Tervetuloa Kullanmuru!

Ajatella, että lähipäivinä tai viikkoina meidän perhe kasvaa yhdellä uudella ihmisellä. Alamme olla jo aivan valmiita (lue kypsiä), niin valmiita kuin vain voimme olla. Peti on pedattu, olen siivonnut kodin (jo monta kertaa vauvaa ajatellen), vaatteet on pesty ja laitettu esille. En keksi enää mitään olennaista mitä pitäisi tehdä. Nimeä on mietitty, mutta jostain syystä keksimme nimen vain tytölle. Itselläni ei kuitenkaan ole mitään varmaa tyttö-oloa. Nimi , jota ajattelimme, tuntui heti niin tutulta, ikään kuin juuri sen nimisen ihmisen kuuluisi olla osa meidän perhettä. 

Tämä kaikki tuntuu hiukan kummalliselta, vaikka väitinkin meidän olevan valmiina. Verrattuna ensimmäiseen raskauteen, tämä raskaus on edennyt jotenkin aivan sivussa kaikesta muusta. Tunnen siitä jopa vähän huonoa omatuntoa. Enkö osaakaan arvostaa tätä raskautta ja vauvaa? Miten toiseen lapseen kiinnytään? En edes osaa jännittää synnytystä. Jotenkin jaksan kuitenkin luottaa siihen, että synnytys menee omalla painollaan, kiintymys syntyy luonnostaan ja muuttuu konkreettisemmaksi, kun lapsi on syntynyt.

Olen opetellut nauttimaan hitaudesta, Etana Ellin elämästä. Äitiysloman alussa voimia oli vaikka kuinka ja jaksoin häärätä päivän pitkän. Nyt olen yrittänyt vain hyväksyä väsymyksen ja sen, että velvollisuuteni on nyt pitää huolta itsestäni  (ja toki perheestäni) ja levätä riittävästi. Hitauteen tottuu hiljalleen, mutta onneksi kehoni muistuttaa minua sen tärkeydestä jatkuvasti. Tavallaan se tuntuu hyvältäkin, että joku muu kuin kunnianhimoinen osa minua määrää tahdin, jolla elän. Aikaa jää olennaisiin asioihin kuten vaikkapa Poikasen kanssa sylittelyyn. Nyt ei tarvitse hötkyillä. 

Minulla on ollut kiitettävästi omaa aikaa, koska päätimme pitää Poikasen hoidossa vielä tämän huhtikuun ajan. Kahtena aamuna viikossa Poikanen lähtee Isin kyydissä päiväkotiin ja minä olen saanut nukkua ja tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Se aika on ollut Tarpeellista tämän työvuoden jälkeen. Oma aika on auttanut rauhoittumaan ja ehkäpä juuri se on tärkeä osa valmistautumista tulevaan. Suorituskeskeinen osa minua saa nyt unohtua. Toissa päivänä tunsin onnen aallon sisälläni, kun huomasin, että osasin todella pitkästä aikaan vain Olla. Tein vain sellaisia asioita, joista sillä hetkellä nautin. Istuskelin kahvilassa, löntystelin kevätauringossa ja tutkiskelin tavaroita kirpputorilla kaikessa rauhassa. Tein niitä samoja asioita, joista nautin jo vuosia sitten ennen kuin olin kenenkään äiti tai puoliso. Tuntui terveelliseltä saavuttaa hyvä olo ihan itsekseen. Voin edelleen olla myös se tyttönen, joka olen aina ollut.

Minulla olisi nyt paljon ajatuksia, mutta uni kutsuu. Tämä yökyöpeli on alkanut arvostaa hyviä yöunia ja ajoissa heräämistä. Ties vaikka joutuisin/pääsisin jo huomenna synnyttämään ja siinä hommassa on levänneestä kehosta kyllä apua.

Tervetuloa maailmaan Kullanmuru, pieni Piu pau! Tulet sitten, kun sinusta siltä tuntuu. Kyllä me hyvää jaksamme odottaa vielä hetken.

Tämän leikkimaton ompelun aloitin jo ennen Poikasen syntymää. Projekti unohtui kaappiin vuosiksi. Tänä aamuna minun teki mieli jatkaa sitä ja sainkin sen yllättäen hetkessä valmiiksi. Tämä olkoon tervetuliaislahja meidän Piu paulle.

Vauvan potkut mahassa ja pään sisäiset mietteet valvottavat. Tämän yön unisaldoksi taisi jäädä neljä tuntia. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka käsitteleminen julkisessa blogissa arveluttaa ja arastuttaa, mutta jota olen hautonut kauan oman pääni sisällä. Ehkä juuri siksi tästä pitää kirjoittaa.

Äitiysloma lähenee, vielä reilut kaksi kuukautta työntekoa ja sitten minä huokaisen. Voin saavuttaa osan siitä huojentuneesta olotilasta jo nyt. Olen nimittäin tehnyt päätöksiä, jotka tuntuvat vapauttavilta. Aion antaa itselleni mahdollisuuden johonkin toiseen työhön. Luin jokusen aikaa sitte jostakin toisesta blogista (en enää muista mikä se blogi oli, mutta ajatus jäi elämään) lauseen, joka kosketti. Sen ajatus meni jotenkin näin "on liian rankkaa yrittää olla nero joka päivä". Juuri sellainen olo minulla on tässä tämän hetkisessä työssäni, että joka päivä pitäisi yrittää keksiä jotain mullistavaa ja kun siinä ei onnistu edes keskinkertaisesti, tunnen itseni huonoksi liian usein. Tähän voisi tietysti esittää vastakysymyksen. Tarvitseeko olla?. No jos ei nyt mitään mullistavaa tarvitse keksiä, niin ainakin joka päivä oma luovuus pitää heittää peliin aika täysillä ja sellainen vie minusta kaikki mehut.

