Havahtumisia arjen keskellä

Tänään istuin pitkän tovin linja-autopysäkin penkillä. Olin vienyt lapsen juuri hoitoon ja odotin bussia. Olo oli tyhjä ja vähän alakuloinen, arjen oravanpyörästä väsähtänyt, kunnes tapahtui jotain. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Perjantain merkkinä kadulla kulki nuoria pariskuntia, armeijasta kotilomille päässeitä kolleja tyttöystäviensä kanssa. Sitten muistin yhtäkkiä niin elävästi ne samanlaiset hetket, kun me miehen kanssa aina tavattiin perjantaisin, kun toinen oli matkustanut pitkän matkan toisen luo. Se muisto lämmitti mieltä ja oli ihanaa katsella niitä pariskuntia, jotka olivat nyt samassa tilanteessa. Vähän samalla tavalla minulle kävi, kun yhtenä päivänä ryhdyin laittamaan ruokaa keittiössämme, joka oli kuin pommin jäljiltä. Tuli aivan sellainen tunne kuin olisin ollut kokkaamassa siinä kommuunissa, jossa mieheni silloin joskus muinoin asusti ja missä me yhdessä laitoimme ruokaa. Se sotku ei enää harmittanutkaan, vaan koin sen hetken jotenkin nostalgisena. Meidän romantiikkaamme taitaa kuulua rosoisuus.

Tällaisia pieniä hetkiä olen arvostanut viime aikoina. Aina välillä havahdun katselemaan jotakin hetkeä ikään kuin ulkopuolisena ja huomaan, että siinä se on nyt sitten se minun elämä tässä ja nyt. Meidän arki on aika hulinaa edelleen ja me pyöritään siinä kuin oravat pyörässä. Iltatyö on vähän sellaista, että sitä ajattelee koko päivän ja henkisesti vapaalle pääsee vasta illalla, kun työt ovat ohi ja on yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei ajatukset enää mene töihin. Päivän parhaita hetkiä ovat aamut, kun heräilemme pojan kanssa kaikessa rauhassa ja köllöttelemme ja höpöttelemme sängyssä. Iltapäivällä ajatukset viimeistään alkavat hiipiä töihin. Välillä istumme pojan kanssa molemmat pöydän ääreen "suunnittelemaan". Poika piirtää ja minä suunnittelen illan tunteja. Illalla on ihanaa hakea poju hoidosta, kun hän silmät kirkkaina kiiruhtaa äitiä halaamaan. Tosin on kyllä kerran käynyt niinkin ettei poika ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi autoleikkiään ihan muina miehinä.

Poika on sopeutunut päiväkotiin oikein mainiosti. Minusta on mukava ajatus, että hän saa leikkiä toisten lasten seurassa. Yhtenä päivänä, kun saavuimme päiväkotiin oli yksi toinen poika jo odottamassa, että koska se meidän poika saapuu hänen kanssaan leikkimään. En sitten tiedä, että leikkivätkö he oikeasti yhdessä, mutta ajatuksena se oli mukava. Hoitajien kertomuksia illan sujumisesta on aina mielenkiintoista kuunnella. Kehuista tulee tietenkin hyvä mieli. Tänään poika oli ollut ainoa iltalapsi ja hän oli päässyt hoitajan kanssa retkelle. Olivat kuulemma käyneet sorsia katsomassa ja poika oli vaan niitä osoitellut innoissaan ja sanonut "kaak kaak". Hän ei ole meidän kuulleen eläinten ääniä matkinut oikein koskaan, mutta taitaa salaa ne silti osata. Mitäpä sitä vanhemmilleen kaikkia taitojaan näyttämään, kun me kehutaan häntä ilmankin ;).

Minusta on alkanut tuntua siltä, etten taida jaksaa iltatyötä pidemmän päälle. Pitää kai ryhtyä miettimään muita vaihtoehtoja. Vaikea päätös se tosin tulee olemaan, jos luovun omasta työstäni. Tuntuu vain jotenkin tosi raskaalta lapsiperhearjen ja tanssinopetustyön yhdistäminen. Nautin molemmista erillään, mutta niiden molempien saaminen samaan elämään tuntuu minulle vaikealta. Kumpikin kärsii liikaa. Jos olisin tiennyt, että tulen saamaan perheen, olisin varmaan hakeutunut jollekin muulle alalle. Mutta ajattelin silloin ennen, että pitää saada sellainen ammatti, joka antaisi tarpeeksi sisältöä elämälle, jos puolisoa ja lasta en saisikaan. En haluaisi kuullostaa narisijalta, mutta tämä asia vain mietityttää todella paljon. Tämmöisessä jatkuvassa väsymyksen tilassa en voi elää kovinkaan onnellisena pidemmän päälle. Olen niin ristiriitainen, kun samaan aikaan kehittelen uusia ideoita ja haaveilen osallistuvani koulutuksiin, jotka ovat suoraan oman alani juttuja ja toisaalta suunnittelen lopettavani nämä hommat kokonaan kevätkauden jälkeen. Vai keksinkö vielä jonkun tavan jatkaa tanssinopettajan töitä, jonkun lapsiperheeseen sopivan tavan...

Bloggaaminen on nyt ollut tuuliajolla kuten kaikki muutkin harrastukset. Käyn kyllä muiden blogeja lukemassa, mutta on kommentoinnitkin jääneet, kun ei vain tunnu sanaisesta arkustani mitään tällä hetkellä irtoavan. Tuli helpottunut olo, kun sain viimein jotain vähän raapustettua. Mukavaa syksyä ja voimia kaikille!

Tunnustus

Sain tällaisen Jellonalta:

Kiitos! Se olikin ensimmäinen tunnustukseni, en osannut sellaista odottaa. Tunnustuksen saajan tehtävänä on kertoa itsestään seitsemän asiaa ja pistää palkinto eteenpäin seitsemälle.

1. Pelkään kuolemaa, olen aina pelännyt. Eniten pelkään läheisten ihmisten menettämistä.
2. En tykkää lainkaan siivoamisesta ja ajan myötä olen oppinut siinä laiskemmaksi ja laiskemmaksi, olisin valmis ulkoistamaan koko homman, jos minulla olisi siihen varaa.
3. Rakastan valvomista yömyöhään tanssien tai jutellen kynttilän valossa.
4. Olen herkkupeppu. Pienenä luulin, että se tarkottaa sitä, että minulla on hieno takapuoli.
5. Metsässä on mukavaa, vaikka mulla onkin pieni käärmekammo.
6. Olen todella kova jännittämään uusia ja haastavia tilanteita ja siitäkin huolimatta hakeudun sellaisiin koko ajan.
7. Tykkään esiintymisestä, vaikka sekin on minusta aika pelottavaa.

Sitten kenelle annan tunnustuksen eteen päin? Moni on tämän jo varmaan saanutkin ja minultakin jäi jo sillä tästä listasta muutama pois :). Tässäpä tulee:

Pohojan akka , Linda , Nipsu, Anelma, Leijonaemot, Pikkusisko ja Kuninkaantytär

Oli aika mielenkiintoista miettiä näitä tunnustuksen saajia. Minullakin on näitä luettavia jo kertynyt paljon ja tosi erillaisia blogeja. Nyt on vähän sellainen kausi, että olen kaivannut lomaa tietokoneelta ja olen myös kyllästynyt vähän siihen, kun tämä blogger vain lataa ja lataa, joten en ehkä saa kaikille tunnustuksen saaneille ilmoitettua siitä. Jos bongaat itsesi tästä niin hyvä :)!