Eikä vain pilkota vaan paistaa täydellä tuutilla. Tänään oli niin ihanan lämmin. Eikä vain sää ollut lämmin myös mun mieli oli lämmin. Toissapäivänä oksensin, eilen makasin voimattomana vatsataudin ja kaikkien muiden tautien jäljiltä ja tänään pääsin vihdoin ulos. Minulla oli ohjelmassa hemmottelua, olin varannut ajan oikein yksityiselle lääkärille. Kuinka kauan olinkaan tätä suunnitellut. Olen ollut siis enemmän ja vähemmän kipeä helmikuusta lähtien. Nyt kuukauden sisällä joka viikko minulle on noussut kuume. Päijät-Neuvon puhelinpalvelussa minut on ohjattu aina vain päivystykseen ja päivystyksessä olen saanut kouraani antibioottireseptin ja diagnoosiksi arveluja "kyllä se taitaa olla tulehtunut". Paistaako katkeruus läpi? Ei ole tarkoitus. En syytä lääkäreitä, heidän vikansa tämä systeemin toimimattomuus ei ole. En vain ymmärrä mitä siinä säästetään, kun tauteja ei hoideta kunnolla kerralla.
No niin se siitä spekuloinnista. Hyvä, että sain tarpeekseni sairasteluihin ja varasin ajan yksityiselle. Tyytyväisempi en voisi olla saamastani palvelusta. Onneksi meillä on hätävaratili tällaisia tilanteita varten. Toinen leikattu korvani oli pahasti tulehtunut ja lääkäri määräsi minut jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Olen todella helpottunut, kun asiaa vihdoin tutkitaan eikä vain hutkita. En sinänsä ole yllättynyt, kun nämä korvaongelmat ovat tuttuja vanhastaan. Eikä niitä näin aikuisena enää pidä kovinkaan suurina ongelmina. Lapsille ne kyllä tuottavat tuskaa, korvakipu on jotain aivan käsittämätöntä pienelle ihmiselle. Toivottavasti lasten kohdalla nämä otetaan vakavammin julkisellakin puolella. Meidän pojalla ei vielä onneksi ole korvatulehduksia ollut. Jospa tämä minunkin kierteeni tästä helpottaisi.
Tullessani kotiin lääkärin, kaupunkihumputtelun ja töiden jälkeen, mies ja poika olivat ulkona keinumassa. Lämmin ilma on jotain käsittämättömän ihanaa. Se herättää ihmiset henkiin. Poika oli riemuissaan, kun kevätvaatteissa oli niin helppoa liikkua ja tutkia ruohikkoa. Tutustuimme ensimmäistä kertaa naapurin lapsiin, jotka olivatkin vallan puheliaita ja uteliaitakin. Pojan mielestä erityisen jännittäviä olivat tyttöjen koirat. Kyllä se vähän nauratti, kun koira pääsi nuolaisemaan naamaa. Kotiovella vastaan tuli uusi naapurimme, nuori mukavan oloinen nainen, joka kertoi olevansa 9 kk vanhan lapsen äiti. Ehkäpä poikamme saa vihdoin melkein ikäisensä kaverin ja minä saan juttuseuraa. Jippii!
Ilta meni hulinaksi ja poikaa oli vaikeaa saada nukkumaan. Onnellisuuden aste oli kyllä todella korkealla, kun poika vihdoin nukahti. Rakastan katsella nukkuvaa lasta. Unta tuhiseva lapsi on täynnä levollisuutta, helpotuksen tunnetta, lämpöä. Vaikea selittää tätä, mutta tuntuu niin kuin nukkuvassa lapsessa kypsyisi tai hautuisi uusia mahdollisuuksia. Se on kaunista. En tarkoita niillä mahdollisuuksilla mitään suureellista, en odota poikani olevan tavallista ihmeellisempi. Jokainen lapsi on erityinen omille vanhemmilleen vaikka olisi kuinka tavallinen.
Meillä on viime päivinä halittu tavallista enemmän. Sairastelun etuna on se, ettei saa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla. Silloin huomaa, että lapsen hoidonkin voi tarvittaessa saada aika rennoksi (ellei sitten lapsella satu olemaan jotain erityisiä tarpeita). Hyvällä mielellä olen lämmittänyt pojalle purkkiruuat, jättänyt sotkujen korjaamiset myöhemmäksi ja käyttänyt kertakäyttövaippoja (kun ei ole ollut voimia kestovaippojen pyykkäämiseen). Kun minä olen olla möllöttänyt, poika on tullut spontaanisti halimaan paljon enemmän kuin normaalissa arjessa. Se on ollut ihanaa! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että jos ottaisin rennommin, meillä olisi enemmän läheisyyttä. Kenties. Vaikka kyllä poika tykkää touhuta mun kanssa kotihommiakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Tervetuloa jakamaan ajatuksia rakentavassa hengessä kanssani!