattomasti. Leirintäalue sijaitsi maalaismaisemassa meren rannalla. Mielenkiintoista oli se, että leirintäalueen läheisyydessä oli lentokenttä ja poika oppikin tuolla mitä tarkoittaa lentokone. Hänen mielestä oli jännittävää, kun lentokoneet kiitivät ylitsemme ja katosivat pilviin. Katoamista seurasi aina käsien hämmästynyt levittäminen.

Päädyimme taas mökkimajoitukseen, koska mökin sai siellä erityisen halvalla 300 kr / yö. Mökistä löytyi kerrossänky, pöytä, pieni sohva, liesi ja jääkaappi. Lisäksi suihkuun pääsi aivan ilmaiseksi. Kuten edellisissäkin paikoissa, kokkailu ja tiskaus tapahtui pääasiassa yhteiskeittiössä. Narvikiin verrattuna, Bodöössä leireili selvästi vähemmän suomalaisia.

Nautiskelimme olostamme leirintäalueella ja sen läheisyydessä. Mies opetti pojan heittelemään kiviä veteen. Sitä poika tahtoi tehdä jatkossa aina vettä nähdessään. Ihastelimme perinnerakennuksia, joidein katoilla kasvoi ruohoa. Kaiken kaikkiaan aika sujui leppoisasti ja rennosti. Illalla poika oli ehkä tavallista virkeämpi, eikä uni tullut silmään ihan niin helposti. Lopulta lauloin hänelle "harakka huttua keittää...". Se alkoi poikaa naurattamaan ja lopulta hihittelimme molemmat. Siihen hihittelyyn poika sitten nukahti onnellisena.

Aamulla pakkasimme taas tavarat, koska mökki oli luovutettava klo 12 mennessä. Lounaalla söimme norjalaisa herkkuja "fiskekakoireita" ja "fiskepuddingia" paistettuna. Kalakakut olivat hyviä, kalavanukas ehkä vähän hassun makuista kylmänä, mutta mies keksi sitten sitä paistaa niin johan alkoi maistumaan. Lounaan jälkeen kävelimme keskustaan. Loppupäivä oli sellaista kaupungilla hengailua ja kahvilla käyntiä. Pojalle meinasi tulla hätä kahvilan leikkihuoneessa, missä oli sellainen kolo mistä vain lapset mahtuivat. Hän ei sitten meinannut uskaltaa tulla sieltä pois, kun ympärillä hyöri isompia lapsia. Mutta onneksi sitten sain hänet puheella rauhoittumaan ja juttu päättyi onnellisesti.

Suunnistimme ajoissa rautatieasemalle, mistä yöjunamme Osloa kohti lähti. Poika keksi taas tapansa viihtyä. Hän kyllä löysi sitten kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit, mitä ei aikuissilmä huomaa. Supermielenkiintoista oli seurata aseman työmaata, jossa ahersivat kaivinkoneet ja muut härvelit. Pojan touhut naurattivat muitakin junan odottajia. Lopulta kello kahdeksan jälkeen pääsimme junaan.

OSA 4: Matkapahoinvointia maalla ja merellä

Heräsimme aamulla varhain. Siirsimme pojan nukkumaan rattaisiin. Pojan nukkuessa pakkasimme teltan ja tavarat rinkkoihin. Söimme aamiaista ja nautiskelimme saksalaisen motoristin tarjoamaa pannukahvia. Yhdeksän aikaan hyppäsimme linja-auton kyytiin aavistamatta mitä meillä oli edessä. Suuntanamme oli siis Lofootit. Ensimmäisen ison sillan kohdalla poika alkoi oksentamaan. Ajattelin, että nonni tähän se meidän matkamme sitten tyssää. Maisemat olivat aivan uskomattomia, sumuisia vuoria, jyrkkiä rinteitä, vihreää, koko ajan väriään muuttava meri. Kuitenkin päällimmäinen asia mitä tuolta matkalta muistan on mansikkamaidon hajuinen oksennus. Vuorotellen otimme miehen kanssa koppeja ja yritimme putsata linja-auton turvaistuinta parhaamme mukaan. Vaihdoimme vaatteet pojalta varmaankin kolme kertaa neljän tunnin ajomatkan aikana. Poika oli kuitenkin ihmeen hyväntuulinen koko ajan, mikä on ihme jo ihan siitä syystä, että harvoin hän noin kauaa autossa istuen viihtyy. Tunnelit olivat pojan mielestä kaikista jännimpiä.

