Tervetuloa Kullanmuru!

Ajatella, että lähipäivinä tai viikkoina meidän perhe kasvaa yhdellä uudella ihmisellä. Alamme olla jo aivan valmiita (lue kypsiä), niin valmiita kuin vain voimme olla. Peti on pedattu, olen siivonnut kodin (jo monta kertaa vauvaa ajatellen), vaatteet on pesty ja laitettu esille. En keksi enää mitään olennaista mitä pitäisi tehdä. Nimeä on mietitty, mutta jostain syystä keksimme nimen vain tytölle. Itselläni ei kuitenkaan ole mitään varmaa tyttö-oloa. Nimi , jota ajattelimme, tuntui heti niin tutulta, ikään kuin juuri sen nimisen ihmisen kuuluisi olla osa meidän perhettä. 

Tämä kaikki tuntuu hiukan kummalliselta, vaikka väitinkin meidän olevan valmiina. Verrattuna ensimmäiseen raskauteen, tämä raskaus on edennyt jotenkin aivan sivussa kaikesta muusta. Tunnen siitä jopa vähän huonoa omatuntoa. Enkö osaakaan arvostaa tätä raskautta ja vauvaa? Miten toiseen lapseen kiinnytään? En edes osaa jännittää synnytystä. Jotenkin jaksan kuitenkin luottaa siihen, että synnytys menee omalla painollaan, kiintymys syntyy luonnostaan ja muuttuu konkreettisemmaksi, kun lapsi on syntynyt.

Olen opetellut nauttimaan hitaudesta, Etana Ellin elämästä. Äitiysloman alussa voimia oli vaikka kuinka ja jaksoin häärätä päivän pitkän. Nyt olen yrittänyt vain hyväksyä väsymyksen ja sen, että velvollisuuteni on nyt pitää huolta itsestäni  (ja toki perheestäni) ja levätä riittävästi. Hitauteen tottuu hiljalleen, mutta onneksi kehoni muistuttaa minua sen tärkeydestä jatkuvasti. Tavallaan se tuntuu hyvältäkin, että joku muu kuin kunnianhimoinen osa minua määrää tahdin, jolla elän. Aikaa jää olennaisiin asioihin kuten vaikkapa Poikasen kanssa sylittelyyn. Nyt ei tarvitse hötkyillä. 

Minulla on ollut kiitettävästi omaa aikaa, koska päätimme pitää Poikasen hoidossa vielä tämän huhtikuun ajan. Kahtena aamuna viikossa Poikanen lähtee Isin kyydissä päiväkotiin ja minä olen saanut nukkua ja tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Se aika on ollut Tarpeellista tämän työvuoden jälkeen. Oma aika on auttanut rauhoittumaan ja ehkäpä juuri se on tärkeä osa valmistautumista tulevaan. Suorituskeskeinen osa minua saa nyt unohtua. Toissa päivänä tunsin onnen aallon sisälläni, kun huomasin, että osasin todella pitkästä aikaan vain Olla. Tein vain sellaisia asioita, joista sillä hetkellä nautin. Istuskelin kahvilassa, löntystelin kevätauringossa ja tutkiskelin tavaroita kirpputorilla kaikessa rauhassa. Tein niitä samoja asioita, joista nautin jo vuosia sitten ennen kuin olin kenenkään äiti tai puoliso. Tuntui terveelliseltä saavuttaa hyvä olo ihan itsekseen. Voin edelleen olla myös se tyttönen, joka olen aina ollut.

Minulla olisi nyt paljon ajatuksia, mutta uni kutsuu. Tämä yökyöpeli on alkanut arvostaa hyviä yöunia ja ajoissa heräämistä. Ties vaikka joutuisin/pääsisin jo huomenna synnyttämään ja siinä hommassa on levänneestä kehosta kyllä apua.

Tervetuloa maailmaan Kullanmuru, pieni Piu pau! Tulet sitten, kun sinusta siltä tuntuu. Kyllä me hyvää jaksamme odottaa vielä hetken.

Tämän leikkimaton ompelun aloitin jo ennen Poikasen syntymää. Projekti unohtui kaappiin vuosiksi. Tänä aamuna minun teki mieli jatkaa sitä ja sainkin sen yllättäen hetkessä valmiiksi. Tämä olkoon tervetuliaislahja meidän Piu paulle.

Vauvan potkut mahassa ja pään sisäiset mietteet valvottavat. Tämän yön unisaldoksi taisi jäädä neljä tuntia. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka käsitteleminen julkisessa blogissa arveluttaa ja arastuttaa, mutta jota olen hautonut kauan oman pääni sisällä. Ehkä juuri siksi tästä pitää kirjoittaa.

