keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Kai se on vähitellen itsekin uskottava!

Meille on tulossa vauva. Laskettuaika on joskus huhtikuun lopulla. Kerroin asiasta tänään oppilailleni, joten nyt ei enää tarvitse asiaa salailla. Minä en vain meinaa tätä vieläkään uskoa, vaikka kaikki mahdolliset raskausoireet olen läpikäynyt, maha alkaa jo vähän näkyä ja ultrassakin on nähty pikkuinen jo kaksi kertaa. Toinen raskaus on ollut ihan erilainen verrattuna ensimmäiseen. Silloin asian muisti päivittäin, siitä puhui päivittäin ja lisäksi kirjoitin raskauspäiväkirjaa. Nyt oireeni ovat paljon selkeämmät, mutta itse lapsen olemassaolo vatsassa ei tunnu yhtään niin selvältä. En edes muista millä viikolla olen menossa, ellen ihan erikseen käy asiaa tarkistamassa.

Sitten niihin oireisiin. Poika on varmaan jo tottunut, että äitillä on nykyään tapana juosta kesken aamupalan tervehtimään vessanpönttöä... Ensimmäisen raskauden aikana valitin kyllä pahoinvoinnista, mutta ei se ollut mitään verrattuna tähän mitä nyt on ollut. Lopetimme vallan kokonaan puuron syömisen, kun se saa oksennuksen lentämään takuu varmasti. Ruokailuni ovat olleet vallan kummallisia. Mies ihmetteli ravintolassa, kun pyysin, että voisimmeko vaihtaa paikkaa. Siinä yhdessä paikassa oli joku vallan ihmeellinen tuoksu, jota en vain millään pystynyt sietämään, mies ei koko hajua edes huomannut. Minulla on kummallisia ja välillä hyvin tarkkoja mielihaluja, makuaistini toimii jotenkin nurinkurisesti ja samalla todella tarkasti. Tämä on outoa, koska tavallisesti en juuri nirsoile ja valikoi ruokia. Yhdessä vaiheessa minun teki mieli Fanny-vanukasta, sitä mitä oli myynnissä silloin, kun olin pieni. Valitettavasti sitä ei enää myydä, joten oli tyytyminen jacky-makupalaan. Oudointa tässä asiassa on se, että suklaavanukas maistuu tällä hetkellä suussani raikkaalta, kun taas jogurttia ja viiliä en siedä nyt yhtään. Ihan alussa minun teki koko ajan mieli vain Ifa-salmiakkia ja siitä alunperin arvasin, että taidan olla raskaana. Sen jälkeen on ollut suolakurkkukausia, poronkäristyskausia, silakkapihvikausia, Puffetjäätelökausia, klementtiinikausia jne.. 

Ihan kuin koko elämäni pyörisi pelkän ruuan ja mielihalujen ympärillä. No onneksi ihan näin ei pääse olemaan, kun pitää tätä arkeakin tässä pyörittää. Mutta odotan jo sitä aikaa, kun ruokaan voi suhtautua taas normaalisti. Mielihaluni lähtevät liikkeelle tavallisesti siitä, kun alan voida pahoin ja olo tuntuu heikolta. Sitten alkaa tehdä mieli jotain tiettyä tarkasti määriteltyä asiaa. Mies ei ollenkaan ymmärtänyt, kun yritin yhtenä iltana selittää, että juuri nyt tarvitsisin poronlihaa kylmäpaistin muodossa, jotta oloni olisi parempi. Olen itsekin ihan pihalla mistä nämä mielihalut tulevat.

Painoni on lähinnä laskenut (tai ainakin oli viimeksi, kun olin neuvolassa). Tämäkin on outoa, vaikka kuinka olen syönyt herkkuja ja syönyt usein, paino vain laskee. Tunteet ovat herkällä ja palautetta on vaikeampi ottaa vastaan kuin yleensä. Se on hirveä asia töissä ollessa. Lauloin tuossa yhtenä iltana Poikaselle unilaulua ja siinäkin alkoi kyyneleet tippua. Taidan olla oikein odottavan äidin karikatyyri. Tosin sillä erotuksella, että nyt toisen raskauden aikana en ole kuitenkaan ollut niin avoimesti "raskaana". Nyt vähän huvittaa se, kun ekan raskauden aikana sitä otti kaikki suositukset ja ohjeet niin piirun tarkasti ja varmuuden vuoksi vielä vähän tarkemmin. Nyt en ole ollut kauhean tarkka, vaan olen suhtautunut raskauteen ihan normaalina osana elämää.
 