Voin ihan avoimesti ilman häpeää myöntää, että voimavarani eivät riitä tällaiseen elämään. Olen jopa ylpeä siitä, että uskallan myöntää tällaisen asian ääneen. Kun mietin ihan oikeasti meidän perheen aikatauluja, asia ei edes ihmetytä. Mies on kolmena päivänä viikossa töissä aamusta iltaan ja muinakin päivinä niin, että tuskin näemme toisiamme, meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, itselläni on vain yksi vapaapäivä ylipäätään. Olen siis lapsen kanssa kahden lähes koko vapaa-ajan ja ne päivät, kun mies on kotona, minä olen kiinni töissä. Lisäksi lapsi nukkuu päiväunet yleensä matkalla päiväkotiin. Sekin hengähdystauko (tai aika milloin voisin valmistella töitäni) on siis poissuljettu. Jostain kumman syystä Poikanen huomaa, jos yritän tehdä töitä. Kaiken muun äidin oman puuhailun hän sallii, muttei työntekoa. Ymmärrän hyvin. Kotitöitä voi mainiosti tehdä Poikasen kanssa yhdessä, työt taas vievät minut henkisesti toiselle planeetalle ja se on liikaa Poikaselle.

Mutta tarkoitus ei ollut valittaa nyt siitä mitä meidän arki on vaan keskittyä siihen ihanaan asiaan, että minulla on vapaus ja mahdollisuus valita toisin. Voi kun voisinkin nyt palata taas sen yläasteen aikaisen oponi juttusille. Muistan kuinka hän olisi halunnut suojella minua valinnalta, joka kuullosti paljon elämää nähneelle opolle varmasti aika hurjalle. Muistan myös kuinka hän keskellä kesää soitti ja onnitteli, kun minut oli valittu haluamaani kouluun. Nyt minun tekisi mieli kysyä häneltä "hei opo mitä muuta musta voisi tulla isona?". Miten ihana, pelottava ja täynnä mahdollisuuksia tuo kysymys onkaan! Tiedän, että minusta olisi moneen asiaan, mutta mitä minä todella haluan on nyt vähän hakusessa. Joitakin ammatteja olen jo ajatellut, mutta pelkään, että ne vievät minut ihan samaan suohon kuin missä nyt olen. Alan vaatia itseltäni päivittäistä neroutta ja aikataulut ovat perhe-elämän kannalta liian hankalia. Olisikohan ammatinvalintapsykologista jotain apua minulle? Onko kenelläkään kokemuksia sellaisesta? Vai pitäisikö antaa ajan kulua ja antaa elämän tuoda eteen sen mitä etsin. Joka tapauksessa en ole ihan heti koulun penkille menossa jo ihan meidän perheen tilanteenkin vuoksi.

Onneksi olen päässyt ja joutunut tekemään erilaisia töitä elämäni aikana. Olen tiskannut, tarjoillut, pakannut pakasterasioita, hoitanut lapsia, toiminut kehitysvammaisten ihmisten ohjaajana ja avustajana sekä tietysti tanssinut ja opettanut tanssia. Jossain vaiheessa aloin vain sulkea itseltäni erilaisia mahdollisuuksia pois ja siksi nyt olen jotenkin sokea muille ammateille. Kynnyskin on kasvanut, kun ajattelusta on tullut realistisempaa. Vai onko se mitä kutsun realismiksi enemmänkin kyynisyyttä? En kuvittele, että jossakin toisessa ammatissa elämä olisi ruusuilla tanssimista, mutta uskon, että parempiakin vaihtoehtoja minulle ja meidän perheelle on olemassa. Ja haittaako se jos erehdyn ja muutaman vuoden päästä haluankin takaisin oman alani töihin? Tilanne voi tietysti olla se, että töitä ei sitten enää ole. Kyllä tämä elämä kantaa, eikö vain. Katuisin varmasti enemmän sitä, että jämähtäisin johonkin ja olisin jatkuvasti tyytymätön omiin ratkaisuihini.

Äitiysloma on kyllä siitä mainio asia, että se antaa ihmiselle mahdollisuuden irtautua hetkeksi uraputkesta ja antaa aikaa ajatella, mitä elämältä todella haluaa. Se mahdollisuus pitäisi kyllä sallia heillekin, joilla lapsia ei ole eikä syystä tai toisesta tule.

Edelleen mietin voinko julkaista tämän tekstin. Lähinnä askarruttaa se, että jos joku oppilaani tai oppilaani vanhempi tai vaikka mahdollinen työnantaja lukisi tämän, mitä hän ajattelisi. Onko näistä ajatuksista oikeus kertoa vasta sitten jälkeen päin? Jokainen joka minut tuntee tietää, ettei tämä valinta ole helppo. Luopuminen ammatista, jonka eteen olen monta vuotta tehnyt työtä ja joka on pitkään ollut pääasiallisin keskustelun aihe ystävieni kanssa, ei ole helppoa. Oppilaista luopuminen ei ole helppoa. Onneksi en joudu luopumaan ihan sataprosenttisesti. Kun vaakalaudan toisella puolella on oma jaksamiseni ja se kaikista rakkain oma perhe, tiedän tekeväni oikein. Silloin ei kai pitäisi olla mitään hävettävää. Ja niin minä nyt menen ja painan tuota "julkaise teksti" - nappulaa.

Joulukalenterin ekat luukut

Vastaan samantien kaikkiin neljään, kun aloitin tämä vähän myöhässä.

1. luukku

Vaikeinta on ehkä esitellä itsensä. Sen jälkeen, kun minusta on tullut äiti ja varsinkin nyt, kun pyörin myös kiireisenä työelämässä, minulla on hiukan ollut se oma minuus kateissa tai minusta tuntuu, että sitä on vaikeampi määritellä. Olen sitä mitä minun elämäni on.

