Mussukka pipinä

Meidän höppänä pöppänä sairastaa. Kamala kuume nousi päivällä. Ihan yllätyin omaa reaktiotani, kun siitä kuulin puhelimessa kaupungilla päivän ensimmäisen työrupeaman jälkeen. Omat suunnitelmat unohtuivat tykkänään, askelvauhti kasvoi ja suuntasin saman tien apteekkiin panadolia ostamaan (kotona sitä olisi ollut, mutta kuume nousikin yllättäen kylässä ollessa) ja siitä suoraan kauppaan ostamaan kaikkia pojan herkkuja (viinirypäleitä, smoothieta, hedelmäsoseita, mustikkapullaa, karjalanpiirakoita...), jotta edes jotain ravintoa ja nestettä hän saisi menemään alas. Eihän pojalla mitään hätää siellä kyläpaikassa isänsä kanssa ollut, mutta itselle tuli yhtäkkiä kova ikävä mussukkaista. Onneksi kyläpaikka oli lähistöllä ja pääsin pientä hoivaamaan.

Siellä se pikkuinen päikkäröi. Heräämisen jälkeen siinä kävi sitten niin, että otin pojan syliin ja vähän hän ruokaa maisteli, kunnes oksennus alkoi lentää, lähinnä minun housuille. Poika säikähti moista ja pitkään aikaan ei mitään muuta kuulunutkaan kuin pojan raikaava itku. Minun piti vielä mennä töihin, joten vein mieheltä housut jalasta ja mies lainasi sitten kaveriltaan housuja. En tiedä huomasivatko varhaismurkut oppilaani open hassuja housuja...

Illalla vielä katselimme pojan kanssa muumeja. Jostain syystä sitä tarjoaa lapselleen samat asiat, joita itsekin sairaana tekisi mieli tehdä. Itsekin katselin opiskeluaikoina sairastaessa muumeja tai luontodokumentteja yleareenalta. Ne ovat tarpeeksi rauhallisia katseltavia kuumeisena, kun oikein mihinkään muuhun ei voimat riitä. Huomenna jää sitten päiväkoti väliin ja poikanen viettää illan isänsä kanssa.

Hellyyttä, hoivaa ja hemmottelua, kolmen hoon hoitomenetelmillä koitetaan saada poika taas kuntoon ja kiinni normaaliarkeen.

OSA 8: Kotimatka (ällövaroitus)

Oslossa hyppäsimme Tukholmaan vievään yöjunaan. Minulla oli jo kova koti-ikävä. Meitä vähän jännitti edessä oleva matka pojan nukkumisen kannalta. Emme voineet mennä päiväjunalla, koska se olisi ollut todella myöhään illalla Tukholmassa. Matka oli kestettävä vain. Onneksi junassa oli taas mahtava henkilökunta. Konduktöörillä oli pelisilmää, kun hän ohjasi meidät omilta paikoiltamme rauhallisempaan paikkaan, missä saimme olla rauhassa muilta matkustajilta. Kävelin junan poikki ja tuosta junasta löytyikin sellaisia couchette-paikkoja, millaisiksi olin ne alunperin kuvitellut. Sellaista emme olleet varanneet, koska edelliset couchetet olivat tuottaneet pettymyksen. No yö meni miten meni, selvisimme Tukholmaan aamuksi, väsyneinä tosin. Lisäksi minulla oli aika äklö olo. Ajattelin, että ehkä olin juonut liian vähän. Siitä se ei johtunut, koska oloni vain paheni koko ajan.

Menimme puistoon syömään aamiasta ja lepäilemään. Minun täytyy myöntää, että koko päivä on minulla vähän harmaan peitossa, koska lähinnä nukuin huonovointisena. Pojalla ja miehellä oli ilmeisesti ihan mukavaa, kun he leikkivät ja katselivat lintuja. Päätimme mennä syömään ravintolaan tai no pikaruokaravintolaan tarkemmin ottaen. Minä en kyennyt syömään mitään. Poika nukahti ruuan jälkeen päiväunille ja meidän oli aika hankkiutua satamaan. Sinne oli hiukan matkaa, mutta kartalla näytti silti siltä, että selviäisimme sinne kävellen. Matkaa oli kyllä ihan riittämiin siihen olotilaan nähden, mikä minulla oli. Huh! Satamassa pääsimme onneksi aika pian laivaan.

