Tahtoisin kirjoittaa jotain kevyttä ja mukavaa, mutta se ei onnistu. Pöhköä.

Olen tainnut tulla jonkinlaiseen henkiseen tienristeykseen tai luulen tulleeni, vaikkei vielä olisi mitään kiirettä. Jotain tässä nyt täytyy olla takana, kun olen koko ajan kiukkuinen ja hankala. Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, kun poika täytti vuoden. Minulle tuli itku silmään, kun tajusin meidän vauvan olevan jo aika lähellä taaperoa. Siinähän ei sinänsä ole mitään kauheaa, että lapsi kasvaa ja oppii uusia asioita, mutta mutta...

Minulta on jo kyselty, että joko palaan kunnolla töihin, joko lopetan imetyksen, osaako lapsi jo sitä tätä ja tuota ja kaikkea muuta vastaavaa. Erityisesti pinnalla ovat olleet imetys ja työt. Eiväthän kyselijät pahaa tarkoita, mutta tulee sellainen olo ikään kuin kaiken pitäisi muuttua hetkessä, kalenterista katsoen. Suoraan sanoen minulla ei ole valmista vastausta oikein mihinkään kysymykseen. Koetan toimia sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta meidän perheelle. En kaipaa nyt yhtään ylimääräisiä muutoksia meidän elämään, kun tekee välillä tiukkaa näinkin.

Oli helpottavaa, kun meidän neuvolatäti sanoi, että imetystä voi jatkaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En oikeastaan koskaan ole suunnitellut imetystä sen kummemmin. Se nyt vain on jatkunut ja tuntuu edelleen olevan tärkeää pojalle ja nimenomaan pojalle. Minä en koe saavani siitä mitään ihmeellistä. Taaperoimetystähän parjataan nimenomaan sillä, että äidit eivät halua luopua imetyksestä vaikka lapset olisivatkin valmiita. Miksipä en vielä jatkaisi, kun en koe siitä olevan mitään vaivaa varsinkaan nyt, kun yöimetykset ovat ohi. Kokeilen jospa poika lopettaisi itse. Takarajaksi ajattelin kahta vuotta, sen jälkeen ei enää sitten ollenkaan. Mutta kyllä minua jännittää vähän se, miten siihen suhtaudutaan. Hih, tähän voin sanoa, että onneksi poika on aika pienikokoinen ja voi vielä joittenkin silmissä näyttää ihan vauvalta. Mutta joo täytyisi vain kovettaa itseään sen verran, ettei välittäisi muitten ajatuksista.

Ajattelin kirjoittaa vielä töistäkin, mutta nyt on kello niin paljon, että täytyy mönkiä pikkuisen viekkuun nukkumaan. Poika ei onneksi välitä mistään aikatauluista vaan toimii ihan omassa tahdissaan.