2. luukku

Olen aina ollut hyvin herkkä ihastumaan, milloin mihinkin. Ihastuksistani ei voi vetää mitään johtopäätöksiä siitä millaisista miehistä minä tykkään, koska ne ovat olleet niin laidasta laitaan ja olen ihastunut ihmisissä niin erilaisiin asioihin kuten luonteeseen, käsiin, silmiin, tapaan tanssia... Olen aina tuntenut hyvin voimakkaasti ja siksi voi olla ehkä hankalaa sanoa, kuka on ollut ensirakkauteni. Vahvimpana mieleen tulee kuitenkin ensimmäinen seurustelusuhteeni yläasteelta. Ihastuimme toisiimme yhden poikapuolisen ystäväni kanssa. Hän varmasti tunnistaisi itsensä tästä tekstistä. Rakastuin herkkään, runoilevaan, ajattelevaiseen, ystävälliseen ja tanssitaitoiseen poikaan. Niin voisiko parempaa ollakaan ;). Varsinainen seurustelumme ei kuitenkaan kestänyt kauaa, mutta toipuminen siitä omalta osaltani kesti kauan, vuosia. Se ei ollut vain toipumista menetystä poikaystävästä vaan toipumista ystävyydestä, joka ei voinut enää jatkua kuten ennen seurustelua ja siihen liittyi varmasti myöskin se, että olin tuolloin hyvin yksinäinen. Omalta osaltani voin sanoa, että olin kertakaikkiaan liian nuori ja epävarma silloin. Me olemme varmasti parempia ystäviä kuin puolisoita toisillemme. Nykyään tapaamme todella harvoin, mutta sanoisin, että tunteeni tätä miestä kohtaan ovat edelleen lämpimät ja me olemme ystäviä.

3. luukku

Vanhempani ovat minulle hyvin tärkeät. Soittelemme edelleen toisillemme lähes päivittäin. Muutin nuorena pois kotoa ja silloin tietenkin päivittäinen puhelinyhteys oli tärkeä asia, joka on onneksi jäänyt tavaksi nykyäänkin. Vanhempani ovat opettaneet minut itsenäisesti ajattelevaiseksi ihmiseksi. He eivät ole tuputtaneet minulle mitään valmista elämäntapaa vaan opettaneet ajattelemaan itse, etsimään niitä asioita, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä. Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi ajattelen monista asioista samoin kuin he.

Vanhempani ovat molemmat hyvin omistautuneita työlleen, mikä ei lapsen näkökulmasta ole ollut aina mukavaa. Olen kulkenut pienestä pitäen isäni mukana vaikka missä kekkereillä ja kuunnellut kyllästymiseen asti pitkiä puheita. En enää muista, että halusinko itse mukaan vai olinko mukana muista syistä. Lisäksi veljeni sairaus vei vanhempieni voimia ja saatoin välillä tuntea, ettei minulla ole niin väliä ja varoin kertomasta omista murheistani. Kuitenkin muistan hyvin elävästi senkin, että minun kanssani on aina keskusteltu paljon ja tunnen olleeni rakas lapsena ja edelleenkin vanhemmilleni.

Tottakai vanhemmistani löytyy asioita, jotka minua ärsyttävät. Mieheni kysyykin usein, että miksi minun pitää aina olla väittämässä vastaan isälleni tai hermostua, kun hän yrittää neuvoa. Kuitenkin ne on niitä pikkuasioita, jotka ärsyttävät. Arvostan vanhempieni herkkyyttä kuunnella toista ihmistä ja ymmärtää rivien välistäkin. Arvostan heidän elämänkokemuksestaan tullutta viisautta, mutta myös sitä sivistystä, jonka he ovat saavuttaneet lukemalla paljon. Arvostan sitä, että heiltä saa aina erilaisia näkökulmia ongelmatilanteisiin. Arvostan sitä, että heiltä voi pyytää aina apua, kun siltä tuntuu. Toivottavasti osaan itse olla apuna sitten, kun he sitä tarvitsevat.

4. luukku

Tähän onkin helppo vastata. Olen syönyt tänään muutaman lasillisen mustikkasoppaa ja palan ruisleipää ilman päällysteitä. Toivottavasti saisin vielä jotain muutakin menemään alas. Olen siis vatsatautitoipilas tällä hetkellä.

Vapaapäivä

Sitä ei saa ellei sitä itse itselleen ota. Se etu töissä käymisessä on, että aika pojan kanssa (siis silloin kun ihan oikeasti saa olla vain pojan kanssa, eikä tarvitse samalla säätää mitään työhön liittyvää) tuntuu oikeasti vapaa-ajalta. En ole pitkään aikaan kaivannut kahden keskistä aikaa miehen kanssa tai edes oikeastaan yksin oloa, paras vapaapäivä on sellainen, jonka voi viettää koko perheen kanssa tai edes pojan kanssa. Meillähän ei tosiaan ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa. Hän on töissä lauantaina, kun minulla on vapaapäivä ja miehen vapaapäivät taas ovat sunnuntai ja maanantai.

Tällä viikolla olen pahoittanut mieleni usein. Minussa on sellainen ongelma, että olen aivan älyttömän herkkä ottamaan itseeni ja jos asiaa ei saa keskusteltua asianomaisten kanssa, se jää vaivaamaan ja kannan sitä mukanani. Miten oppisin unohtamaan ja ohittamaan sellaiset kommentit, jotka ovat epäasiallisia ja kohtuuttomia. Parasta unohdusterapiaa ovat nämä päivät, kun saan tehdä mitä huvittaa. Työpäivinä minulla on aina sellaisia odotteluhetkiä bussissa, bussipysäkillä, tuntien välissä ja illallakin, milloin työasiat vain pyörivät päässä väistämättä.

Kävin tänään pojan kanssa kaupungilla kirpputorilla ja vähän muutenkin pyörimässä. Päälläni oli tietenkin hame, mikä on ihan luksusta hikisiin työvaatteisiin verrattuna. Mikä hienoa, löysin kirpparilta kaksi mukavaa hupparia, t-paidan ja kaksi käsinukkea. Citymarketista lähti matkaan vielä muumi-uimapuku pojalle. Poika kun käy isänsä kanssa aina maanantaisin uimassa niin on syytä olla hyvä uimapuku.

