20. luukku

Tässä kuussa

Joulukuussa olotilani ovat oikein ääripäistä. Joulun odotusaika on tanssinopettajalle varsin kiireistä aikaa, kun on kaiken maailman näytöksiä, näytöksistä johtuvia ylimääräisiä harjoituksia ja esiintymisasuihin yms. liittyviä järjestelyjä. Kaiken tämän hässäkän keskellä pitää vielä hoitaa paperihommat sille mallille, että voi siirtyä joululomalle hyvällä mielellä. Tämän joulunalushässäkän vuoksi omat jouluvalmistelut jäävät aivan hunningolle. Joka joulu harmittaa, kun en saa ystäviäni muistettua mitenkään. Vaikka sinänsä minun mielestä kortit ja lahjat ei ole mitenkään välttämättömiä asioita, niistä ei pitäisi ottaa liikaa stressiä tai niiden koko idea menee pilalle. Jostain syystä kuitenkin stressaan. Joulu tarkoittaa tanssinopettajalle myös tulotonta aikaa, itselleni tulee lähes kuukauden palkaton kausi, mikä hiukan stressaa myös.

Nyt olen lähestulkoon päässyt oikeasti lomalle ja olo on ihana. Vihdoinkin on aikaa olla Poikasen kanssa ja tehdä kaikkea sitä, mihin arjessa paukut ei riitä kuten maalata, muovailla, leikkiä pitkiä leikkejä, leipoa, olla vain. Meillä on joulusiivouskin mallikkaasti jo hoidettu. Muutaman lahjan vielä hankimme, mutta emme mitään suuria määriä. Lähimmät ihmiset saavat jotain pientä. Poikaselle emme tänäkään vuonna osta mitään, koska tiedämme hänen saavan lahjoja ihan tarpeeksi sukulaisilta. Heti kun ehdin aion tehdä hänelle kuvakirjan, jossa on kuvia sukulaisista, mutta se ei taida aatoksi ehtiä.  Miehen kanssa on myös sovittu, ettemme lahjo toisiamme, me molemmat koemme lahjojen ostamisen aika stressaavana emmekä halua sillä pilata lomatunnelmaa.

Joulukuussa pääsemme tapaamaan taas niitä sukulaisia, joita emme usein näe. Meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa, joten matkustelut ovat arkiviikonloppuina poissuljettu ajatus.

Tämän kuun osalta olemme nyt voiton puolella. Ihanaa! 
  

Vapaapäivä

Sitä ei saa ellei sitä itse itselleen ota. Se etu töissä käymisessä on, että aika pojan kanssa (siis silloin kun ihan oikeasti saa olla vain pojan kanssa, eikä tarvitse samalla säätää mitään työhön liittyvää) tuntuu oikeasti vapaa-ajalta. En ole pitkään aikaan kaivannut kahden keskistä aikaa miehen kanssa tai edes oikeastaan yksin oloa, paras vapaapäivä on sellainen, jonka voi viettää koko perheen kanssa tai edes pojan kanssa. Meillähän ei tosiaan ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa. Hän on töissä lauantaina, kun minulla on vapaapäivä ja miehen vapaapäivät taas ovat sunnuntai ja maanantai.

Tällä viikolla olen pahoittanut mieleni usein. Minussa on sellainen ongelma, että olen aivan älyttömän herkkä ottamaan itseeni ja jos asiaa ei saa keskusteltua asianomaisten kanssa, se jää vaivaamaan ja kannan sitä mukanani. Miten oppisin unohtamaan ja ohittamaan sellaiset kommentit, jotka ovat epäasiallisia ja kohtuuttomia. Parasta unohdusterapiaa ovat nämä päivät, kun saan tehdä mitä huvittaa. Työpäivinä minulla on aina sellaisia odotteluhetkiä bussissa, bussipysäkillä, tuntien välissä ja illallakin, milloin työasiat vain pyörivät päässä väistämättä.