Ihan sivuhuomautuksena liittyen tuohon mansikkamaitoon. Poika joi mansikkamaitoa, koska emme meinanneet löytää kaupasta tavallista maitoa. Narvikissa ostimme Mjölkkiä, mutta se paljastuikin piimäksi. Naureskelin hiljaa mielessäni, kun näin yhden suomalaisen pariskunnan kaatavan samannäköisestä purkista kahviinsa ja sen jälkeen kehuvan "kylläpä tämä maito sopii hyvin tämän kahvin kanssa, poistaa sen kahvin kitkeryyden". Menin ja kokeilin itsekin, mutta en ymmärtänyt miten se saattoi olla hyvää. Myöhemmin selvisi, että minä olin se hölmö. Heillä oli "melkkiä" ja meillä taas "mjölkkiä". Maito on siis norjaksi "melk".

Kun viimein saavuimme yhden maissa Lofoottien pääkaupunkiin Svolvaeriin, poika nukahti päiväunille. Minua hermostutti, koska poika ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Emmehän uskaltaneet antaa matkan aikana ruokaa, kun kaikki mitä hänelle antoi, tuli samantien ulos. Onneksi tuo oksentelu paljastui pelkäksi matkapahoinvoinniksi ja poika söikin ihan hyvällä ruokahalulla loppupäivän. Olimme vasta saapuneet Lofooteille, mutta meillä oli ihan sellainen olo, että tahdoimme pois mahdollisimman pian. Mikään ei tuntunut sujuvan siellä. Haaveilimme pääsevämme keskustan kalastusmajoihin majoittautumaan, mutta kaikki paikat olivat aivan täynnä. Lisäksi meitä mietitytti Lofooteilta pois pääseminen. Linja-autolla palaamista emme halunneet edes harkita oksennusepisodin jälkeen. Ainoa laiva jolla pääsi Svolvaerista mantereelle, lähti joka aamu klo 6.30.

Tässä taustalla näkyy niitä punaisia kalastusmajoja, kun tarkkaan katsoo.

Piheinä päätimme, että olotilastamme huolimatta kävelisimme leirintäalueelle, vaikka sinne olikin vähän matkaa. Kun vihdoin sinne pääsimme olimme niin väsyneitä, että päätimme majoittautua mahdollisimman helposti sisälle mökkiin. Sääkin oli aikamoinen, tuulinen, kylmä ja sateinen. Illalla poika kömpi oma-alotteisesti isänsä kainaloon ja ryhtyi siinä tyynesti nukkumaan. Ihanaa, ei mitään ylimääräistä temppuilua. Nukuimme kuin tukit koko perhe.

Näkymä leirintäalueen rannalta.

Meillä oli hyvin aikainen herätys ennen neljää, jotta ehtisimme ajoissa laivaan. Poika tietenkin nukkui normaalit yöunet kello kahdeksaan saakka rattaissaan. Ihmeellistä kyllä, olimme ihan virkeitä ja hyvällä mielellä. Svolvaer ei näyttänyt yhtä kammottavalta silmissämme kuin edellisenä päivänä. Muistan kuinka kirjoitin edellisenä päivänä väsyneenä kuinka tunsin jonkinlaista korkeanpaikan kammoa alhaalta käsin katsellessani sumuisia vuoria, jotka ympäröivät kaupunkia. Se kammo oli mennyt ohi yön aikana. Me ostimme huoltoasemalta kahvit ja suklaata. Satamassa meitä ei odottanutkaan mikään pikkuvene millaiseksi olin Express boatin kuvitellut. Laivassa oli oikein mukavat penkit, kahvila ja leikkihuone. Hikisenä ja nolona riisuin kaikki kylmää merimatkaa varten puetut varusteet.

Aamulla kello viisi elämä hymyilee.

Hei hei Svolvaer! Ehkä palaamme joskus paremmilla fiiliksillä!

Kun laiva lähti liikkeelle, tuli jännityksen paikat. Kuka oksentaisi seuraavaksi ja toivottavasti se ei olisi ainakaan poika. Ne valtameren aallot olivat jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Poikaa aallot vain naurattivat, kun hän loppumatkasta heräsi. Minä pysyin visusti tuolissani oksennuspussi kädessä. Onneksi en oksentanut. Kymmenen aikaan aamulla saavuimme uuteen kaupunkiin, Bodööhön (tässä kuten mjölkinkin kohdalla pitäisi olla sellainen lävistetty o-kirjain, mutta en tiedä miten sen saa).

OSA 3: Leppoisa päivä Narvikissa

Päätimme viipyä Narvikissa kaksi yötä. Ensimmäisen telttayön jälkeen heräsin varhain. Kun miesväki viimein heräsi, päätimme lähteä aamiaisen jälkeen kävelylle. Oli ihanaa kävellä ilman kantamuksia. Kannettavana oli vain poika kantorepussa. Sääkin oli mainio, muuttui ihan helteiseksi iltapäivällä. Narvik vaikutti leppoisalta pikkukaupungilta. Lähes kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli sunnuntai. Ulkona liikkui pari hassua reppureissaajaa, lapsiperheitä ja koiran ulkoiluttajia.