Kotona me otimme itseämme niskasta kiinni ja pistimme kodin tavarat järjestykseen. Muutama viikko sitten päätimme siirtää olohuoneen työhuoneeseen ja työhuoneen olohuoneeseen, jotta saisimme lisää tilaa lapsen leikeille ja toisaalta työtavaroille. Hommahan jäi silloin vähän puolitiehen ja olen senkin takia ollut vähän hermostunut, kun kaikki tavarat ovat olleet kadoksissa. Noh nyt ne ovat enemmän kuin järjestyksessä ja huomenna pääsemme tekemään sen perussiivouksen sitten viimeinkin. Vaikka en olekaan täydellisen siisteyden ystävä, niin täytyy kyllä myöntää, että kotona on ihan erilainen tunnelma nyt. Kynttilöitäkin teki mieli laittaa palamaan, kun on niin nättiä. Ehkäpä työpäivätkin maistuvat erilaisilta, kun ei heti ovella tule vastaan kamala määrä tekemättömiä kotitöitä ja työtavarat löytyvät yhdestä paikasta, minun omasta työnurkkauksesta.

Ai niin. Meidän poika on alkanut nyt selvästikin puhumaan. Hänen puheenkehityksensä oli tauolla kauan aikaa, kun kaikki aika meni kävelyn harjoitteluun ja sitä harjoiteltiinkin kauan ja perusteellisesti niin kuin tuolla meidän pojalla on tapana tehdä. Selvästikin kaikkia sanoja hän yrittää toistaa, mitä kuulee. Suosikkisana taitaa olla "taatuu" eli suomeksi "kaatuu" sekä "pippu" eli "tippu". Luonnollisesti näihin sanoihin liittyy tekeminen, poika kaatuu tahallaan ja huutaa sitten mahallaan "taatuu" ja nauraa vielä perään ja ruokapöydässä on ah niin ihanaa harrastaa maitolasin tahallista kaatamista ja asioiden tiputtelua. Mopon perään huudetaan innoissaan "popo". Yhtenä päivänä poika sanoi yhtäkkiä "tiito" eli "kiitos" ja sekös tuntui hyvältä. En ole pitänyt näistä sanoista sen kummemmin kirjaa, kun ne vaihtelevat vähän päivästä toiseen. "Isi" on kuultu silloin tällöin ja monia muitakin sanoja on kuultu muutamia kertoja. Vähitellen, vähitellen.

Jospa se tästä taas arki lähtee rullaamaan.

Matkailun jälkipyykit

Arki asettui melko helposti paikoilleen matkan jälkeen, minä toivuin taudista ja me olemme nauttineet täysillä kotona olemisesta. Unta tosin tarvitsimme kaikki pikkuisen enemmän muutaman päivän ajan matkan jälkeen. Vaikka matkalla tapahtui yhtä jos toista niin olemme silti todella tyytyväisiä, että se matka tehtiin. Opimme niin hyvässä kuin pahassa paljon uutta toisistamme, perheestämme kokonaisuutena ja tietenkin matkailusta. Tässä tekstissä pohdin vähän matkan antia kokonaisuutena.

Matkailussa yleisesti ja etenkin lapsen kanssa haastavaa on se, että kaikkiin tilanteisiin ei voi mitenkään varautua. Uudet tilanteet voivat tuoda eteen yllätyksiä, positiivisia ja negatiivisia. Etukäteen jännitin, miten poika mahtaa nukkua teltassa. En aavistanutkaan, että teltassa hän nukkuisi kaikista parhaiten, jopa paremmin kuin kotona koskaan. Yöjunissa taas oletin hänen nukkuvan hyvin niin kuin ennenkin ja aivan päinvastoin kävi. Joitakin asioita voi onneksi ennakoida. Meillä oli aina mukana vararuokaa ja juotavaa ainakin sen verran, että pojalle siitä riittäisi, jos kauppaa ei löytyisi ajallaan. Periaatteena oli, että kunhan poika saa syödä ja juoda kuten kotonakin, itse kyllä pärjäisimme tarvittaessa vaikka vain leivällä. Ea-laukku kulki tietysti myös mukana, mutta eipä sille mitään tarvetta onneksi ollut.

Koska lapsi oli matkassa, jätimme hurjemmat vaellukset luonnossa väliin. Sen sijaan nautimme siitä luonnosta, mitä leirintäalueiden lähimaastosta löytyi. Opimme, että meidän perhe nauttii ulkona olemisesta, retkiruuasta ja luontoasioiden ihmettelemisestä. Mielenkiintoista oli huomata, että päivä lapsen kanssa sujui sitä paremmin, mitä vähemmän katsoimme kelloon ja mitä enemmän olimme ulkona. Etenimme rauhassa askareesta toiseen ja kävimme nukkumaan, kun päivä alkoi tuntua täydeltä. Sellaisten päivien jälkeen poika nukahti parhaiten. Pojan nukahtaminen tuntui olevan eräänlainen mittari siitä, miten hyvin päivä onnistui.

Minulla on sellainen ajatus matkailusta, että haasteet ovat osa sitä. Koko ajan ei tarvitsekaan olla kevyt ja kiva olo. Jälkeenpäin saa sitten muistella, että ohhoh mistä kaikesta me selvisimmekään. En tarkoita nyt haasteilla sitä, että matkalla pitäisi hakeutua uhkarohkeasti vaarallisiin tilanteisiin. Järki on syytä pitää päässä, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään helpoimman kautta. Miten mahtava olo minulla olikaan esimerkiksi silloin, kun jaksoimme kavuta Oslossa sen ison mäen päälle. Samaa tunnetta en olisi saavuttanut, jos olisimme kulkeneet autolla. Luulen, että matkan haastavuuden vuoksi se tuntui niin täydelliseltä irtiotolta kodin arjesta. Pikkuisen extremeä saa olla! No ehkä meistä tulee jossain vaiheessa mukavuuden haluisia, emmekä odota matkailulta mitään muuta kuin ihana löhöämistä jossakin aurinkorannalla :).

