OSA 4: Matkapahoinvointia maalla ja merellä

Heräsimme aamulla varhain. Siirsimme pojan nukkumaan rattaisiin. Pojan nukkuessa pakkasimme teltan ja tavarat rinkkoihin. Söimme aamiaista ja nautiskelimme saksalaisen motoristin tarjoamaa pannukahvia. Yhdeksän aikaan hyppäsimme linja-auton kyytiin aavistamatta mitä meillä oli edessä. Suuntanamme oli siis Lofootit. Ensimmäisen ison sillan kohdalla poika alkoi oksentamaan. Ajattelin, että nonni tähän se meidän matkamme sitten tyssää. Maisemat olivat aivan uskomattomia, sumuisia vuoria, jyrkkiä rinteitä, vihreää, koko ajan väriään muuttava meri. Kuitenkin päällimmäinen asia mitä tuolta matkalta muistan on mansikkamaidon hajuinen oksennus. Vuorotellen otimme miehen kanssa koppeja ja yritimme putsata linja-auton turvaistuinta parhaamme mukaan. Vaihdoimme vaatteet pojalta varmaankin kolme kertaa neljän tunnin ajomatkan aikana. Poika oli kuitenkin ihmeen hyväntuulinen koko ajan, mikä on ihme jo ihan siitä syystä, että harvoin hän noin kauaa autossa istuen viihtyy. Tunnelit olivat pojan mielestä kaikista jännimpiä.

Ihan sivuhuomautuksena liittyen tuohon mansikkamaitoon. Poika joi mansikkamaitoa, koska emme meinanneet löytää kaupasta tavallista maitoa. Narvikissa ostimme Mjölkkiä, mutta se paljastuikin piimäksi. Naureskelin hiljaa mielessäni, kun näin yhden suomalaisen pariskunnan kaatavan samannäköisestä purkista kahviinsa ja sen jälkeen kehuvan "kylläpä tämä maito sopii hyvin tämän kahvin kanssa, poistaa sen kahvin kitkeryyden". Menin ja kokeilin itsekin, mutta en ymmärtänyt miten se saattoi olla hyvää. Myöhemmin selvisi, että minä olin se hölmö. Heillä oli "melkkiä" ja meillä taas "mjölkkiä". Maito on siis norjaksi "melk".

Kun viimein saavuimme yhden maissa Lofoottien pääkaupunkiin Svolvaeriin, poika nukahti päiväunille. Minua hermostutti, koska poika ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Emmehän uskaltaneet antaa matkan aikana ruokaa, kun kaikki mitä hänelle antoi, tuli samantien ulos. Onneksi tuo oksentelu paljastui pelkäksi matkapahoinvoinniksi ja poika söikin ihan hyvällä ruokahalulla loppupäivän. Olimme vasta saapuneet Lofooteille, mutta meillä oli ihan sellainen olo, että tahdoimme pois mahdollisimman pian. Mikään ei tuntunut sujuvan siellä. Haaveilimme pääsevämme keskustan kalastusmajoihin majoittautumaan, mutta kaikki paikat olivat aivan täynnä. Lisäksi meitä mietitytti Lofooteilta pois pääseminen. Linja-autolla palaamista emme halunneet edes harkita oksennusepisodin jälkeen. Ainoa laiva jolla pääsi Svolvaerista mantereelle, lähti joka aamu klo 6.30.

Tässä taustalla näkyy niitä punaisia kalastusmajoja, kun tarkkaan katsoo.

Piheinä päätimme, että olotilastamme huolimatta kävelisimme leirintäalueelle, vaikka sinne olikin vähän matkaa. Kun vihdoin sinne pääsimme olimme niin väsyneitä, että päätimme majoittautua mahdollisimman helposti sisälle mökkiin. Sääkin oli aikamoinen, tuulinen, kylmä ja sateinen. Illalla poika kömpi oma-alotteisesti isänsä kainaloon ja ryhtyi siinä tyynesti nukkumaan. Ihanaa, ei mitään ylimääräistä temppuilua. Nukuimme kuin tukit koko perhe.

Näkymä leirintäalueen rannalta.

Meillä oli hyvin aikainen herätys ennen neljää, jotta ehtisimme ajoissa laivaan. Poika tietenkin nukkui normaalit yöunet kello kahdeksaan saakka rattaissaan. Ihmeellistä kyllä, olimme ihan virkeitä ja hyvällä mielellä. Svolvaer ei näyttänyt yhtä kammottavalta silmissämme kuin edellisenä päivänä. Muistan kuinka kirjoitin edellisenä päivänä väsyneenä kuinka tunsin jonkinlaista korkeanpaikan kammoa alhaalta käsin katsellessani sumuisia vuoria, jotka ympäröivät kaupunkia. Se kammo oli mennyt ohi yön aikana. Me ostimme huoltoasemalta kahvit ja suklaata. Satamassa meitä ei odottanutkaan mikään pikkuvene millaiseksi olin Express boatin kuvitellut. Laivassa oli oikein mukavat penkit, kahvila ja leikkihuone. Hikisenä ja nolona riisuin kaikki kylmää merimatkaa varten puetut varusteet.

Aamulla kello viisi elämä hymyilee.

Hei hei Svolvaer! Ehkä palaamme joskus paremmilla fiiliksillä!

