Olen kirjoittanut monta tekstiä viime päivinä, mutta ne eivät ole olleet oikein julkaisukelpoisia. Joka toinen päivä olen täynnä onnellisuutta ja joka toinen päivä harmittaa asia jos toinenkin. Mun pään sisällä ei tunnu olevan mitään logiikkaa.

Minulla alkaa kuukauden päästä virallisesti työt. Nyt elokuussa pitää tehdä melkoinen määrä valmisteluja töitä varten. Poikanen siirtyy kotihoidosta päiväkotiin syyskuun alussa. Haluaisin kynsin ja hampain roikkua kiinni kesässä, lomafiiliksessä ja kotiäitiydessä. Tuntuu kuin muutokset jyräisivät meidän perusonnellisuuden alleen. Eilen havaitsin jo pihakoivun lehdissä keltaisia lehtiä. Tuli niin haikea olo, että piti laittaa kynttilät palamaan ja paistaa pannukakkua iltapalaksi.

En tippaakaan epäile, etteikö poika pärjäisi päiväkodissa. Oma jaksaminen jännittää. Minulla on erityisen mielenkiintoinen työ. Se on myös työ, joka kulkee väistämättä mukana vapaa-ajallakin (ja valitettavasti syö välillä yöunia). Kuinka keittää tästä kaikesta sopiva soppa minun perhettä ajatellen? Hyvästi leppoisuus! Nyt kesällä on ollut niin ihanaa herätä aamulla virkeänä iloisen Pojan vierestä, juoda aamukahvia hiekkalaatikon reunalla, seurata Pojan tutkimusretkiä ja keskittyä vain olemiseen. Oman huvittamisen mukaan olen voinut välillä virkata, kirjoittaa, ommella ja tehdä oikeastaan mitä vain, mitä ei hulina-arjen keskellä ehdi. Voi kun on ihanaa velloa menneessä!

Ajattelen nyt vähän turhan negatiivisesti ja kehittelen uhkakuvia, jotka eivät välttämättä ole edes todellisia. Me saamme edelleen pitää meidän leppoisat aamupäivät ja iltapäivät. Oikeasti, mehän olemme Pojan kanssa erossa toisistamme vain viisi tuntia päivässä. Poika pääsee uusiin seikkailuihin, kun saa vähän hajurakoa äitiin ja isään. Meille ehkä oikeasti ehtii tulla ikävä toisiamme. Kuinka ihanaa onkaan sitten hakea poika illalla hoidosta! Minä saan tehdä oman alan työtä monenlaisten ryhmien kanssa. Tylsyyteen en ainakaan kuole tänä vuonna.

Tänään tunnelmat ovat oikeastaan olleet ihan myönteisiä. Ehkä se johtui siitä, että ryhdyin toimeen. Asiat eivät tunnu niin pelottavilta, kun ajattelemisen sijaan tekee jotain konkreettista. Minulle se tärkein konkreettinen asia oli uuden hienon kalenterin hankkiminen. Lisäksi kaupasta mukaan lähti yllättäen kynä ja nauhaa, joilla voi merkitä Pojan vaatteita päiväkotia varten. Kirjastosta lainasin Pojalle (ja itselleni) satukirjan Onni-poika menee päiväkotiin. Mieheni nappasi Pojan kaupungilta kyytiin. Minä jäin vielä kirjastoon etsimään materiaalia syksyn opetuksia varten. Kyllä tämä tästä.

Eikä se haittaa vaikka välillä itkettääkin. Huonommin asiat olisivat jos ei pystyisi itkemään silloin, kun mieltä painaa jokin iso tai pieni asia. Eikä mikään tunnu lämpimämmältä kuin nauru, joka pulpahtaa ulos silloin, kun huomaa itkeneensä murheen pois tai edes pienemmäksi.

Herkkää

Tahtoisin kovasti olla sellaisen hyvän mielen blogin kirjoittaja, mutta viime aikoina on vain ollut niin herkkä olo. Eikä tunteita saisi pakottaa, en halua teeskennellä. En ole masentunut (yritän olla varovainen tuon sanan kanssa, kun melankolinen mielentila on kuitenkin eri asia kuin masennus), mutta mietteissäni. Itku on herkässä. Tämä tyypillistä minulle keväällä, vaikka toisaalta kevätaurinko piristääkin.