Ihaninta matkailussa oli se, että olimme koko ajan yhdessä ja saimme kerrankin keskittyä vain toisiimme. Poika sai superpaljon läheisyyttä ja syliä matkan aikana. Oli ihanaa nähdä kuinka hän nautti uusien asioiden tutkimisesta, uusien ihmisten tapaamisista (aina hän tilaisuuden tullen ryhtyi flirttailemaan ;)) ja lukuisista karvaisista ystävistä, joita matkalla tapasimme. Hänen passiivinen sanavarastonsa tuntui kasvavan ja kävelytaidotkin kehittyivät. Kyllä kotiin tuli pikkuisen isompi poika kuin reissuun lähtiessä.  

Jatkossa jätämme ehkä yöjunailut väliin ja jätämme enemmän aikaa yhdessä paikassa olemiseen. Nyt voisimmekin keskittyä lähimatkailuun ja vaikkapa tehdä pieniä telttaretkiä luontoon. (Uhosin jo tuossa tämän päivän nukahtamistaistelun lomassa, jotta me muutamme nyt telttaan asumaan pysyvästi!) Reissun jälkeen olemme keskittyneet toistemme seuraan paremmin kuin ennen reissua ja tavaksi on jäänyt viettää aikaa enemmän ulkona. Tärkeitä asioita opimme ja tallensimme muistolokerikkoon!

Helpointa on sanoa "ei"

Mutta kannattaako se? Me olemme keskustelleet aiheesta tavalla tai toisella todella paljon viime viikkoina. Erityisen ajankohtaiseksi sen tekee poikamme, joka menisi nykyään ihan joka paikkaa ja nauttii erityisen paljon asioista, jotka ovat kiellettyjä. Poika on oppinut pudistamaan päätään ja ymmärtää takuu varmasti kieltämisen merkityksen. Mitä enemmän häntä kieltää sitä houkuttelevammaksi puuha muuttuu. Meidän pikkuvelmu pudistelee päätään ja nauraa ovelasti minua silmiin katsoen samalla kun hän kääntelee uunin nappuloita. Minä sanon "ei" ja kannan pojan pois muihin puuhiin. Tämä saattaa toimia hetken kunnes taas...huh huh. Ehkä kärsivällisyys palkitaan vai? En ole kovin innostunut hankkimaan kaikenlaisia estovehkeitä meille, mutta tulen kyllä hankkimaan jos menee aivan mahdottomaksi ja jotta ihan koko aikaa ei tarvitsisi sanoa ei. Emme ole erityisen tiukkoja pojan suhteen, hän saa tutkia kaappien ja laatikoiden sisältöjä, mikäli ne eivät sisällä mitään vaarallista (meillä ei ole ylähyllyjä niin paljoa, että kaiken saisi pojan ulottumattomiin). Hän saa myöskin räplätä telkkarin nappuloita ja kaukosäädintä. Tämä on toiminut hyvin, poika jaksaa hetken tutkia ja kyllästyy sitten. Monet asiat ovat jääneet rauhaan, kun poika on saanut tutkia niitä aikansa.

Koko aiheesta keskustelu lähti kuitenkin siitä, kun minä menin ja nolasin itseni yhdessä paikassa. Sanoin ääneen aivan hullun ajatuksen, joka ei auennut oikein edes miehelleni, kun sen hänelle kerroin. Hävettää vieläkin, vaikka siitä on jo muutama viikko aikaa kulunut. Ajatukseni ei loukannut ketään, se vain oli pähkähullu, sellainen jota en ollut mitenkään suunnitellut, se tuli vain siitä hetkestä. Ihmiset ympärillä olivat aivan ymmällään. Kävimme miehen kanssa läpi tapahtunutta ja totesimme, että ihmisten on helpompaa oudoksua kuin hypätä mukaan ajatukseen tai yrittää selvittää mistä siinä oikein oli kyse. Tunnen ihmisiä, jotka olisivat luultavasti innostuneet ajatuksestani ja hypänneet mukaan jatkojalostamaan sitä, tekemään siitä vielä paremman ajatuksen. Käyttäydyn itse aivan samalla tavalla kuten nuo tilanteen todistaneet ihmiset, jos jonkun idea alkuun tuntuu aivan pähkähullulta, on helpointa vain leimata se typeräksi ajatukseksi.

Muistan ilmaisutaidon tunneilta sellaisen säännön, että improvisoidessa sanotaan aina "joo" vastanäyttelijän ideoille. Niihin pitää lähteä mukaan, vain sillä tavoin tarina etenee. Harjoittelimme "joon" sanomista sellaisella yksinkertaisella leikillä, jossa kukin heitti vuorotellen idean kuten "hypitään yhdellä jalalla ovelle", johon kaikkien piti huutaa "joo" ja syöksyä toteuttamaan ideaa. Meillä oli kerran aivan huippulystiä, kun innostuimme leikkimään tuota leikkiä. Ihana flow iski! Toimisiko tuo Joo-asenne ihan oikeassakin elämässä. Luulempa, että JOO, mutta vähän sovellettuna. On helppoa sanoa "ei" ja tehdä niin kuin aina ennenkin on tehnyt, mutta olisiko elämä mielenkiintoisempaa, jos koettaisi joskus toistenkin ehdottamia ideoita. Yritän ainakin kovasti muuttaa omaa asennettani myönteisemmäksi. Miehelläni on usein hauskoja ajatuksia sisustuksen suhteen, hän kaipaa vaihtelua ja miettii aina uusia ratkaisuja meidän kodin järjestykseen. Alkuun saatoin olla aika kriittinen hänen ideoilleen, koska olin tottunut, että tavarani ovat tietyllä tavalla. Kuitenkin aina kun olen suostunut hänen ideoihin, olemme kaikki olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Usein jatkojalostamme toistemme ideoita. Me toden totta tykkäämme kehittelytyöstä ja kannustamme toisiamme eteen päin.