Näkymä kaupungille päin.

Jättivauva viehätti poikasta erityisen paljon.

 Aivan varsinaisen keskustan tuntumassa oli paljon värikkäitä asuintaloja. Me ihastelimme niitä matkallamme rannalle. Rannalla valmistimme tai oikeammin mies valmisti meille retkilounaan (mies hoitikin ruuan laitot melkein koko matkan ajan). Ranta oli varsinainen löytö, todella leppoisa paikka oleskella ja sen olivat huomanneet monet muutkin. Poikaa erityisesti viehätti kivet ja kukkaset.

Retkikeittiö ja mukana kulkeva kokki.

Samaisia vuoria ihastelin myöskin leirintäalueella.

Poika heräsi päiväuniltaan rannalla ja ihastuttavan hymyn saivat aikaiseksi koirat.

Kävelimme metsän kautta takaisin teltalle. Loppupäivän vietimme leirintäalueen leikkipuistossa leikkien, pyykkiä pesten ja jutellen muiden matkustajien kanssa. Narvik tuntui olevan monen suomalaisenkin välietappina matkallaan Lofooteille tai muualle Norjaan. Monet ihmettelivät ja ihastelivatkin meidän tapaamme matkustaa julkisilla välineillä.

 

OSA 2: Maisemajuna ja telttaan tiivistynyt rakkaus

Matkamme Tukholmasta jatkui 18 t pitkällä junamatkalla Ruotsin halki Narvikiin. Minulla oli varattuna couchette-paikka ja miehellä istumapaikka. Hytissä matkustaminen oli meille liian kallista, joten päädyimme vähän halvempaan couchetteen, jonka olin siis ymmärtänyt petipaikaksi naisten hytissä. Koin kuitenkin pettymyksen, kun minun hyttini oli täynnä miehiä, eikä kenelläkään ollut todellisuudessa omaa petiä vaan hiukan leveämpi penkki. Päädyin sitten matkustamaan pojan kanssa istumapaikalla. Istumapaikan viereen sai onneksi rattaat kokonaisina, joten pojallakin oli paikka nukkumiseen. Rattaat sai sellaiseen jännään väliiin, josta ne eivät päässeet missään tilanteessa kaatumaan ja poika ei myöskään päässyt tippumaan, mikäli hän olisi päättänyt nousta ylös.

Ajattelimme nukuttaa pojan kantoreppuun, koska kuvittelimme sen niissä olosuhteissa helpommaksi. Poika ei kuitenkaan nukahtanut, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun juna jytisi ja paukkui. Ruotsin ja Norjan junat, varsinkin yöjunat, ovat melkoisia huvipuistolaitteita. Ne kääntyilevät ja vääntyilevät tuhansissa mutkissa, sukeltavat tunneleihin, ylittävät huikean korkeita siltoja ja tuntuvat menevän ylä - ja alamäkeen. En ole koskaan Suomen junassa ainakaan huomannut, että voisin ikkunasta nähdä matkustamani junan veturin. Vaihdoimme poikaa sylistä toiseen, kunnes mies uskaltautui laittamaan pojan rattaisiin (minä pelkäsin jotta hän rupeaa itkemään ja koko vaunu raikaa). Poika ryhtyi heti nukkumaan. Miten tomppelilta olo tuntuikaan, kun emme olleet heti hoksanneet, että poika nukahtaa omiin rattaisiin!

Minä en saanut nukuttua tai en malttanut nukkua. Maisemien muutosta oli niin mielenkiintoista seurata. Aluksi oli kaupunkia, sitten maaseutua punaisine mökkeineen ja järvineen, sitten vaaroja ja vähitellen maisemat muuttuivat karummaksi ja karummaksi. Aamulla, kun heräsimme saatoimme jo nähdä vuoria. Poika nukkui loistavasti, mies myöskin, minä nukuin karhun unta, mutta olin silti pirteä kuin peipponen aamulla. Junassa viihtymisen kanssa ei ollut kyllä mitään ongelmaa. Mieluummin vietän junassa sen 18 t lapsen kanssa kuin autossa yhtään enempää kuin 4 t. Poika käveli käytäviä pitkin, leikki pikkuautoillaan ja kävi tervehtimässä muita matkustajia. Mekään emme tarvinneet mitään ylimääräistä tekemistä, maisemat olivat niin henkeä salpaavia. Ravintolavaunussa oli mukavaa käydä. Hinnat olivat kohtuullisia ja tunnelma oli jotenkin nostalginen.

