Runoilua yön pimeinä tunteina

Tämä ei ole mitenkään ajankohtainen runo omassa elämässäni. Kirjoitin sen viime yönä liittyen yhteen tanssiin, jonka olen tehnyt. Hauska huomata, että pystyn kirjoittamaan myös sellaisista aiheista, jotka eivät ole tunnetasolla itselle henkilökohtaisia.




Veteen piirrettyä


Edessäni
vain veteen piirretty viiva,
jota pitkin kulkea.
Ilkeät aallot
viskovat,
lyövät vasten.
Vajoan syvälle tummaan.

Pinnan alla
hämyinen kajo.
Hiljaisuuden läpi
kuulen kumean laulun.

Antaudun.
Vesi kannattelee,
lempeät virrat kuljettavat minua,
tulen osaksi
aaltojen ihanaa tanssia.

Ihan paras päivä

Rakastan tällaisia päiviä, kun kenenkään meidän perheestä ei ole pakko mennä minnekään ja saamme ottaa ihan rennosti. Edes viikkoja jatkunut tautini ei voi pilata tätä päivää. Meidän miesväki haki eilen kaupasta simaa ja munkkeja, kun itselläni ei ollut voimia juhlan järjestämiseen. Eilisilta meni rennosti Bandua pelaten, palapeliä rakennellen ja herkutellen. Vähän erilainen vappu kuin nuorempana!

Tänään ulkona oli ihanan raikasta ja kosteaa sateen jälkeen. Oli helppo hengittää flunssaisenakin. Olin sen verran hyvässä kunnossa jo, että jaksoin lähteä torille meidän isäntäväen kanssa. Poika osoitteli ihmeissään ilmapalloja ja muita vappuhärpäkkeitä. Nautiskelimme muikkuja katoksessa. Poika käveli innoissaan torilla meidän vanhempien sormista tukea ottaen. Ihmiset hymyilivät kävelemään opettelevalle pojallemme ja minä hymyilin ylpeänä "kyllä tämä naureskeleva suloisuus on meidän poikamme". Meidän piti ostaa ilmapallo, mutta leijakoju houkuttelikin ostoksille. Kotimatkalla oli pakko pysähtyä lennättämään uutta leijaamme, kun sää oli täydellinen siihen touhuun. Ja voi että kun se lensikin näppärästi, ihan toisin kuin ne surkeat leijat, mitä pienenä yritimme lennättää. Leijan lennättämisestä tulee vapautunut olo. Kaikki ajatukset unohtuu, kun keskittyy katselemaan korkealla taivaalla liitelevää leijaa. Sitten vielä pysähdyimme ala-asteen pihalle kiipeilemään kiipeilytelineessä, kun poika veti nokosia. Minua lähinnä pelotti, mutta mieheni on varsinainen apina. Poika heräsi ja sai matkustaa kotiin isin olkapäillä. Kyllä hänen kelpasi!

Eihän tässä muutenkaan auta olla myrtsi, kun poika on ollut varsinainen ilopilleri viime päivät ja mieskin on muistanut kaivaa kitaransa esiin. Ennen kuin tunsin miestäni edes kunnolla ihmisenä, ihastuin hänen soittoonsa. Me nimittäin tutustuimme yhteisessä kesätyöpaikassa kehitysvammaisten ihmisten kesäleireillä ja siellä jos missä soi kitara koko ajan. Siitä tulee aina niin hyvä mieli, kun hän soittaa. Ja minä pääsen laulamaan ja poika hytkyy musiikin tahdissa! On ihan huippua laulaa vanhoja suomalaisia hittibiisejä kitaran säestyksellä.

Lähipäivinä on paljon mukavaa ohjelmaa tiedossa. Huomenna aiomme testata pihassa olevaa grilliä ja ensi viikolla on meidän kerrostalon asukkaiden pihatalkoot. Viikonloppuna pääsemme kauan odotetulle leiriohjaajien leirille. Niin, että näin pienistä se ilo on taas kiinni.

Loppuun vielä poikamme lempiloru Potkukelkka. Poika rupeaa aina lorun lopussa nauramaan ja taputtamaan.

Potki potki
potkukelkka.
Potki potki
tietä hotki.