Minua ärsyttää liian kriittinen asenne, niin itsessäni kuin muissakin. On musertavaa, jos ajatuksistaan ei voi kertoa keskeneräisinä ilman, että saa vastaukseksi miljoona epäilevää katsetta ja kommenttia. Sellainen keskustelu ei ole millään lailla rakentavaa. Yritän muistaa tämän erityisesti lapsen kanssa ja työssäni. Ihminen on nimittäin saattanut joutua rohkaisemaan itseään melkoisesti, jotta edes uskaltaa sanoa ajatuksiaan ääneen. Miltä mahtaa tuntua silloin, jos vastaukseksi saa pelkkää kritiikkiä. Asiat ovat loppujen lopuksi väärin vain silloin, kun niillä saatetaan aiheuttaa vahinkoa toiselle, itselle tai ympäristölle. Jos poikani esimerkiksi keksisi leikkiä pikkuautolla kilpikonnaa, jolla on pyörät alla, se olisi hyvä idea, ei missään nimessä väärin. Jos hän piirtää kynällä seinään, kieltäisin sen, mutta samalla toisin paperia ja kannustaisin piirtämään siihen.

Sanottakoon loppuun, että "ein" sanominen on kuitenkin ihan positiivinenkin taito. Aina kun poikani pudistaa päätään, kun tarjoan hänelle ruokaa, se tietysti harmittaa. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että hänelle on kehittynyt oma tahto ja kieltäytyy syömästä, kun hänellä ei ole nälkä. Välillä vielä toki menee "eit" ja "joot" sekaisin ja poika on vielä aika pieni päättämään isommista asioista. Syömisen kanssakin voi olla niin, että vaikka hetki sitten hän olisi pudistellut päätään saattaa ruoka maistua minuutin kuluttua. Itseään on lupa suojella eikä kaikkeen tarvitse suostua. On kuitenkin hyvä miettiä sanooko "ei", vain koska haluaa pysyä elämässä mukavuusalueella ilman pienintäkään haastetta ja uutta ajatusta.

Erilainen kesä

Ymmärsin tuossa yhtenä päivänä, miksi tämä kesä tuntuu jotenkin kovin erilaiselta, ihan kuin siitä puuttuisi jotain olennaista. Ihanat, raikkaat, valoisat kesäillat - ja yöt tietenkin! Olen ilta/yöihminen. Nautin siitä, kun ympäristön syke rauhoittuu ja oman hengityksen tuntee selvemmin. Yöllä aistit heräävät tuntemaan omat mielen liikkeet ja toisaalta havaitsemaan tarkemmin ympäristöä.

Vielä muutama vuosi sitten elin aivan erilaista elämää. Ennen nykyistä miestäni minulla ei ollut pitkäaikaisia seurustelusuhteita, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä. Sain aikaa tutustua itseeni ja kulkea oman mieleni mukaan. Erityisesti kesäisin nautiskelin päämäärättömistä kävelyistä. Kuljeskelu ympäriinsä metsissä tai kaupungeissa piti minut selväpäisenä. Varsinkin illalla oli ihanaa vain lähteä jonnekin ja kulkea kaikessa rauhassa sinne minne jalat veivät.

Kesäyöt eivät suinkaan olleet aina yksinäisiä. Nautin niistä myös ystävien seurassa. Yöllä keskustelut syvenevät kuin itsestään ja hiljenevät ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Hehkuva hiillos, kynttilän liekki, itikat, hullut päähänpistokset. Mennään uimaan alasti jääkylmään mereen, valvotaan koko yö, haetaan lisää vilttejä kun alkaa jo paleltaa, poltetaan entisten ihastusten valokuvat ja haudataan ne maahan, paistetaan lettuja, kiivetään katolle, pyöräillään kaatosateessa, tanssitaan kunnes hädin tuskin jaksetaan pysyä pystyssä, pelataan korttia, nukahdetaan suloisesti siskonpetiin ja hmmm....joskus yllättäen koetaan merkittäviä pieniä hipaisuja ja jopa suudellaan. Ja kaiken tuon jälkeen saattoi herätä aamulla aikaisin pirteänä kuin peipponen kesätöihin tai muihin puuhiin. Sanoissani ei ole mitään ylimääräistä romantiikkaa, kesäyöt ihan oikeasti olivat usein tuollaisia syvälle luotaavia ja samalla hillitöntä hulluttelua.

Viime kesä meillä meni vielä ihan vauvahuuruissa. Saatoimme silti nauttia kesäilloista. Lapsemme ei oikein meinannut nukahtaa sänkyyn, joten lähdimme usein iltaisin vaunulenkille satamaan "katselemaan laivoja" niin kuin minä aina asian ilmaisin. "Laivojen katselussa" on minusta jotain hyvin romanttista. Tänä kesänä en ole ulkoillut kovin myöhään, koska lapsen täytyy päästä nukkumaan ajoissa. Voisihan mies tietysti jäädä lapsen kanssa kotiin kahdestaan, mutta yksinäni en ole oikein tohtinut. Olen halunnut viettää illat miehen seurassa. Minussa jokin taistelee kovasti sitä vastaan, että vanhemmaksi tultuaan ihmisen pitäisi luopua hulluttelusta. Välillä tuntuu kuin meistä mieheni kanssa olisi tullut aika tylsiä ja vakavia. Ihan kuin luovuutenikin olisi joutunut jotenkin lukkoon. Tietenkin lapsen paras on meille tärkeintä tässä elämäntilanteessa. Nyt täytyy vain löytää uusia muotoja hulluttelulle ja kyllähän siinä on hulluttelua kerrakseen, kun oikein heittäytyy lapsen mukaan leikkimään. Pian lähdemme reppureissaamaan Norjaan koko perhe. Siellä pääsemme nauttimaan kesäöistä luonnon helmassa. Tuskin maltan odottaa.

Ei mistään kotoisin

 Äitini kysyi yhtenä päivänä minulta, että mistä koen olevani kotoisin. En osannut vastata. Olen vähän kateellinen ihmisille, joilla on olemassa kotiseutu, jokin paikka mistä löytyy kotitalo, mahdollisesti omat vanhemmat tai ainakin sukulaisia. Minusta on aina tuntunut siltä ikään kuin olisin matkalla jonnekin ilman, että tuntisin todella kuuluvani jonnekin tai tulevani jostakin. En kiinny paikkoihin, kiinnyn ihmisiin. Olisi ihanaa kiintyä joskus paikkaan. Ne ovat pysyvämpiä. Paikat eivät muuta minnekään. Vaikka toisaalta ne voivat autioitua ja muuttuakin, kuitenkin jotain niissä aina säilyy.