Kävin tänään pojan kanssa kaupungilla kirpputorilla ja vähän muutenkin pyörimässä. Päälläni oli tietenkin hame, mikä on ihan luksusta hikisiin työvaatteisiin verrattuna. Mikä hienoa, löysin kirpparilta kaksi mukavaa hupparia, t-paidan ja kaksi käsinukkea. Citymarketista lähti matkaan vielä muumi-uimapuku pojalle. Poika kun käy isänsä kanssa aina maanantaisin uimassa niin on syytä olla hyvä uimapuku.

Kotona me otimme itseämme niskasta kiinni ja pistimme kodin tavarat järjestykseen. Muutama viikko sitten päätimme siirtää olohuoneen työhuoneeseen ja työhuoneen olohuoneeseen, jotta saisimme lisää tilaa lapsen leikeille ja toisaalta työtavaroille. Hommahan jäi silloin vähän puolitiehen ja olen senkin takia ollut vähän hermostunut, kun kaikki tavarat ovat olleet kadoksissa. Noh nyt ne ovat enemmän kuin järjestyksessä ja huomenna pääsemme tekemään sen perussiivouksen sitten viimeinkin. Vaikka en olekaan täydellisen siisteyden ystävä, niin täytyy kyllä myöntää, että kotona on ihan erilainen tunnelma nyt. Kynttilöitäkin teki mieli laittaa palamaan, kun on niin nättiä. Ehkäpä työpäivätkin maistuvat erilaisilta, kun ei heti ovella tule vastaan kamala määrä tekemättömiä kotitöitä ja työtavarat löytyvät yhdestä paikasta, minun omasta työnurkkauksesta.

Ai niin. Meidän poika on alkanut nyt selvästikin puhumaan. Hänen puheenkehityksensä oli tauolla kauan aikaa, kun kaikki aika meni kävelyn harjoitteluun ja sitä harjoiteltiinkin kauan ja perusteellisesti niin kuin tuolla meidän pojalla on tapana tehdä. Selvästikin kaikkia sanoja hän yrittää toistaa, mitä kuulee. Suosikkisana taitaa olla "taatuu" eli suomeksi "kaatuu" sekä "pippu" eli "tippu". Luonnollisesti näihin sanoihin liittyy tekeminen, poika kaatuu tahallaan ja huutaa sitten mahallaan "taatuu" ja nauraa vielä perään ja ruokapöydässä on ah niin ihanaa harrastaa maitolasin tahallista kaatamista ja asioiden tiputtelua. Mopon perään huudetaan innoissaan "popo". Yhtenä päivänä poika sanoi yhtäkkiä "tiito" eli "kiitos" ja sekös tuntui hyvältä. En ole pitänyt näistä sanoista sen kummemmin kirjaa, kun ne vaihtelevat vähän päivästä toiseen. "Isi" on kuultu silloin tällöin ja monia muitakin sanoja on kuultu muutamia kertoja. Vähitellen, vähitellen.

Jospa se tästä taas arki lähtee rullaamaan.

Havahtumisia arjen keskellä

Tänään istuin pitkän tovin linja-autopysäkin penkillä. Olin vienyt lapsen juuri hoitoon ja odotin bussia. Olo oli tyhjä ja vähän alakuloinen, arjen oravanpyörästä väsähtänyt, kunnes tapahtui jotain. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Perjantain merkkinä kadulla kulki nuoria pariskuntia, armeijasta kotilomille päässeitä kolleja tyttöystäviensä kanssa. Sitten muistin yhtäkkiä niin elävästi ne samanlaiset hetket, kun me miehen kanssa aina tavattiin perjantaisin, kun toinen oli matkustanut pitkän matkan toisen luo. Se muisto lämmitti mieltä ja oli ihanaa katsella niitä pariskuntia, jotka olivat nyt samassa tilanteessa. Vähän samalla tavalla minulle kävi, kun yhtenä päivänä ryhdyin laittamaan ruokaa keittiössämme, joka oli kuin pommin jäljiltä. Tuli aivan sellainen tunne kuin olisin ollut kokkaamassa siinä kommuunissa, jossa mieheni silloin joskus muinoin asusti ja missä me yhdessä laitoimme ruokaa. Se sotku ei enää harmittanutkaan, vaan koin sen hetken jotenkin nostalgisena. Meidän romantiikkaamme taitaa kuulua rosoisuus.

