21. luukku

Toinen hetki

Hyvänen aika sentään, joko on 21. päivä?!! Noh onneksi en aikonut nyt suurempia jouluvalmisteluja enää tehdä. Vai Toinen hetki, taisin kuvailla jo ne kaksi merkittävintä hetkeä tuolla aiemmin. Jostain syystä mieleeni tuli se hetki, kun sain kuulla päässeeni sisään erääseen kouluun. Oli kaunis kesäpäivä Tampereella. Pyöräilin Raholasta keskustaan konservatorion ovelle katsomaan pääsykokeiden tuloksia. En voinut uskoa silmiäni, olin päässyt sisään Tanssijan koulutusohjelmaan. Tämän seurauksena elämääni tuli niin mullistavia muutoksia, että sitä kaikkea on edes vaikeaa hahmottaa. Se oli unelman täyttymys. Miten moniin uusiin ihaniin ihmisiin olenkaan tutustunut tuon tapahtuman jälkeen ja miten monia mielenkiintoisia projekteja olen päässyt tekemään. En tiedä olisinko lainkaan sama ihminen nyt, jos olisi käynyt toisin. 

Ei mistään kotoisin

 Äitini kysyi yhtenä päivänä minulta, että mistä koen olevani kotoisin. En osannut vastata. Olen vähän kateellinen ihmisille, joilla on olemassa kotiseutu, jokin paikka mistä löytyy kotitalo, mahdollisesti omat vanhemmat tai ainakin sukulaisia. Minusta on aina tuntunut siltä ikään kuin olisin matkalla jonnekin ilman, että tuntisin todella kuuluvani jonnekin tai tulevani jostakin. En kiinny paikkoihin, kiinnyn ihmisiin. Olisi ihanaa kiintyä joskus paikkaan. Ne ovat pysyvämpiä. Paikat eivät muuta minnekään. Vaikka toisaalta ne voivat autioitua ja muuttuakin, kuitenkin jotain niissä aina säilyy.

Isäni kanssa olen ajellut hänen lapsuuden maisemissaan ja kuunnellut tarinoita niistä paikoista. Mitä minä voisin näyttää lapselleni? Asuin 14 vuotta elämästäni Pohjois-Karjalassa, lähes koko lapsuuteni. Silti tuntuu kuin olisin ollut kauemmin muualla. Niin paljon uusia ihmisiä ja asioita elämääni on tullut noiden lapsuuden vuosien jälkeen ja niin vähän on jäljellä lapsuudesta. Ehkä olen saanut vapauden löytää itseni vasta, kun muutin kotoa maailmalle. En haikaile enää paluuta mihinkään yksittäiseen paikkaan. Ehkä haluaisin haikailla. Minulla oli turvallinen ja monivivahteinen lapsuus. Silti tuntuu niin kuin siinä olisi jotain sellaista, mitä en edelleenkään uskalla kohdata ja elää läpi, jotain mihin en uskalla kiintyä.

Aina, kun palaan entisiin asuinpaikkoihini, minussa herää ajatukset niistä ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa siellä. Usein koen pettymyksen, kun niitä ihmisiä ei enää löydykään ja tunnen oloni irralliseksi. Minulla ei ole turvapaikkaa, jossa voisi olla varma, että täältä löytyy joku jonka luokse voin aina mennä, ei paikkaa jonne voisi palata maitojunalla. Sama tunnelma tulee tapahtumissa, joissa minulla oli tapana käydä nuorempana ja joissa koin todella suuria tunteita. Niissä on uudet kävijät, ystäväni eivät ole enää siellä tai he ovat siellä ihan uusissa rooleissa. Mikä lopulta olikaan siis tärkeää taisi olla ihmiset joiden kanssa niitä tunteita koki, ei niinkään se missä ne koki.

Ehkä tämä kaikki kertoo vain siitä, että minusta on tullut aikuinen. Olen kääntänyt isoja sivuja elämässäni ja nyt opettelen elämää uudessa elämäntilanteessa. Olen sitoutunut kumppaniini, tullut äidiksi ja valmistunut ammattiin. Kohta siirryn toden teolla työelämään. Sitä mikä ennen oli merkittävää ei enää ole ja oikeastaan nyt vasta ymmärrän niiden menneiden asioiden arvon. Menneeseen ei valitettavasti voi palata, sitä täytyy tyytyä vain muistelemaan. Minun kotiseutuni on niissä muistoissa ihmisistä ja hetkistä elämäni varrelta. Maitojuna putputtaa vain menttaalisesti.