Isäni kanssa olen ajellut hänen lapsuuden maisemissaan ja kuunnellut tarinoita niistä paikoista. Mitä minä voisin näyttää lapselleni? Asuin 14 vuotta elämästäni Pohjois-Karjalassa, lähes koko lapsuuteni. Silti tuntuu kuin olisin ollut kauemmin muualla. Niin paljon uusia ihmisiä ja asioita elämääni on tullut noiden lapsuuden vuosien jälkeen ja niin vähän on jäljellä lapsuudesta. Ehkä olen saanut vapauden löytää itseni vasta, kun muutin kotoa maailmalle. En haikaile enää paluuta mihinkään yksittäiseen paikkaan. Ehkä haluaisin haikailla. Minulla oli turvallinen ja monivivahteinen lapsuus. Silti tuntuu niin kuin siinä olisi jotain sellaista, mitä en edelleenkään uskalla kohdata ja elää läpi, jotain mihin en uskalla kiintyä.

Aina, kun palaan entisiin asuinpaikkoihini, minussa herää ajatukset niistä ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa siellä. Usein koen pettymyksen, kun niitä ihmisiä ei enää löydykään ja tunnen oloni irralliseksi. Minulla ei ole turvapaikkaa, jossa voisi olla varma, että täältä löytyy joku jonka luokse voin aina mennä, ei paikkaa jonne voisi palata maitojunalla. Sama tunnelma tulee tapahtumissa, joissa minulla oli tapana käydä nuorempana ja joissa koin todella suuria tunteita. Niissä on uudet kävijät, ystäväni eivät ole enää siellä tai he ovat siellä ihan uusissa rooleissa. Mikä lopulta olikaan siis tärkeää taisi olla ihmiset joiden kanssa niitä tunteita koki, ei niinkään se missä ne koki.

Ehkä tämä kaikki kertoo vain siitä, että minusta on tullut aikuinen. Olen kääntänyt isoja sivuja elämässäni ja nyt opettelen elämää uudessa elämäntilanteessa. Olen sitoutunut kumppaniini, tullut äidiksi ja valmistunut ammattiin. Kohta siirryn toden teolla työelämään. Sitä mikä ennen oli merkittävää ei enää ole ja oikeastaan nyt vasta ymmärrän niiden menneiden asioiden arvon. Menneeseen ei valitettavasti voi palata, sitä täytyy tyytyä vain muistelemaan. Minun kotiseutuni on niissä muistoissa ihmisistä ja hetkistä elämäni varrelta. Maitojuna putputtaa vain menttaalisesti.

Jäähyväiset imetykselle

Se alkaa olla ohi nyt. Poika pyytää maitoa hyvin satunnaisesti enää, lähinnä silloin kun häntä kovasti harmittaa. Jos sitä hänelle antaa tavan vuoksi, menee homma usein vähän överiksi. Ajattelin, että on ehkä aika lopettaa. Tämähän meni oikeastaan aika hyvin. Kuvittelin, että vieroittuminen olisi kestänyt kauemmin ja, että olisin ihan oikeasti joutunut tarkotuksella vähentämään. Vain yöimetyksistä luopuminen oli pojalle vaikeaa.

Outoa sinänsä, että ei edes tunnu mitenkään erityisen haikealta, vaikka imetys oli meille kummallekin tosi tärkeä juttu. Maidon juonti on vähentynyt niin hiljalleen, että minäkin olen siihen ehtinyt tottua. Alkuun jäi pois yöimetykset ja sitten päiväimetykset. Pitkään mentiin niin, että poika otti maitoa vain aamulla ja illalla ja nyt viime aikoina on ottanut vain aamuisin. Överiksi homma menee sillä tavalla, että poika viihtyisi rinnalla tosi kauan ja sitten hän alkaa siinä riehumaan ja touhuamaan ja lopulta hermostuu, kun ei tiedä lopettaisiko vai jatkaisiko vielä. Se harmittaa minua ja ajattelin, että ei kannata jatkaa, kun se ei enää tunnu hyvältä. Meni siis äidintahtisesti osittain tämä lopetus, mutta niin se sai mennäkin. Minusta imetyksessä tärkeää on, että se tuntuu molemmista osapuolista hyvältä.

Tässä minä taas kirjoitan äitinä olemisesta. Luulin, että osaisin kirjottaa jostakin muustakin. Mutta myönnetään, minä olen nyt niin täysillä äiti, että en ossaa. En oikein osaa lähteä minnekään ilman perhettäni (paitsi töihin ja joskus harvoin kaupoille). Vähintään miehen pitää olla mukana. Minulla olisi oikeasti mahdollisuus omaan aikaan silloin tällöin, jos vain tohtisin sitä ottaa. Porukassa oleminen on myös nykyään vaikeaa, en tiedä mistä puhuisin. Voin kyllä kuunnella sujuvasti, mutta jutun aiheet ovat vähissä. Tälle asialle haluan tehdä jotain. Vaikka toisaalta olen sitäkin mieltä, että tästä pienen lapsen kanssa olemisesta kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Onnea on osata nauttia niistä asioista, jotka omassa elämässä ovat ajankohtaisia.

Ei ihmisetkään ole symmetrisiä...

...niin ei kai pupunkaan tarvitse olla. Saanko esitellä, tässä on pupujussikka, Summa Mutikka hän on nimeltään. Kuvakin meni vinoon, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä.

Hän oli jo syntyissään vähän vinkura, mutta hymysuinen. Hänet on tehty rennolla mielellä, vapaalla kädellä leikkaillen, suunnittelematta ja kovasti huristellen. Summa Mutikka syntyi levittämään tärkeää sanomaa ja hän antoikin paljon ajateltavaa emolleen jo tekovaiheessa. Vaikka pupuherra onkin emolleen tärkeä, hän pomppaa pian pesästä pois ja muuttaa yhteen toiseen hyvää kotiin monien satojen kilometrien päähän.