Kun laiva lähti liikkeelle, tuli jännityksen paikat. Kuka oksentaisi seuraavaksi ja toivottavasti se ei olisi ainakaan poika. Ne valtameren aallot olivat jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Poikaa aallot vain naurattivat, kun hän loppumatkasta heräsi. Minä pysyin visusti tuolissani oksennuspussi kädessä. Onneksi en oksentanut. Kymmenen aikaan aamulla saavuimme uuteen kaupunkiin, Bodööhön (tässä kuten mjölkinkin kohdalla pitäisi olla sellainen lävistetty o-kirjain, mutta en tiedä miten sen saa).

Ensiapua hermoille

Oman lapsen myötä olen joutunut tutustumaan uusiin puoliin itsessäni. Töissä lasten kanssa hermoni kestävät melkoisen hyvin. Minulle on jopa neuvottu, että voisit joskus oikeasti suuttua. Niin ajattelin sitten, että äitinäkin olisin samanlainen, aina rauhallinen viilipytty. Ja höpsistä heikkaa vaan! Äidin rooli on aivan erilainen kuin ohjaajan tai opettajan, kun äitinä on tunteet sataprosenttisesti läsnä. Hermot menee välillä väistämättä (siis minulla, ei ehkä kaikilla äideillä).

Yritän nyt tätäkin asiaa lähestyä rakentavasti. Huono omatunto tulee siitä, kun on kiukkuinen lapsen nähden. Eikä se sitä paitsi asiaa mitenkään auta. Kaikenlaisia tunteita saa ja pitää tuntea ja ilmaistakin, mutta eri asia on sitten miten ilmaisee. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla millaisin keinoin toiset saavat koottua itsensä, kun hermot meinaavat mennä. Aina ei ole mahdollista saada toista hoitamaan lasta, kun tunteet räiskyvät. Usein on vain selvittävä niiden omien tunteiden kanssa yksin.

Muistuttaakseni itseäni kokoan tähän omia selviytymiskeinojani, ehkä niistä joku muukin voi jotain saada.

1. Olen koettanut muuttaa omaa suhtautumistani lapsen itkuun. Ennen saatoin jopa hätääntyä ja syytellä itseäni, kun en saanut itkua loppumaan. Lapsi viestii itkullaan, itku on lapsen puhetta. Koetan kuunnella sitä niin kuin kuuntelisin aikuista, joka osaa kertoa pahasta olostaan sanoin. Sehän on oikeastaan hyvä vain, että lapsi osaa itkeä. Miten muuten hän voisi viestiä tunteitaan? Reagoin itkuun, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä.

(Kun olin kirjoittamassa tätä, lapsi heräsi uniltaan kunnon itkun säestyksellä. Tulipa testattua tätäkin.)

2. Hengittäminen. Hassua, mutta se auttaa, kun keskittyy vain siihen. Joskus minulle on tullut mieleen, kun olen nukuttanut lasta pitkän kaavan mukaan, että tämähän on oiva tilaisuus "meditoida". Lapseni pakottaa minun pysähtymään joka ilta. Hengittämiseen keskittyminen auttaa muuten lastakin nukahtamaan. Hän ei ehkä nukahda nopeammin, mutta homma sujuu yleensä ilman raivoa.

3. Kävelylenkki. Silloin, kun hermot ovat kireällä, pieni sisäinen murrosikäinen herää minussa ja rupean helposti kapinoimaan ulos menemistä vastaan. Siinähän on se lähtemisen vaiva. Mutta heti, kun päästään ulos, mieli kevenee ja näemme pojan kanssa toisemme ja maailman aivan erilaisin silmin kuin hetki sitten.

4. Itsensä ja lapsen yllättäminen. Jos minulla tai lapsella on känkkäränkkähetki, koetan yllättää meidät molemmat jollakin ihan erilaisella puuhalla kuin mitä sillä hetkellä tai yleensä teemme. Mitä sellaisia voisi olla? Hmmmm, sormiväreillä taiteilu, jonkun lastenohjelman tai elokuvan katsominen telkkarista, leipominen, seikkailuretki ulkona, ravintolaan meno... En tiedä nyt, kun eihän se sitten ole yllätys :). Ja tähän samaan oikeastaan liittyy myös luovuttaminen. Esimerkiksi jos lapsi ei kertakaikkiaan vaikkapa syö niin sitten lopetetaan syöminen tai jos lapsi ei pitkän yrityksen jälkeen nukahda niin sitten ei väkisin yritetä. Hetken päästä rauhoittuneina homma voi sujua ihan toisella tavalla.

5. Nukkuvan lapsen katselu. Se on aina huokaisun hetki, kun lapsi nukahtaa. Tyytyväisenä nukkuva lapsi täyttää olemuksellaan koko huoneen. On hurjan rauhoittavaa katsella lasta ja unohtaa kaikki muut asiat. Toisaalta voi tietenkin ottaa kaiken irti omasta ajasta ja tehdä jotain ihan muuta kuin lapsen hereillä ollessa tekisi.

Tuossapa oli joitain keinoja ensiavuksi. Pakko nyt sanoa, että en todellakaan osaa olla aina noin rakentava. Kirjoittaminen on minulle tapa löytää niitä omia voimavaroja.