Topakalla töppösellä,
tahti nuttuun naputa,
tallaa tie ja taputa.

Tittamari Marttinen

Herkkää

Tahtoisin kovasti olla sellaisen hyvän mielen blogin kirjoittaja, mutta viime aikoina on vain ollut niin herkkä olo. Eikä tunteita saisi pakottaa, en halua teeskennellä. En ole masentunut (yritän olla varovainen tuon sanan kanssa, kun melankolinen mielentila on kuitenkin eri asia kuin masennus), mutta mietteissäni. Itku on herkässä. Tämä tyypillistä minulle keväällä, vaikka toisaalta kevätaurinko piristääkin.

Ja tämmöinen runo tästä mielentilasta sitten tuli:

Itkemättömät kyyneleet

ihon alla

vuosien myötä muuttuneet

mustaksi vereksi.

Verenkierron

virta hidastuu,

tuntuu raskaalta.

Pysähtyminen

tunteiden äärelle

saa vuotamaan,

itketyt kyyneleet päivä päivältä

puhdistavat vanhan veren.

Hmmmm. Mieluummin kirjottaisin iloisia loruja.

"Miten menikään se runo..."

Läksin tänään poikani kanssa ex tempore retkelle. Tarkoituksena oli vain lähteä siksi aikaa ulos, että poika nukahtaa. Mutta reppua pakatessani hetkessä päätin, että me otammekin eväät mukaan ja vietämme aikaa ulkona. Nakkasin pojan kantoliinaan ja tavarat pulkkaan. Poika nukahti melkein heti päiväunille.

Kävelimme järven jäällä auringon paisteessa. Lapseni on viime aikoina nukkunut aivan omituisia lyhyitä päiväunia, heräillyt kesken kaiken. Luulempa, että puhjenneet ja puhkeamattomat poskihampaat kiusaavat ja toisaalta mahansa totuttelee lehmänmaitoon. Noh nyt hän sitten päätti nukkua oikein monta tuntia. Kenties hän ajatteli, että tämä kantoliinassa nukkuminen on niin harvinaista herkkua, että täytyy ottaa tästä kaikki irti. Siinä kävellessä mieleen alkoi tulla runoja, siis omia aivan uusia runoja. Harmi, kun ei ollut mitään paperia mukana. En nimittäin muista enää miten ne menivät. Tuli aivan mieleen eräs laulu, jonka kuulin joskus aikoja sitten. Kuuntelin sitä vinyylilevyltä ja se oli varmaankin 70-luvulta. Se kertoi siis arjen kyllästämästä kotiäidistä, joka yritti kaiken kiireen keskellä kirjoittaa runoja. Runot unohtuivat, kun hän joutui aina keskeytetyksi. Harmi, etten kertakaikkiaan muista, kuka laulua esitti. Laulu kosketti jo silloin, vaikka en ollut vielä äiti. Varmaankin suunnittelin siihen jonkinlaista tanssia.

Itseäni on vaivannut samat asiat, kuin mistä siinä laulussa kerrotaan. Minulle liian helposti käy niin, että hävitän arjesta sen "runouden", enkä tarkoita nyt vain runoja vaan kaikkea kaunista: leikkiä, musiikkia, maalaamista, piirtämistä, kaikkea luovaa toimintaa. Vaikka toisaalta nyt kotona ollessa lapsen kanssa siihen olisi aivan loistavat mahdollisuudet, kun vain hyväksyy sen, että tehdään lapsen ehdoilla. Siellä retkellä ollessakin ihmettelin, että miksi emme ole käyneet tällaisella retkellä aiemmin tänä talvena. Me olemme jämähtäneet melkein kokonaan neljän seinän sisälle. Retkeily ja eväiden syönti upeassa talvisäässä on sitä elämän runoutta parhaimmillaan. Ehkä juuri siksi, että olemme jämähtäneet tai toisaalta olemme viettäneet aikaa viriketulvassa kaupoissa tai kotona miljoonaa asiaa yhtä aikaa tehden, en ole saanut harrastettua luovia asioita. Retkellä kaikki ylimääräinen unohtuu, mieli oli siis vapaa synnyttämään uusia runoja. Tätä lisää kiitos!