Kaksi vuotta

Olen melkein sanaton sen edessä kuinka pienestä ihanuudesta on kasvanut persoonallinen pieni ihminen. Haaveesta on tullut osa todellisuutta. Vieläkin toisinaan oma lapsi tuntuu kuin joltakin satuolennolta, vaikkei lapsiperheen arki aina niin sadunomaista ja auvoista olekaan. Rakkaus lapsen ja vanhemman välillä on kuitenkin ehdotonta. Se vain muuttaa muotoaan erilaisissa tilanteissa. Aurinkoisena sunnuntai-aamuna Poikanen on kuin satuolento, jonka olemassa oloa on vaikea uskoa. Arkisena iltapäivänä kaikkea uhmaava taapero on kuin onkin todellisinta totta.

Poikanen on muuttunut hurjan paljon muutaman kuukauden sisällä tai ehkä enemmänkin ne piirteet, jotka hänessä ennen oli aavistettavissa, näkyvät nyt selkeämmin, kun hän on taas löytänyt uusia tapoja ilmaista itseään. Yhtenä iltana makoilimme sängyssä Poikasen kanssa ja juttelimme päivän tapahtumista. Olen iloinen tästä uudesta kommunikoinnin muodosta, juttelusta. Poikanen puhuu ja ymmärtää. On mukavaa kuunnella hänen ajatuksiaan ja oivalluksiaan yksinpuhelun sijaan. Poikasen puheen kehitys on ollut huimaa ja sen oikein näkee, kuinka hän tästä uudesta taidosta nauttii.

Kaksivuotias Poikanen on kiinnostunut autoista, kaivureista, junista ja kaikista mitä ihmeellisimmistä härveleistä. Perjantaina tapasin erästä ystävääni ja huomasin kaupungilla kävellessämme, että minulle tuli aina tarve kertoa, jos vastaan tuli aura-auto tai vaikkapa kauhakuormaaja vaikkei Poikanen ollut edes mukana. Ennen en tainnut edes erottaa kauhakuormaajaa kaivurista. Lapsen into on niin tarttuvaa. Onkohan se totta, että lapsi muovaa vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lastaan?

Poikanen on touhukas, mutta samalla myös aika harkitsevainen. Ennen ajattelimme hänen olevan vain arka, mutta kyllä se "arkuus" taitaa enemmän olla harkitsevaisuutta. Hän miettii ensin, miten asiat voisi hoitaa. Katselin eilen mielenkiinnolla, kun Poikanen leikki pitkän aikaa yksikseen Logiikkalinna - pelillä. Ostimme sen Poikasen serkkutytöille synttärilahjaksi, mutta Poikasen piti myös vähän kokeilla. Eihän hän tietenkään vielä osannut sillä sääntöjen mukaan pelata, vaan kyllä sillä mielenkiintoiset leikit sai aikaiseksi. Tänään Poikanen laittoi valot päälle käyttäen apuvälineenä keppiä, kun hän ei yltänyt valokatkaisijaan. Mistä hän senkin keksi?

Toisinaan tosin pitää näyttää, kokeilla ja touhottaa menemään ihan vaan touhottamisen ilosta. "Minä tahdon, minä osaan, minä teen itse ja ihan vain siksi, kun te kiellätte. Eihän kellekään jäänyt epäselväksi, että minä Tahdon!" Näin varmaankin sanoisi Poikanen, jos osaisi pukea tunteensa sanoiksi. Toisinaan kaksi Tahtoa pistävät keskenään hanttiin ja Poikanen ei tiedä kumpaa Tahtoaan seuraisi. Se on välillä kimuranttia, kun yhtaikaa tahtoisi potalle näyttämään kuinka sinne pissataan ja samalla kieltäytyä koko hommasta, kun äiti sitä kerran ehdotti. Ja kun tahtoiän myllerryksen keskellä vielä äiti ja isäkin tahtoo, on soppa valmis keitettäväksi. Empä olisi arvannut, että minustakin vielä löytyy näin paljon Tahtoa. Luulempa, että sitä itsekin vanhemman roolissa elää läpi kaikkia noita lapsuuden vaiheita lapsen rinnalla. Muistoja omasta tahtoiästä tulvii mieleen ja se vähän helpottaa ymmärtämään lapsen mielen myllerryksiä ja ehkä jopa vähän omia mielen myllerryksiä.

Meille on Poikasen Isin kanssa kehittynyt aika erillaiset roolit. Isin kanssa keksitään hassuakin hauskemmat leikit, Äidin sylissä rauhoitutaan ja halitaan. Kyllä minäkin toki kelpaan leikkikaveriksi ja hulluttelijaksi, mutta meidän keskinäiset leikit ovat kuitenkin aivan erillaisia kuin Isin kanssa. Ihanaa on se, että Poikanen kokee selvästi meidät molemmat yhtä tärkeinä, mutta eri tavoin vain. Isiltä on peritty taito hullutelta ja minulta varmaankin se harkitsevaisuus ja siihen päälle Poikasella on paljon ihan omia luonteenpiirteitä.

