Matka suurten äärelle häämöttää

Meri ja vuoret. Kaksi niin kiehtovaa, suurta ja samalla hyvällä tavalla pelottavaa. Niiden äärellä tuntee itsensä pieneksi ja nöyräksi. Niiden äärellä ajatukset alkavat lentää. Valtameren aalloilla onkin kevyt lentää, ajatukset eivät sinkoile edes takaisin kuten neljän seinän sisällä. Vaikka ei siihen aina valtameriä tarvita. Torstaina lähdemme kohti seikkailuja, jotka jännittävät paitsi vuorten ja meren takia myös pienen reissaajan vuoksi.

Matkamme alkaa junamatkalla Helsinkiin ja sieltä laivalla Tukholmaan. Vietämme päivän Tukholmassa ja illalla hyppäämme junaan, joka vie meidät Ruotsin halki Pohjois-Norjaan Narvikiin. Haaveena olisi käydä Lofooteilla asti. Pohjois-Norjan osuutta ei kuitenkaan ole tarkkaan suunniteltu, koska internetin kautta on hankalaa suunnitella. Uskomme, että asiat selviävät tarkemmin paikan päällä. Sen tiedämme, että Narvikista löytyy leirintäalue ja sieltä pääsee bussilla ja mahdollisesti laivallakin Lofooteille. Kotiin palaamme reittiä Narvik-Boden-Haaparanta-Tornio-Kemi-Lahti. Tuntuu aikamoiselta, mutta olen luottavaisella mielellä matkan suhteen. Ja kuten olen jo joskus aiemminkin maininnut, emme ole kiinnostuneita valmismatkoista. Julkisilla liikkuen kenenkään ei tarvitse stressata ajamisesta tai siitä viihtyykö lapsi autossa. Eikä meitä sido ohjelmanumerot vaan voimme liikkua ihan oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan. "Muistakaa palata takaisin ennen kuin rahat loppuvat", neuvoi isäni. No mies voi sitten pestautua johonkin kalastuslaivaan töihin, jos rahat loppuvat ;).

No niin, mutta juuri nyt suurin haaste on pakata sopivasti tavaraa. Kuullostaa haastavalta meikäläiselle, joka tarvitsee vähintään rinkan jo yhtäkin viikonloppua varten. Soittimet täytyy valitettavasti jättää kotiin. Mikä olisikaan ollut ihanempaa kuin laulaa Norjalaista villapaitaa kitaran säestyksellä Norjassa. Höh. Narvikin leirintäalueelta nettisivun mukaan löytyy pesukone, joten vaatetta ei tarvitse ottaa kuin muutamalle päivälle. Jos ei löydy pesukonetta, olemme sitten haisevia ja likaisia suomalaisia. Meitä voitte sitten syyttää suomalaisten huonosta maineesta. Lastenrattaat, kantoreppu, teltta, trangia, makuupussit ja tarpeeksi lämmintä vaatetta. Eikös näillä pärjätä. Otan vastaan vinkkejä kokeneemmilta!

Hassua, että sitä tulee miettineeksi sellaistakin, että olemmeko me vastuuttomia vanhempia, kun tahdomme tehdä tuollaisen seikkailumatkan pienen lapsen kanssa. Minä olen kuulemma ollut vastaavalla reissulla saman ikäisenä kuin poikani. Siitä en tietenkään muista mitään. Meidän perhe reissasi aika paljon, kun olin pieni. Eikä meidän reissut olleet aina tarkasti suunniteltuja. Ei sitä käsittääkseni silloin ihmetelty. Onko aikamme henki jotenkin erilainen vai kuvittelenko vain? Olen luonteeltani seikkailija, vähän jänishousu-sellainen, mutta jännityksestä huolimatta hankkiudun ja joudun koko ajan seikkailuihin. Olen ollut muun muassa kaksi kertaa elämäni aikana jumissa Venäjän rajalla erinäisistä syistä (toisella kerralla alkoi ihan pelottamaan) ja aina olen jollain lailla päässyt kotiin. Lapsen kanssa pitää tietysti miettiä vähän tarkemmin ja ihan hölmöillen uhkarohkeasti ei pidä mennä.

Jotenkin minä vain luotan, että elämä kantaa....ja maalaisjärjellä pärjätään pitkälle. Seikkailuja kohti siis!

Ps. Kirjoitan sitten matkakertomuksen kuvien kera, kun palaamme kotiin joskus parin viikon päästä. 

"Miten menikään se runo..."

Läksin tänään poikani kanssa ex tempore retkelle. Tarkoituksena oli vain lähteä siksi aikaa ulos, että poika nukahtaa. Mutta reppua pakatessani hetkessä päätin, että me otammekin eväät mukaan ja vietämme aikaa ulkona. Nakkasin pojan kantoliinaan ja tavarat pulkkaan. Poika nukahti melkein heti päiväunille.

Kävelimme järven jäällä auringon paisteessa. Lapseni on viime aikoina nukkunut aivan omituisia lyhyitä päiväunia, heräillyt kesken kaiken. Luulempa, että puhjenneet ja puhkeamattomat poskihampaat kiusaavat ja toisaalta mahansa totuttelee lehmänmaitoon. Noh nyt hän sitten päätti nukkua oikein monta tuntia. Kenties hän ajatteli, että tämä kantoliinassa nukkuminen on niin harvinaista herkkua, että täytyy ottaa tästä kaikki irti. Siinä kävellessä mieleen alkoi tulla runoja, siis omia aivan uusia runoja. Harmi, kun ei ollut mitään paperia mukana. En nimittäin muista enää miten ne menivät. Tuli aivan mieleen eräs laulu, jonka kuulin joskus aikoja sitten. Kuuntelin sitä vinyylilevyltä ja se oli varmaankin 70-luvulta. Se kertoi siis arjen kyllästämästä kotiäidistä, joka yritti kaiken kiireen keskellä kirjoittaa runoja. Runot unohtuivat, kun hän joutui aina keskeytetyksi. Harmi, etten kertakaikkiaan muista, kuka laulua esitti. Laulu kosketti jo silloin, vaikka en ollut vielä äiti. Varmaankin suunnittelin siihen jonkinlaista tanssia.

Itseäni on vaivannut samat asiat, kuin mistä siinä laulussa kerrotaan. Minulle liian helposti käy niin, että hävitän arjesta sen "runouden", enkä tarkoita nyt vain runoja vaan kaikkea kaunista: leikkiä, musiikkia, maalaamista, piirtämistä, kaikkea luovaa toimintaa. Vaikka toisaalta nyt kotona ollessa lapsen kanssa siihen olisi aivan loistavat mahdollisuudet, kun vain hyväksyy sen, että tehdään lapsen ehdoilla. Siellä retkellä ollessakin ihmettelin, että miksi emme ole käyneet tällaisella retkellä aiemmin tänä talvena. Me olemme jämähtäneet melkein kokonaan neljän seinän sisälle. Retkeily ja eväiden syönti upeassa talvisäässä on sitä elämän runoutta parhaimmillaan. Ehkä juuri siksi, että olemme jämähtäneet tai toisaalta olemme viettäneet aikaa viriketulvassa kaupoissa tai kotona miljoonaa asiaa yhtä aikaa tehden, en ole saanut harrastettua luovia asioita. Retkellä kaikki ylimääräinen unohtuu, mieli oli siis vapaa synnyttämään uusia runoja. Tätä lisää kiitos!