Lisää tilaa Isille ja eläimellistä menoa

Haluaisin kovasti toteuttaa mieheni unelman. Hän haluaisi olla koti-isi. Nyt, kun olen sairastellut paljon, Isi on saanut enemmän tilaa meidän huushollin ja pojan hoidossa. Minä olen innoissani katsellut häntä laittamassa ruokaa, siivoamassa ja ulkoilemassa pojan kanssa. Voin melkein kuvitella hänelle ruudullisen esiliinan päälle. Unelman toteuttamiseen ei ole kuin yksi este, minulla ei ole tarpeeksi töitä. Ja vaikka olisikin, epäilen, jaksanko vielä tehdä omaa työtäni niin paljoa, että sillä eläisi koko perhe. Pelkään sitä luovaa painetta, mikä työhöni liittyy. Lapsiperheessä luovan työn tekeminen on jotenkin haastavampaa (siis minulle). Teen sitä vielä mielelläni puolipäiväisesti. Kunnes kokemusta ja varmuutta karttuu enemmän, voin etsiä enemmän töitä.

Olen miettynyt, että millainen tämä meidän yhteiskuntamme olisi, jos miehet olisivatkin "pääosassa" lasten hoidossa. Kasvaisiko lapsista rennompia? No vaikeaa tietysti viedä tätä yleiselle tasolle, mutta luulen, että ainakin minun mieheni osaisi olla vähän rennompi hoitaja ja lapsukaisen elämä saattaisi olla vähän leppoisampaa miehen kanssa kuin minun kanssa. Leppoisaa elämää (ainakin elämän ensimmäisiä vuosia) lapselleni haluaisin antaa. Mutta onneksi minäkin voin oppia rennommaksi ja toisaalta eihän lapsi meitä sillä tavalla vertaile. 

Sitten asiasta toiseen. Ilmojen lämmettyä meistä on tullut ulkoilmaeläjiä. Joku grillausbuumi meihin on ainakin iskenyt. Poika nauttii keinumisesta, hiekkalaatikolla istumisesta ja liukumäestä, mutta ennen kaikkea hän tykkää tutkia ruohoa, keppejä, käpyjä, sammalta, kiviä ja kaikkea muuta mitä maasta nyt sattuu löytymään. Tänään huomasin, että taitaa hänessä vähän kalliokiipeilijän verta olla, kun hän pyrki koko ajan kohti pihamme kalliota ja sitten kun sinne pääsi se oli jotain aivan mahtavaa. Mistäs minä sitten nautin? No siitä, että saan vain istua möllöttää, katsella pojan touhuja, ehkä vähän itsekin leikkiä ja jutella naapureitten kanssa. Olen yllättynyt miten avoimesti lapset tulevat juttelemaan. Tänään kaksi tyttöä oikein kilpaa kertoivat omasta elämästään.

Tänään meillä oli ohjelmassa kotiseutumatkailua, kun kävimme Orimattilan kotieläinpuistossa. Mies oli töissä Orimattilassa, sillä välin minä ja poika ihmettelimme ylämaan lehmiä, poroja, possuja ja muita otuksia, sekä tietenkin aitoja, häkkejä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Se on hauskaa, kun lapsi ei aseta ihmettelemisen arvoisia asioita sillä tavalla arvojärjestykseen kuin me aikuiset. Kun minä ihmettelen hauskan näköistä otusta, poikaa kiinnostaakin enemmän aita. Eipä siinä mitään, mukavaa kun molemmille löytyi katseltavaa.

Olen selvästikin piristynyt taas. Kesä tekee ihmeitä!

III-HA-NAAA kesän alkua kaikille!

Ja leppoisaa asennetta elämään!

"Tiedän, että olet aina"

Sanotaan, että toiset ihmiset tulevat elämään jäädäkseen ystäviksi ja toiset ovat vain ohikulkumatkalla. Ohikulkijatkin voivat olla tärkeitä, lyhyistäkin hetkistä voi jäädä ihmiseen merkittäviä jälkiä. Sitten on niitä ystäviä, joita kohtaa vain harvoin, mutta aina kun tavataan, voi jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Minä olen aivan äärettömän onnellinen ihminen, kun elämässäni on ollut valtavan ihania ja erilaisia ihmisiä, paljon (vaikka sillä määrällä ei sinänsä ole väliä). Varmaankin se paljous johtuu siitä, kun olen asunut, opiskellut, harrastanut ja työskennellyt niin monessa eri paikassa elämäni aikana. Kun oikein ajattelen sitä, en voi olla kuin kiitollinen. En ole koskaan kokenut ketään yksittäistä ihmistä parhaaksi ystäväkseni, olen kokenut sellaisen jotenkin kahlitsevana. Niin moni ihminen on minulle "paras ystävä".

Viime viikonloppuna vierailin yhden sielunsiskoni luona. Olen onnellinen aina, kun tapaamme. Eron hetkeä en koe surullisena, koska tiedän, että hän on aina olemassa minulle. On jotenkin vapauttavaa saada kokea tällaista rakkautta ystävää kohtaan. Ihmistä ei tarvitse kahlita, jotta saisi hänet säilymään elämässään. Sehän vaatii tietenkin aika suurta luottamusta toista kohtaan. Miten sellainen luottamus on syntynyt, välillä ihmettelen. En tiedä, niin monien hetkien kautta, ei mitenkään tietoisesti. Ystäville, joita tapaa harvoin, voi uskoutua kipeissä asioissa, joista taas voi olla vaikeaa puhua sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat arjessa koko ajan läsnä. Haluan säilyttää arjessa tietynlaisen suojamuurin, en halua olla täysin auki ja haavoitettavana. Arkea ei jaksa sillä tavoin.

Hetket sielunsiskojen seurassa ovat todella voimauttavia. Arjessa äitinä niin herkästi tulee puhuttua koko ajan lapsesta. Siinä helposti unohtaa itsensä, mitä minulle kuuluu. Vaikka lapseni on minulle rakkainta maailmassa, en saa silti unohtaa sitä, että olen muutakin kuin äiti. Minä tarvitsen niitä hetkiä, kun jutellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa myöhään yöhön saakka. Sellaisen jälkeen on taas puhtia. Kiitos siis sielunsiskoni taas yhteisestä ajasta!

Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu eräältä toiselta ystävältäni, jonka koen sielunsiskokseni. En muista onko hän lainannut sen jostakin vai onko tämä hänen oma viisautensa. Lause on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti ja siinäpä oikeastaan on kaikki kiteytettynä, mitä tässä tekstissä halusin sanoa. On turvallista tietää, että elämässä on ihmisiä, jotka ovat läsnä aina, ja varmasti vielä kuoleman jälkeenkin jollakin tavalla.