Muun muassa tällaista on meidän elomme kaksivuotiaan Poikasen kanssa, pientä tavallista arkea ihmeellisten, mutta niin tuiki tavallisten asioiden äärellä. Vaikka itsekin hehkutan Poikasen taitoja ja luonnetta, en kestä ylenpalttista ihailua. Sellaiseen minun tekee melkein mieli vain sanoa: "ihan tavallinen kaksivuotias taapero hän on!". Jätän kuitenkin sanomatta, koska eiväthän ihmiset mitään pahaa tarkoita, päinvastoin. Olen vain vähän herkkä tämän asian kanssa, kun minusta lapsi on sellainen kuin on, rakas, ihana ja riittävän hyvä sellaisenaan. Meidän Poikasta kehutaan usein niin rauhalliseksi ja ihaillaan kun hän ei lainkaan riehu. Silloin ajattelen aina mielessäni "tietäisittepä millainen Poikanen on kotona". Olen nimittäin iloinen siitäkin, että Poikanen osaa olla uhmakas meille vanhemmille. Toivon, ettei hänestä tule liian kilttiä ihan vain sen vuoksi, että häntä pidetään yleisesti niin kilttinä. Toivon, että hän uskaltaisi aina olla oma aito itsensä ilman kiltteyden painetta.

Tässä kirjoituksessa on aika paljon sanoja siihen nähden millainen oloni on ollut viime aikoina. Olen ollut jotenkin herkillä, eikä kirjoittamisesta ole tullut oikein mitään. Ystäväperheeseen tuli suru vähän ennen Poikasen synttäreitä. Asia on hämmentänyt ja tuntunut käsittämättömän epäreilulta. Miksi elämä kohtelee ihmisiä noin? Ja totuus taitaa olla se, ettei tuohon kysymykseen ole olemassa vastausta. Elämä vain on mitä se on, sanaton olen senkin edessä.

Poikasen ja serkkutyttöjen yhteinen junasynttärikakku. Minä leivoin ja lapset koristelivat :). Kyllä oli hyvää!

Aurinko pilkottaa jo pilvien takaa

Eikä vain pilkota vaan paistaa täydellä tuutilla. Tänään oli niin ihanan lämmin. Eikä vain sää ollut lämmin myös mun mieli oli lämmin. Toissapäivänä oksensin, eilen makasin voimattomana vatsataudin ja kaikkien muiden tautien jäljiltä ja tänään pääsin vihdoin ulos. Minulla oli ohjelmassa hemmottelua, olin varannut ajan oikein yksityiselle lääkärille. Kuinka kauan olinkaan tätä suunnitellut. Olen ollut siis enemmän ja vähemmän kipeä helmikuusta lähtien. Nyt kuukauden sisällä joka viikko minulle on noussut kuume. Päijät-Neuvon puhelinpalvelussa minut on ohjattu aina vain päivystykseen ja päivystyksessä olen saanut kouraani antibioottireseptin ja diagnoosiksi arveluja "kyllä se taitaa olla tulehtunut". Paistaako katkeruus läpi? Ei ole tarkoitus. En syytä lääkäreitä, heidän vikansa tämä systeemin toimimattomuus ei ole. En vain ymmärrä mitä siinä säästetään, kun tauteja ei hoideta kunnolla kerralla.

No niin se siitä spekuloinnista. Hyvä, että sain tarpeekseni sairasteluihin ja varasin ajan yksityiselle. Tyytyväisempi en voisi olla saamastani palvelusta. Onneksi meillä on hätävaratili tällaisia tilanteita varten. Toinen leikattu korvani oli pahasti tulehtunut ja lääkäri määräsi minut jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Olen todella helpottunut, kun asiaa vihdoin tutkitaan eikä vain hutkita. En sinänsä ole yllättynyt, kun nämä korvaongelmat ovat tuttuja vanhastaan. Eikä niitä näin aikuisena enää pidä kovinkaan suurina ongelmina. Lapsille ne kyllä tuottavat tuskaa, korvakipu on jotain aivan käsittämätöntä pienelle ihmiselle. Toivottavasti lasten kohdalla nämä otetaan vakavammin julkisellakin puolella. Meidän pojalla ei vielä onneksi ole korvatulehduksia ollut. Jospa tämä minunkin kierteeni tästä helpottaisi.

Tullessani kotiin lääkärin, kaupunkihumputtelun ja töiden jälkeen, mies ja poika olivat ulkona keinumassa. Lämmin ilma on jotain käsittämättömän ihanaa. Se herättää ihmiset henkiin. Poika oli riemuissaan, kun kevätvaatteissa oli niin helppoa liikkua ja tutkia ruohikkoa. Tutustuimme ensimmäistä kertaa naapurin lapsiin, jotka olivatkin vallan puheliaita ja uteliaitakin. Pojan mielestä erityisen jännittäviä olivat tyttöjen koirat. Kyllä se vähän nauratti, kun koira pääsi nuolaisemaan naamaa. Kotiovella vastaan tuli uusi naapurimme, nuori mukavan oloinen nainen, joka kertoi olevansa 9 kk vanhan lapsen äiti. Ehkäpä poikamme saa vihdoin melkein ikäisensä kaverin ja minä saan juttuseuraa. Jippii!