Laivamatkastakaan en osaa kertoa mitään. Olin kuumeessa, nukuin, oksensin, eikä minulla ollut aavistustakaan päivän kulusta. Miesväki kävi syömässä ja leikkimässä, mutta aika pian hekin tulivat nukkumaan. Kylläpä uni maistui hyvälle!

Aamulla saavuimme Helsinkiin. Olo tuntui sen verran hyvältä, että ajattelin selviäväni ulos terminaaliin. Poika oli kaikista kevein kannettava, joten minä otin hänet. Mutta eihän siitä mitään tullut. Oksennus tuli siinä tunnelissa, josta laivasta kävellään ulos. Ihmiset kävelivät ohitse ja kauhistelivat ääneen näkyä. Voin kyllä kuvitella mitä he näystä ajattelivat, eivät ehkä uskoneet minun olevan oikeasti kipeä vaan enemmänkin liikaa juonut äiti. Minun teki mieli huutaa: "en ole juonut tippaakaan, tulkaa nyt auttamaan". Siitäpä opin, että koskaan ei voi arvostella pelkän yhden näkemisen perusteella. Tuntui nimittäin tosi pahalta se, että ihmiset eivät auttaneet. Olisivat tulleet edes lapsen vuoksi. Yksi ruotsalainen nainen oli ihana, kun huomasi lopulta hätäni, auttoi siivoamaan ja antoi yhden tölkin limpparia minulle. Hän haki myös paikalle mieheni, joka kulki hieman minua edellä, eikä ollut huomannut minun oksentavan. Päästyämme satamarakennuksen eteiseen lepäsin tovin jos toisenkin. Mies lupautui kantamaan molempien rinkat ja minun tehtäväkseni jäi työntää lasta rattaissa, jotta pääsisimme rautatieasemalle. Nyt näytin sitten laiskalta äidiltä. Olo kohentui ulkoilmassa. Selvisimme tunnin junamatkasta Lahteen ja pienestä bussimatkasta kotiin ilman uusia oksennusepisodeja. Ihanaa oli kuulla ja nähdä pojan reaktio kotiovella. Hän selvästi huomasi, että olimme saapuneet tuttuun ihanaan kotiin!  

Aurinko pilkottaa jo pilvien takaa

Eikä vain pilkota vaan paistaa täydellä tuutilla. Tänään oli niin ihanan lämmin. Eikä vain sää ollut lämmin myös mun mieli oli lämmin. Toissapäivänä oksensin, eilen makasin voimattomana vatsataudin ja kaikkien muiden tautien jäljiltä ja tänään pääsin vihdoin ulos. Minulla oli ohjelmassa hemmottelua, olin varannut ajan oikein yksityiselle lääkärille. Kuinka kauan olinkaan tätä suunnitellut. Olen ollut siis enemmän ja vähemmän kipeä helmikuusta lähtien. Nyt kuukauden sisällä joka viikko minulle on noussut kuume. Päijät-Neuvon puhelinpalvelussa minut on ohjattu aina vain päivystykseen ja päivystyksessä olen saanut kouraani antibioottireseptin ja diagnoosiksi arveluja "kyllä se taitaa olla tulehtunut". Paistaako katkeruus läpi? Ei ole tarkoitus. En syytä lääkäreitä, heidän vikansa tämä systeemin toimimattomuus ei ole. En vain ymmärrä mitä siinä säästetään, kun tauteja ei hoideta kunnolla kerralla.

No niin se siitä spekuloinnista. Hyvä, että sain tarpeekseni sairasteluihin ja varasin ajan yksityiselle. Tyytyväisempi en voisi olla saamastani palvelusta. Onneksi meillä on hätävaratili tällaisia tilanteita varten. Toinen leikattu korvani oli pahasti tulehtunut ja lääkäri määräsi minut jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Olen todella helpottunut, kun asiaa vihdoin tutkitaan eikä vain hutkita. En sinänsä ole yllättynyt, kun nämä korvaongelmat ovat tuttuja vanhastaan. Eikä niitä näin aikuisena enää pidä kovinkaan suurina ongelmina. Lapsille ne kyllä tuottavat tuskaa, korvakipu on jotain aivan käsittämätöntä pienelle ihmiselle. Toivottavasti lasten kohdalla nämä otetaan vakavammin julkisellakin puolella. Meidän pojalla ei vielä onneksi ole korvatulehduksia ollut. Jospa tämä minunkin kierteeni tästä helpottaisi.