Ja tämmöinen runo tästä mielentilasta sitten tuli:

Itkemättömät kyyneleet

ihon alla

vuosien myötä muuttuneet

mustaksi vereksi.

Verenkierron

virta hidastuu,

tuntuu raskaalta.

Pysähtyminen

tunteiden äärelle

saa vuotamaan,

itketyt kyyneleet päivä päivältä

puhdistavat vanhan veren.

Hmmmm. Mieluummin kirjottaisin iloisia loruja.

Päiväkahviseuraton päivä

Liekö tuo unettomuus ja siitä johtuva väsymys tuonut yksinäisyyden tunteet pintaan, kun tänään on niin semmoinen alavireinen olo. Ja se sitten purkautuu niin, että tekisi mieli avata vaan feisbuukki ja kertoa siellä kaikki päivän tapahtumat. Olen yrittänyt vähentää kyseisessä paikassa käyskentelyä, kun helposti käy niin, ettei sitten ehdi päivällä tehdä mitään muita asioita, joista tykkään. Kuitenkin välillä on niin mukavaa, että edes jossain voi kertoa mitä minulle on tapahtunut päivän mittaan.

Pojan kanssa meillä on ollut tänään ihan mukavaa, siitä ei alavireisyys johdu. Poika teki tänään pottaan kakan ja taputti omalle tuotokselleen. Minä tietenkin hurrasin! Kävimme taas hiekkalaatikolla ja auringossa, se tuntui hyvälle. Lämmittävä aurinko ja linnun laulu tuntuvat niin lempeälle aamupäivällä. Päiväunille poika nukahti jo ruokapöydässä. Taitoi olla niin rankkaa se lapioiminen. Viime yönä sain kirjoitettua monta kirjettä ystävilleni ja kummipojalle Ecuadoriin. Siitäkin olen iloinen.

Tänään on taas sellainen päivä, että kaipaan vanhaa luokkaani. Olen tainnut kirjoittaa tästä paljon, ainakin rivien väliin jos en muuten. Minun rakas luokka, jossa saatoin juurta jaksaen keskustella lempiaiheestani kansantanssista ja sen opettamisesta, uusista ideoista, epäonnistumisen ja onnistumisen kokemuksista, koreografian tekemisestä ja kaikesta muusta työhömme liittyvästä. Olen kyllä sanonut, että työ ei ole minulle se tärkein asia elämässä. Minä en kuitenkaan koe tanssinopetusta ja tanssimista pelkästään työkseni, onhan se ollut tärkeä osa elämää jo pienestä pitäen. Ja myönnän, että on ollut hetkiä, jolloin se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja halusin heittää hyvästit koko hommalle. Mutta ehkäpä tämä tanssin vähäisyys tämän hetkisessä elämässäni opettaa minulle, että se on sittenkin aika merkittävä osa elämääni. Toisaalta on ihanaa olla vapaa koulusta ja olla vapaa etsimään niitä omia suuntia tanssin saralla. Toisaalta koulu toi turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Syvimmiltäni taidan kuitenkin haluta olla osa ryhmää ja uskon, että yhteistyöllä voidaan saada enemmän aikaan kuin yksin. Freelancerin työ on aika yksinäistä ja tiedän, etten ole yksin tämän tunteen kanssa. Miesparkani joutuu olemaan jokailtainen assistenttini. Parka hän on siksi, ettei hän tiedä juuri mitään tanssimisesta, ohjaamisesta onneksi sitäkin enemmän.

No huomenna menemme kokeilemaan perhekerhoa ja onneksi tiedän, että sinne on yksi tuttu äiti tulossa. Jospa saisimme siitä mukavan jokaviikkoisen tavan loppukevääksi ja unohtuisi ikävät aatokset. Kesällä osallistumme ainakin yhdelle tanssifestivaalille ja toivon kovasti tapaavani luokkakavereitani siellä. Sitäkin on mukava odotella.