Äitiysloma lähenee, vielä reilut kaksi kuukautta työntekoa ja sitten minä huokaisen. Voin saavuttaa osan siitä huojentuneesta olotilasta jo nyt. Olen nimittäin tehnyt päätöksiä, jotka tuntuvat vapauttavilta. Aion antaa itselleni mahdollisuuden johonkin toiseen työhön. Luin jokusen aikaa sitte jostakin toisesta blogista (en enää muista mikä se blogi oli, mutta ajatus jäi elämään) lauseen, joka kosketti. Sen ajatus meni jotenkin näin "on liian rankkaa yrittää olla nero joka päivä". Juuri sellainen olo minulla on tässä tämän hetkisessä työssäni, että joka päivä pitäisi yrittää keksiä jotain mullistavaa ja kun siinä ei onnistu edes keskinkertaisesti, tunnen itseni huonoksi liian usein. Tähän voisi tietysti esittää vastakysymyksen. Tarvitseeko olla?. No jos ei nyt mitään mullistavaa tarvitse keksiä, niin ainakin joka päivä oma luovuus pitää heittää peliin aika täysillä ja sellainen vie minusta kaikki mehut.

Voin ihan avoimesti ilman häpeää myöntää, että voimavarani eivät riitä tällaiseen elämään. Olen jopa ylpeä siitä, että uskallan myöntää tällaisen asian ääneen. Kun mietin ihan oikeasti meidän perheen aikatauluja, asia ei edes ihmetytä. Mies on kolmena päivänä viikossa töissä aamusta iltaan ja muinakin päivinä niin, että tuskin näemme toisiamme, meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, itselläni on vain yksi vapaapäivä ylipäätään. Olen siis lapsen kanssa kahden lähes koko vapaa-ajan ja ne päivät, kun mies on kotona, minä olen kiinni töissä. Lisäksi lapsi nukkuu päiväunet yleensä matkalla päiväkotiin. Sekin hengähdystauko (tai aika milloin voisin valmistella töitäni) on siis poissuljettu. Jostain kumman syystä Poikanen huomaa, jos yritän tehdä töitä. Kaiken muun äidin oman puuhailun hän sallii, muttei työntekoa. Ymmärrän hyvin. Kotitöitä voi mainiosti tehdä Poikasen kanssa yhdessä, työt taas vievät minut henkisesti toiselle planeetalle ja se on liikaa Poikaselle.

Mutta tarkoitus ei ollut valittaa nyt siitä mitä meidän arki on vaan keskittyä siihen ihanaan asiaan, että minulla on vapaus ja mahdollisuus valita toisin. Voi kun voisinkin nyt palata taas sen yläasteen aikaisen oponi juttusille. Muistan kuinka hän olisi halunnut suojella minua valinnalta, joka kuullosti paljon elämää nähneelle opolle varmasti aika hurjalle. Muistan myös kuinka hän keskellä kesää soitti ja onnitteli, kun minut oli valittu haluamaani kouluun. Nyt minun tekisi mieli kysyä häneltä "hei opo mitä muuta musta voisi tulla isona?". Miten ihana, pelottava ja täynnä mahdollisuuksia tuo kysymys onkaan! Tiedän, että minusta olisi moneen asiaan, mutta mitä minä todella haluan on nyt vähän hakusessa. Joitakin ammatteja olen jo ajatellut, mutta pelkään, että ne vievät minut ihan samaan suohon kuin missä nyt olen. Alan vaatia itseltäni päivittäistä neroutta ja aikataulut ovat perhe-elämän kannalta liian hankalia. Olisikohan ammatinvalintapsykologista jotain apua minulle? Onko kenelläkään kokemuksia sellaisesta? Vai pitäisikö antaa ajan kulua ja antaa elämän tuoda eteen sen mitä etsin. Joka tapauksessa en ole ihan heti koulun penkille menossa jo ihan meidän perheen tilanteenkin vuoksi.

Onneksi olen päässyt ja joutunut tekemään erilaisia töitä elämäni aikana. Olen tiskannut, tarjoillut, pakannut pakasterasioita, hoitanut lapsia, toiminut kehitysvammaisten ihmisten ohjaajana ja avustajana sekä tietysti tanssinut ja opettanut tanssia. Jossain vaiheessa aloin vain sulkea itseltäni erilaisia mahdollisuuksia pois ja siksi nyt olen jotenkin sokea muille ammateille. Kynnyskin on kasvanut, kun ajattelusta on tullut realistisempaa. Vai onko se mitä kutsun realismiksi enemmänkin kyynisyyttä? En kuvittele, että jossakin toisessa ammatissa elämä olisi ruusuilla tanssimista, mutta uskon, että parempiakin vaihtoehtoja minulle ja meidän perheelle on olemassa. Ja haittaako se jos erehdyn ja muutaman vuoden päästä haluankin takaisin oman alani töihin? Tilanne voi tietysti olla se, että töitä ei sitten enää ole. Kyllä tämä elämä kantaa, eikö vain. Katuisin varmasti enemmän sitä, että jämähtäisin johonkin ja olisin jatkuvasti tyytymätön omiin ratkaisuihini.

Äitiysloma on kyllä siitä mainio asia, että se antaa ihmiselle mahdollisuuden irtautua hetkeksi uraputkesta ja antaa aikaa ajatella, mitä elämältä todella haluaa. Se mahdollisuus pitäisi kyllä sallia heillekin, joilla lapsia ei ole eikä syystä tai toisesta tule.

