Pysäyttävää

Niin. Olen aloittanut tämän tekstin nyt jo monta kertaa, mutta en millään löydä oikeita sanoja. Minulle läheisellä ihmisellä on todettu eräs sairaus tai diagnoosi ei oikeastaan ole vielä ihan selvä. (Tässä en aio kertoa kenestä on kyse.) Sairaus tuli todella kiven takaa ja siksi olen hämilläni. Kun elämässä ei mitään pitäisi pitää itsestään selvänä, mutta silti nämä ovat niitä asioita, joihin ei koskaan totu. Minulla on sellainen ajattelutapa, että otetaan vastaan se mikä tulee ja eletään sen kanssa. Siltikin näitä yllättäviä tilanteita joutuu aina jonkin aikaa työstämään. Sairastuneen itsensä pitää oppia elämään sairauden kanssa ja läheisten taas huolen ja menettämisen pelon kanssa. Ennestään jo tiedän, että se työstäminen on aika pitkä prosessi, jossa aina välillä joutuu palaamaan takaisin alkuun. Helpottavaa on tietää, että tämä rakas ihminen itse otti asian vastaan rauhallisesti.

Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.

Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.

Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.

No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).