Tullessani kotiin lääkärin, kaupunkihumputtelun ja töiden jälkeen, mies ja poika olivat ulkona keinumassa. Lämmin ilma on jotain käsittämättömän ihanaa. Se herättää ihmiset henkiin. Poika oli riemuissaan, kun kevätvaatteissa oli niin helppoa liikkua ja tutkia ruohikkoa. Tutustuimme ensimmäistä kertaa naapurin lapsiin, jotka olivatkin vallan puheliaita ja uteliaitakin. Pojan mielestä erityisen jännittäviä olivat tyttöjen koirat. Kyllä se vähän nauratti, kun koira pääsi nuolaisemaan naamaa. Kotiovella vastaan tuli uusi naapurimme, nuori mukavan oloinen nainen, joka kertoi olevansa 9 kk vanhan lapsen äiti. Ehkäpä poikamme saa vihdoin melkein ikäisensä kaverin ja minä saan juttuseuraa. Jippii!

Ilta meni hulinaksi ja poikaa oli vaikeaa saada nukkumaan. Onnellisuuden aste oli kyllä todella korkealla, kun poika vihdoin nukahti. Rakastan katsella nukkuvaa lasta. Unta tuhiseva lapsi on täynnä levollisuutta, helpotuksen tunnetta, lämpöä. Vaikea selittää tätä, mutta tuntuu niin kuin nukkuvassa lapsessa kypsyisi tai hautuisi uusia mahdollisuuksia. Se on kaunista. En tarkoita niillä mahdollisuuksilla mitään suureellista, en odota poikani olevan tavallista ihmeellisempi. Jokainen lapsi on erityinen omille vanhemmilleen vaikka olisi kuinka tavallinen.

Meillä on viime päivinä halittu tavallista enemmän. Sairastelun etuna on se, ettei saa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla. Silloin huomaa, että lapsen hoidonkin voi tarvittaessa saada aika rennoksi (ellei sitten lapsella satu olemaan jotain erityisiä tarpeita). Hyvällä mielellä olen lämmittänyt pojalle purkkiruuat, jättänyt sotkujen korjaamiset myöhemmäksi ja käyttänyt kertakäyttövaippoja (kun ei ole ollut voimia kestovaippojen pyykkäämiseen). Kun minä olen olla möllöttänyt, poika on tullut spontaanisti halimaan paljon enemmän kuin normaalissa arjessa. Se on ollut ihanaa! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että jos ottaisin rennommin, meillä olisi enemmän läheisyyttä. Kenties. Vaikka kyllä poika tykkää touhuta mun kanssa kotihommiakin.

Pysäyttävää

Niin. Olen aloittanut tämän tekstin nyt jo monta kertaa, mutta en millään löydä oikeita sanoja. Minulle läheisellä ihmisellä on todettu eräs sairaus tai diagnoosi ei oikeastaan ole vielä ihan selvä. (Tässä en aio kertoa kenestä on kyse.) Sairaus tuli todella kiven takaa ja siksi olen hämilläni. Kun elämässä ei mitään pitäisi pitää itsestään selvänä, mutta silti nämä ovat niitä asioita, joihin ei koskaan totu. Minulla on sellainen ajattelutapa, että otetaan vastaan se mikä tulee ja eletään sen kanssa. Siltikin näitä yllättäviä tilanteita joutuu aina jonkin aikaa työstämään. Sairastuneen itsensä pitää oppia elämään sairauden kanssa ja läheisten taas huolen ja menettämisen pelon kanssa. Ennestään jo tiedän, että se työstäminen on aika pitkä prosessi, jossa aina välillä joutuu palaamaan takaisin alkuun. Helpottavaa on tietää, että tämä rakas ihminen itse otti asian vastaan rauhallisesti.

Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.

Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.

Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.

No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).