Miten paljon ajatuksia voikaan päässä pyöriä tuollaisen yhden pupun ompelun aikana. Minulla oikein hyrräsi. Pupun teko sai sysäyksen oikeastaan lehtiartikkelista (Kotiliesi 6.4.2010 s 16-21). Juttu kertoi vanhemmista, joiden 20-vuotias tytär Camilla teki itsemurhan. Kuullostaa ehkä kaukaa haetulta ommella pupu yhden tekstin pohjalta. Artikkeli oli tietenkin todella koskettavaa ja riipaisevaa luettavaa. Kyseessä oli aivan tavallisen perheen tytär, erityisen herkkä ihminen vain. En halua muodostaa mitään uhkakuvia, mutta siis tuli taas sellainen olo, että ei tässä elämässä oikeasti voi aavistaa mitä kaikkea voi joutua kohtaamaan. Oikeasti ei voi keskittyä kuin siihen, että juuri nyt tällä hetkellä meillä olisi hyvä olla. Se on kai ainoa tapa luoda samalla onnellista tulevaisuutta.

Tyttären kuolema ajoi vanhemmat tutkiskelemaan omaa toimintaansa vanhempina, perheen menneisyyttä ja sitä millainen nyky-yhteiskunta on nuorille. Olen sen verran herkällä omatunnolla varustettu, että teksti sai minutkin taas pohtimaan omaa toimintaani suhteessa poikaani. Millaisen mallin mahdan antaa pojalleni? Camillan vanhemmat pohtivat miten negatiivisuuden kierteeseen ajautunutta nuorta voisi ajoissa auttaa. He pohtivat muun muassa olisiko siitä apua, jos vanhemmat eivät eläisi niin eristyksissä toisistaan ja laskisivat sosiaaliset naamiot alas. Kylään pitäisi voida kutsua ilman paineita tarjottavista ja kodin siisteydestä. Nuoret ovat erityisen taitavia kuvittelemaan, että he ovat täysin yksin ongelmiensa kanssa. Niin nuorten kuin vanhempienkin pitäisi saada realistisempi käsitys muiden vaikeuksista. Tuo siivous oli vain yksi esimerkki, eikä se tietenkään tarkoita suoraan sitä, että nuoret saavat vääränlaisen mallin, jos perhe kykenee pitämään kodin aina siistinä. Juuri tuo esimerkki kuitenkin sai minut miettimään. Minulla on usein käynyt mielessä, että sitten kun meillä on oikein kunnolla siivottu, sitten minä kutsun sen ja sen kylään. Miksi en kutsuisi saman tien ihan juuri tälläiseen kotiin? Eikö tärkeintä kuitenkin ole se yhdessä oleminen, eikä kulissin esitteleminen (meillä tip top puhdas koti todellakin on harvinaista)? Minä saan aina siivouspuuskan, kun joku on tulossa meille kylään. Vaikka se joku olisi oma vanhempani. Monesta asiasta otan valtavan suuret paineet ja häpeän virheitäni kauan. Muille osaan kyllä olla armollinen, mutta itseäni saatan soimata asioista vuosien takaa. Eikä kyseessä tarvitse olla edes mitkään kovin suuret asiat. Tällaisenko mallin haluan lapselleni antaa?

Kun ajattelen lastani, tiedän, että hän vähät välittää siitä, onko meillä aina siistiä, osaanko tehdä työni täydellisesti, teenkö ruuan alusta loppuun itse tai olenko aamusta iltaan pöllähtänyt peikkotukkainen, jonka paidan rinnuksissa on porkkanaa. Hänelle olen silti rakkain äiti, mitä maailmassa on. Se pistää itkettämään. Mutta on yksi asia, jota poika ei helpolla hyväksy, nimittäin se, jos äiti ei ollenkaan vietä aikaa hänen kanssaan. Ei hän odota minun olevan viihdytysautomaatti, kunhan olisin sopivasti läsnä. Sekin itkettää minua, kun välillä tuntuu, etten riitä kaikkiin elämän rooleihin. Pitäisi vain oppia laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja etenkin luopua kuormittavista itsesyytöksistä. Syyllisyys on terveellinenkin tunne silloin, kun se on paikallaan, mutta taakkaa siitä ei silti kannattaisi tehdä. Hyppäsin aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta. Kuitenkin siis toivoisin, että lapseni oppisi elämään pikkuisen rennommin kuin minä. Toivoisin, että hän tuntisi itsensä rakastetuksi juuri omana itsenään, ettei hän erehtyisi luulemaan, että rakkaus ja ihmisarvo on jotenkin sidoksissa siihen miten mistäkin asiasta suoriutuu.

Mieheni motto on: "pääasia, että on kivaa". Kuullostaa ehkä pinnalliselta, mutta loppujen lopuksi se ei ole. Takana on ajatus siitä, että elämää ei pitäisi ottaa turhan tarkasti. Tänne mahtuu monenlaista kulkijaa: vinoa ja suoraa, nopeaa ja hidasta, järkevää ja tunteikasta. Ei meidän pitäisi liikaa ajatella sitä, miltä näytämme muiden silmissä, vaan elää sellaista elämää, että meillä voisi olla mukavaa yhdessä sellaisina kuin olemme. Suorituskeskeiset ja omatunnoltaan herkät ihmiset voisivat ottaa motokseen: "kohtele itseäsi niin kuin haluat toisiakin kohdella".

Poikani on lähiaikoina oppinut nousemaan seisomaan ilman tukea ja myöskin pysymään siinä. Voisinko oppia jotain siitä riemusta, mitä poikani saa, kun hän taistelee painovoimaa vastaan tai oikeastaan enemmänkin sen kanssa. Muksahduskin voi olla hauskaa, ihana kömmähdys! Ja jos välillä sattuu ja itkettää niin se on sylitankkauksen ja muutaman parkaisun jälkeen unohtunut.

Jäiköhän se epäselväksi miksi ompelin vinkuran hymyilevän pupun?