Edelleen mietin voinko julkaista tämän tekstin. Lähinnä askarruttaa se, että jos joku oppilaani tai oppilaani vanhempi tai vaikka mahdollinen työnantaja lukisi tämän, mitä hän ajattelisi. Onko näistä ajatuksista oikeus kertoa vasta sitten jälkeen päin? Jokainen joka minut tuntee tietää, ettei tämä valinta ole helppo. Luopuminen ammatista, jonka eteen olen monta vuotta tehnyt työtä ja joka on pitkään ollut pääasiallisin keskustelun aihe ystävieni kanssa, ei ole helppoa. Oppilaista luopuminen ei ole helppoa. Onneksi en joudu luopumaan ihan sataprosenttisesti. Kun vaakalaudan toisella puolella on oma jaksamiseni ja se kaikista rakkain oma perhe, tiedän tekeväni oikein. Silloin ei kai pitäisi olla mitään hävettävää. Ja niin minä nyt menen ja painan tuota "julkaise teksti" - nappulaa.

23. luukku

Tämä saa minut voimaan paremmin

Tässä se on tullut todistettua, että mikä oikeasti saa voimaan paremmin ja se on LOMA ja AIKA. Ajalla tarkoitan täysin aikataulutonta aikaa. Se on tietysti lapsiperheelliselle vähän suhteellinen käsitys, mutta tosiaan se ettei tarvitse rynnätä mihinkään virastoon tai ettei ole mitään tarkasti sovittuja menoja, joissa pitää olla minuutilleen paikalla. Sen ei tarvitse olla vapaata aikaa kotitöistä tai lapsen kanssa olemisesta, kunhan se on vapaata edestakaisin sinkoilemisesta.

20. luukku

Tässä kuussa

Joulukuussa olotilani ovat oikein ääripäistä. Joulun odotusaika on tanssinopettajalle varsin kiireistä aikaa, kun on kaiken maailman näytöksiä, näytöksistä johtuvia ylimääräisiä harjoituksia ja esiintymisasuihin yms. liittyviä järjestelyjä. Kaiken tämän hässäkän keskellä pitää vielä hoitaa paperihommat sille mallille, että voi siirtyä joululomalle hyvällä mielellä. Tämän joulunalushässäkän vuoksi omat jouluvalmistelut jäävät aivan hunningolle. Joka joulu harmittaa, kun en saa ystäviäni muistettua mitenkään. Vaikka sinänsä minun mielestä kortit ja lahjat ei ole mitenkään välttämättömiä asioita, niistä ei pitäisi ottaa liikaa stressiä tai niiden koko idea menee pilalle. Jostain syystä kuitenkin stressaan. Joulu tarkoittaa tanssinopettajalle myös tulotonta aikaa, itselleni tulee lähes kuukauden palkaton kausi, mikä hiukan stressaa myös.

Nyt olen lähestulkoon päässyt oikeasti lomalle ja olo on ihana. Vihdoinkin on aikaa olla Poikasen kanssa ja tehdä kaikkea sitä, mihin arjessa paukut ei riitä kuten maalata, muovailla, leikkiä pitkiä leikkejä, leipoa, olla vain. Meillä on joulusiivouskin mallikkaasti jo hoidettu. Muutaman lahjan vielä hankimme, mutta emme mitään suuria määriä. Lähimmät ihmiset saavat jotain pientä. Poikaselle emme tänäkään vuonna osta mitään, koska tiedämme hänen saavan lahjoja ihan tarpeeksi sukulaisilta. Heti kun ehdin aion tehdä hänelle kuvakirjan, jossa on kuvia sukulaisista, mutta se ei taida aatoksi ehtiä.  Miehen kanssa on myös sovittu, ettemme lahjo toisiamme, me molemmat koemme lahjojen ostamisen aika stressaavana emmekä halua sillä pilata lomatunnelmaa.

Joulukuussa pääsemme tapaamaan taas niitä sukulaisia, joita emme usein näe. Meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa, joten matkustelut ovat arkiviikonloppuina poissuljettu ajatus.

Tämän kuun osalta olemme nyt voiton puolella. Ihanaa! 
  

13. luukku

Tällä viikolla

Huokaistaan luultavasti helpotuksesta. Minulla ei ole enää yhtään tuntia opetettavana, sen sijaan ryhmäni esiintyvät tällä viikolla ja jäävät sitten joululomalle. Lisäksi on Poikasen päiväkodin joulujuhla aamulla klo 7.45! Siis klo 7.45, miten me iltatyöläiset päästään ylös niin aikaisin :D. Tällä viikolla lähetetään joulukortteja, mikäli ne postiin asti saadaan. Lisäksi siivotaan koti, joka on taas kaaostilassa. Poikanen nukkui viime yönä ensimmäisen yön omassa huoneessa ja meillä on vähän senkin vuoksi muutostilassa koti.