Suuri askel pojalle

Poika otti viime viikolla ensiaskeleensa ja sen kunniaksi piti mennä oikein kenkäkauppaan. Tässä ne sitten ovat. Ekat kengät! Poika nauttii kävelystä erityisesti ulkona, kun saa tueksi ja turvaksi äidin ja isän sormet. Maailma hahmottuu ihan uudella tavalla, kun koiria ja muita otuksia saa ihmetellä seisoviltaan. Tämä on iso askel pojalle. Sen näkee hänen kasvoista, kun hän iloisena tepastelee eteenpäin. Nyt sitten saadaan nautiskella rauhallisista kävelyistä, kun poika määrää tahdin :D. 

Pysäyttävää

Niin. Olen aloittanut tämän tekstin nyt jo monta kertaa, mutta en millään löydä oikeita sanoja. Minulle läheisellä ihmisellä on todettu eräs sairaus tai diagnoosi ei oikeastaan ole vielä ihan selvä. (Tässä en aio kertoa kenestä on kyse.) Sairaus tuli todella kiven takaa ja siksi olen hämilläni. Kun elämässä ei mitään pitäisi pitää itsestään selvänä, mutta silti nämä ovat niitä asioita, joihin ei koskaan totu. Minulla on sellainen ajattelutapa, että otetaan vastaan se mikä tulee ja eletään sen kanssa. Siltikin näitä yllättäviä tilanteita joutuu aina jonkin aikaa työstämään. Sairastuneen itsensä pitää oppia elämään sairauden kanssa ja läheisten taas huolen ja menettämisen pelon kanssa. Ennestään jo tiedän, että se työstäminen on aika pitkä prosessi, jossa aina välillä joutuu palaamaan takaisin alkuun. Helpottavaa on tietää, että tämä rakas ihminen itse otti asian vastaan rauhallisesti.

Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.

Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.

Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.

No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).

Tahtoisin kirjoittaa jotain kevyttä ja mukavaa, mutta se ei onnistu. Pöhköä.

Olen tainnut tulla jonkinlaiseen henkiseen tienristeykseen tai luulen tulleeni, vaikkei vielä olisi mitään kiirettä. Jotain tässä nyt täytyy olla takana, kun olen koko ajan kiukkuinen ja hankala. Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, kun poika täytti vuoden. Minulle tuli itku silmään, kun tajusin meidän vauvan olevan jo aika lähellä taaperoa. Siinähän ei sinänsä ole mitään kauheaa, että lapsi kasvaa ja oppii uusia asioita, mutta mutta...

Minulta on jo kyselty, että joko palaan kunnolla töihin, joko lopetan imetyksen, osaako lapsi jo sitä tätä ja tuota ja kaikkea muuta vastaavaa. Erityisesti pinnalla ovat olleet imetys ja työt. Eiväthän kyselijät pahaa tarkoita, mutta tulee sellainen olo ikään kuin kaiken pitäisi muuttua hetkessä, kalenterista katsoen. Suoraan sanoen minulla ei ole valmista vastausta oikein mihinkään kysymykseen. Koetan toimia sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta meidän perheelle. En kaipaa nyt yhtään ylimääräisiä muutoksia meidän elämään, kun tekee välillä tiukkaa näinkin.

Oli helpottavaa, kun meidän neuvolatäti sanoi, että imetystä voi jatkaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En oikeastaan koskaan ole suunnitellut imetystä sen kummemmin. Se nyt vain on jatkunut ja tuntuu edelleen olevan tärkeää pojalle ja nimenomaan pojalle. Minä en koe saavani siitä mitään ihmeellistä. Taaperoimetystähän parjataan nimenomaan sillä, että äidit eivät halua luopua imetyksestä vaikka lapset olisivatkin valmiita. Miksipä en vielä jatkaisi, kun en koe siitä olevan mitään vaivaa varsinkaan nyt, kun yöimetykset ovat ohi. Kokeilen jospa poika lopettaisi itse. Takarajaksi ajattelin kahta vuotta, sen jälkeen ei enää sitten ollenkaan. Mutta kyllä minua jännittää vähän se, miten siihen suhtaudutaan. Hih, tähän voin sanoa, että onneksi poika on aika pienikokoinen ja voi vielä joittenkin silmissä näyttää ihan vauvalta. Mutta joo täytyisi vain kovettaa itseään sen verran, ettei välittäisi muitten ajatuksista.

Ajattelin kirjoittaa vielä töistäkin, mutta nyt on kello niin paljon, että täytyy mönkiä pikkuisen viekkuun nukkumaan. Poika ei onneksi välitä mistään aikatauluista vaan toimii ihan omassa tahdissaan.