Saavuimme puolen päivän aikaan Narvikiin. Siellä yllätys yllätys satoi! Poika nukahti päiväunille ja me sillä välin selvitimme turisti-infossa asioita. Suunnistimme kauppaan ja pankkiautomaatille. Sen jälkeen oli aika kävellä leirintäalueelle n. 1,5 kilometrin päähän keskustasta. Totesimme, että Mukkulan (alue Lahdessa) kukkulat ovat pientä verrattuna Narvikin vuoristoiseen maastoon. Huh huh.  Saimme onneksi voimaa koulupullista, jotka olimme ostaneet kaupasta. "Koulupullat" ovat sellaisia pullia, joiden päällä on mahdottoman paljon kookoshiutaleita, sokeria ja rasvaa. Niitä oli myynnissä melkein kaikissa ruokakaupoissa. NAM!

Poika heräsi uniltaan sopivasti, kun saavuimme leirintäalueelle. Leirintäalueella päätimme, että vietämme yön kalliiden mökkien sijaan teltassa. Vaikka satoi, oli onneksi lämmintä, joten telttailu ei ollut mahdoton ajatus. Teltan pystyttäminen sateessa ei ollut pojan mieleen, joten se pystytys jäi enemmänkin miehen kontolle ja minä leikin pojan kanssa. Vähitellen poika kuitenkin lämpeni telttailulle, kun hän pääsi itse tutustumaan telttaan lähemmin.

Kello oli jo vaikka mitä, kun teltta oli pystyssä. Oli korkea aika laittaa ruokaa. Ruuanlaitto tapahtui leirintäalueen yhteiskeittiössä. Kokkailuhetket olivat erityisesti pojan mieleen, kun hän sai silloin aina tavata muita leireilijöitä ja leikkiä kurkistusleikkiä heidän kanssaan (mikäli he lämpenivät). Ruuan jälkeen me suunnistimme suihkuun. Lämpimästä vedestä sai 20 kruunun arvoista polettia vastaan nauttia viisi minuuttia. Me teimme suunnitelmia, että miten siinä ajassa ehdimme kastella itsemme, levittää shampoon ja saippuan ja vielä huuhdella sen. Pöhköjä olimme, hyvinhän siinä ehti pestä itsensä ja siinä samalla pojankin. Aikaa jäi jopa lorvimiseen lämpimän veden alla. Sain huomata päivän mittaan, että leirintäalueella elossa erityistä on se, että kaikkiin perustoimiin menee aikaa paljon ja se ydin onkin juuri siinä. Muuta viihdykettä ei tarvita.

Puhtaina ja iltapalat nauttineina vetäydyimme omaan pieneen kupolitelttaamme. Koko kööri oli niin ihanasti väsähtänyt, että pistimme melkein saman tien maate. Poika vielä vähän päristeli pikkuautoillaan teltan seiniä pitkin ja mies suunnitteli jo seuraavaa matkaa. Minä vain hyrisin onnellisuuttani. Poika nukahti naureskellen, kun isänsä ajeli hänen leikkijunallaan ja sanoi "tsugu tsugu". Siinä maatessa ennen nukahtamista ymmärsin, että matkallamme olennaisinta ei ole se missä olemme. Tärkeintä on se, että me olemme tässä ja nyt yhdessä koko perhe, eikä meillä ole kiire pois toistemme luota. Suurin mahdollinen onni tiivistyi pienen kupoliteltan sisälle. 

Mökillä

Vietimme tynkäviikonlopun Mumman ja Taatan mökillä. Kivasta reissusta jäi muistoksi paljon kuvia.

Poika pääsi leikkimään vuosikymmeniä vanhoilla leluilla. Minä sukelsin lapsuusmuisteloihin vanhojen aarteiden myötä (kuka väittikään ettei haikaile mihinkään menneeseen ;).

Sorsaperhe pääsi laatikoiden uumenista ulkoilemaan.

Tapasimme myös oikean sorsaperheen.

Taata pisti pojat hommiin. Pojat olivat tohkeissaan.

Ympäristöön tutustuttiin kaikilla mahdollisilla tavoilla ja poika ei kaivannut kyllä yhtään aikuisten viihdytystä (lähinnä perään katsomista, jottei päässy tulemaan pipiä).

Leppoisa sunnuntaisoutelu vaihtui taisteluun vastatuulta ja pojan kiukuttelua vastaan. Kun saavuimme viimein laiturille, oli poika nukahtanut isin syliin ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Aaaah pääsimme miehen kanssa nauttimaan kesäyöstä laiturille sillä välin kun Taata (joka itse ehdottomasti näin halusi) nukutti poikaa. Kannatti haikailla ulkona vietetyiden kesäöiden perään aiemmassa tekstissä ;).