Ilta meni hulinaksi ja poikaa oli vaikeaa saada nukkumaan. Onnellisuuden aste oli kyllä todella korkealla, kun poika vihdoin nukahti. Rakastan katsella nukkuvaa lasta. Unta tuhiseva lapsi on täynnä levollisuutta, helpotuksen tunnetta, lämpöä. Vaikea selittää tätä, mutta tuntuu niin kuin nukkuvassa lapsessa kypsyisi tai hautuisi uusia mahdollisuuksia. Se on kaunista. En tarkoita niillä mahdollisuuksilla mitään suureellista, en odota poikani olevan tavallista ihmeellisempi. Jokainen lapsi on erityinen omille vanhemmilleen vaikka olisi kuinka tavallinen.

Meillä on viime päivinä halittu tavallista enemmän. Sairastelun etuna on se, ettei saa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla. Silloin huomaa, että lapsen hoidonkin voi tarvittaessa saada aika rennoksi (ellei sitten lapsella satu olemaan jotain erityisiä tarpeita). Hyvällä mielellä olen lämmittänyt pojalle purkkiruuat, jättänyt sotkujen korjaamiset myöhemmäksi ja käyttänyt kertakäyttövaippoja (kun ei ole ollut voimia kestovaippojen pyykkäämiseen). Kun minä olen olla möllöttänyt, poika on tullut spontaanisti halimaan paljon enemmän kuin normaalissa arjessa. Se on ollut ihanaa! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että jos ottaisin rennommin, meillä olisi enemmän läheisyyttä. Kenties. Vaikka kyllä poika tykkää touhuta mun kanssa kotihommiakin.

Rytmihäiriö

Meidän perhe sykkii miten sattuu. Isi menee töihin välillä aamulla, välillä illalla, välillä on töissä koko päivän. Äiti eli minä käyn töissä kahtena iltana, yhtenä päivänä ja muuten milloin sattuu jokin keikka olemaan. Mihin rytmiin poikanen sitten elää, on tällä hetkellä vähän kysymysmerkki. Sitä tässä sitten ihmetellään miten meidän perhe saataisiin sykkimään niin, että poikasen elämä ei menisi ihan sekaisin.

Poikanen on oppinut nukahtamaan vihdoinkin sisälle päikkäreille, kun pikkuisen tassuttaa ja laittaa unimusiikkia soimaan. Sisällä hän nykyään nukkuukin parhaiten tai sitten, kun ollaan lenkillä jossain hiljaisessa paikassa monta tuntia. Jostain syystä unista on tullut herkemmät. Poikanen herää, jos pysähdytään tai kuuluu kovia ääniä. Nyt on äidin jätettävä hyvästit asioiden hoitamiselle päikkäreiden aikaan. Monen tunnin lenkki päivittäin hiljaisilla metsäpoluilla tekisi varmaankin fysiikalle hyvää, mutta taidampa valita sen sisällä nukkumisen noin pääsääntöisesti kuitenkin.

Poikanen on siirtymässä yksiin pitkiin päikkäreihin ja mietinnän alla on, miten ne kannattaisi oikein sijoittaa. Katsoako aina kellosta vai seuratako enemmän pojan väsymystilaa? Olemme kokeilleet nyt sellaista, että päikkärit olisivat mahdollisimman keskellä päivää, jolloin illalla alkaisi väsyttämään sellaiseen kohtuulliseen aikaan. Tässä meidän poikasessa kun on vähän yökyöpelin vikaa. Keltä lie perinyt... Meidän perheessä, kun työhässäkät sijoittuvat ilta-aikaan, poikakaan ei meinaa sitten rauhottua millään. Jalat ja kädet käy vielä, vaikka poika on muuten melkein unessa. Isi tulee kotiin, kun poika on juuri käymässä nukkumaan. Poika innostuu sitten isin saapumisesta niin, että unen saaminen siirtyy. Että mitäpä tässä nyt sitten oikein asialle tekisi? Vinkkejä?

Alan vaihtokaan ei käy päinsä tuosta noin vain. Syksyllä minulla on enemmän töitä kuin nyt, joten olemme alkaneet miettiä hoitokuvioita. Päiväkoti ei tunnu oikein hyvältä ajatukselta juurikin näiden meidän työaikojen vuoksi. Ehkäpä yritämme löytää hoitajan kotiin. Jospa se selkeyttäisi vähän poikasenkin elämää, kun olisi yksi ja sama hoitaja aina. Hoitaja tuntisi hyvin poikasen tavat ja rutiinit, jolloin jokainen päivä ei olisi erilainen.

Noh kaksi kuukautta vielä ja sitten loppuu minun työt tältä keväältä. Jospa tämä tästä jotenkin selviäisi ja elämä rauhoittuisi.