Tällaisia pieniä hetkiä olen arvostanut viime aikoina. Aina välillä havahdun katselemaan jotakin hetkeä ikään kuin ulkopuolisena ja huomaan, että siinä se on nyt sitten se minun elämä tässä ja nyt. Meidän arki on aika hulinaa edelleen ja me pyöritään siinä kuin oravat pyörässä. Iltatyö on vähän sellaista, että sitä ajattelee koko päivän ja henkisesti vapaalle pääsee vasta illalla, kun työt ovat ohi ja on yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei ajatukset enää mene töihin. Päivän parhaita hetkiä ovat aamut, kun heräilemme pojan kanssa kaikessa rauhassa ja köllöttelemme ja höpöttelemme sängyssä. Iltapäivällä ajatukset viimeistään alkavat hiipiä töihin. Välillä istumme pojan kanssa molemmat pöydän ääreen "suunnittelemaan". Poika piirtää ja minä suunnittelen illan tunteja. Illalla on ihanaa hakea poju hoidosta, kun hän silmät kirkkaina kiiruhtaa äitiä halaamaan. Tosin on kyllä kerran käynyt niinkin ettei poika ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi autoleikkiään ihan muina miehinä.

Poika on sopeutunut päiväkotiin oikein mainiosti. Minusta on mukava ajatus, että hän saa leikkiä toisten lasten seurassa. Yhtenä päivänä, kun saavuimme päiväkotiin oli yksi toinen poika jo odottamassa, että koska se meidän poika saapuu hänen kanssaan leikkimään. En sitten tiedä, että leikkivätkö he oikeasti yhdessä, mutta ajatuksena se oli mukava. Hoitajien kertomuksia illan sujumisesta on aina mielenkiintoista kuunnella. Kehuista tulee tietenkin hyvä mieli. Tänään poika oli ollut ainoa iltalapsi ja hän oli päässyt hoitajan kanssa retkelle. Olivat kuulemma käyneet sorsia katsomassa ja poika oli vaan niitä osoitellut innoissaan ja sanonut "kaak kaak". Hän ei ole meidän kuulleen eläinten ääniä matkinut oikein koskaan, mutta taitaa salaa ne silti osata. Mitäpä sitä vanhemmilleen kaikkia taitojaan näyttämään, kun me kehutaan häntä ilmankin ;).

Minusta on alkanut tuntua siltä, etten taida jaksaa iltatyötä pidemmän päälle. Pitää kai ryhtyä miettimään muita vaihtoehtoja. Vaikea päätös se tosin tulee olemaan, jos luovun omasta työstäni. Tuntuu vain jotenkin tosi raskaalta lapsiperhearjen ja tanssinopetustyön yhdistäminen. Nautin molemmista erillään, mutta niiden molempien saaminen samaan elämään tuntuu minulle vaikealta. Kumpikin kärsii liikaa. Jos olisin tiennyt, että tulen saamaan perheen, olisin varmaan hakeutunut jollekin muulle alalle. Mutta ajattelin silloin ennen, että pitää saada sellainen ammatti, joka antaisi tarpeeksi sisältöä elämälle, jos puolisoa ja lasta en saisikaan. En haluaisi kuullostaa narisijalta, mutta tämä asia vain mietityttää todella paljon. Tämmöisessä jatkuvassa väsymyksen tilassa en voi elää kovinkaan onnellisena pidemmän päälle. Olen niin ristiriitainen, kun samaan aikaan kehittelen uusia ideoita ja haaveilen osallistuvani koulutuksiin, jotka ovat suoraan oman alani juttuja ja toisaalta suunnittelen lopettavani nämä hommat kokonaan kevätkauden jälkeen. Vai keksinkö vielä jonkun tavan jatkaa tanssinopettajan töitä, jonkun lapsiperheeseen sopivan tavan...

Bloggaaminen on nyt ollut tuuliajolla kuten kaikki muutkin harrastukset. Käyn kyllä muiden blogeja lukemassa, mutta on kommentoinnitkin jääneet, kun ei vain tunnu sanaisesta arkustani mitään tällä hetkellä irtoavan. Tuli helpottunut olo, kun sain viimein jotain vähän raapustettua. Mukavaa syksyä ja voimia kaikille!