Mahani asukki sai odotusnimekseen Piu pau, esikoisen nimi oli Tum tum sydämen sykkeen mukaan. Sykettä ei ole vielä kuunneltu, mutta sykkivä sydän nähtiin molemmissa ultrissa. Piu pau oli aivan vallaton tapaus. Hänestä ei meinattu saada kuvaa lainkaan, kun niin mahdottomasti piti heilua ja pomppia. Piu pau otti vauhtia kohdun seinämistä ja hypäytti itseään yhä uudestaan ja uudestaan. Poikasta eivät oikein ultrakuvat jaksaneet kiinnostaa. Pitää ehkä hankkia meille joku isoveli-kirja, jotta Poikanenkin voi ruveta valmistautumaan isoveljeyteen. Aika jännittävää ja vielä hyvin epätodellisen tuntuista tämä kaikki. Ehkä vähitellen uskallan rakastua tähän pikkuiseen.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Mussukka pipinä

Meidän höppänä pöppänä sairastaa. Kamala kuume nousi päivällä. Ihan yllätyin omaa reaktiotani, kun siitä kuulin puhelimessa kaupungilla päivän ensimmäisen työrupeaman jälkeen. Omat suunnitelmat unohtuivat tykkänään, askelvauhti kasvoi ja suuntasin saman tien apteekkiin panadolia ostamaan (kotona sitä olisi ollut, mutta kuume nousikin yllättäen kylässä ollessa) ja siitä suoraan kauppaan ostamaan kaikkia pojan herkkuja (viinirypäleitä, smoothieta, hedelmäsoseita, mustikkapullaa, karjalanpiirakoita...), jotta edes jotain ravintoa ja nestettä hän saisi menemään alas. Eihän pojalla mitään hätää siellä kyläpaikassa isänsä kanssa ollut, mutta itselle tuli yhtäkkiä kova ikävä mussukkaista. Onneksi kyläpaikka oli lähistöllä ja pääsin pientä hoivaamaan.

Siellä se pikkuinen päikkäröi. Heräämisen jälkeen siinä kävi sitten niin, että otin pojan syliin ja vähän hän ruokaa maisteli, kunnes oksennus alkoi lentää, lähinnä minun housuille. Poika säikähti moista ja pitkään aikaan ei mitään muuta kuulunutkaan kuin pojan raikaava itku. Minun piti vielä mennä töihin, joten vein mieheltä housut jalasta ja mies lainasi sitten kaveriltaan housuja. En tiedä huomasivatko varhaismurkut oppilaani open hassuja housuja...

Illalla vielä katselimme pojan kanssa muumeja. Jostain syystä sitä tarjoaa lapselleen samat asiat, joita itsekin sairaana tekisi mieli tehdä. Itsekin katselin opiskeluaikoina sairastaessa muumeja tai luontodokumentteja yleareenalta. Ne ovat tarpeeksi rauhallisia katseltavia kuumeisena, kun oikein mihinkään muuhun ei voimat riitä. Huomenna jää sitten päiväkoti väliin ja poikanen viettää illan isänsä kanssa.

Hellyyttä, hoivaa ja hemmottelua, kolmen hoon hoitomenetelmillä koitetaan saada poika taas kuntoon ja kiinni normaaliarkeen.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Vapaapäivä

Sitä ei saa ellei sitä itse itselleen ota. Se etu töissä käymisessä on, että aika pojan kanssa (siis silloin kun ihan oikeasti saa olla vain pojan kanssa, eikä tarvitse samalla säätää mitään työhön liittyvää) tuntuu oikeasti vapaa-ajalta. En ole pitkään aikaan kaivannut kahden keskistä aikaa miehen kanssa tai edes oikeastaan yksin oloa, paras vapaapäivä on sellainen, jonka voi viettää koko perheen kanssa tai edes pojan kanssa. Meillähän ei tosiaan ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa. Hän on töissä lauantaina, kun minulla on vapaapäivä ja miehen vapaapäivät taas ovat sunnuntai ja maanantai.

Tällä viikolla olen pahoittanut mieleni usein. Minussa on sellainen ongelma, että olen aivan älyttömän herkkä ottamaan itseeni ja jos asiaa ei saa keskusteltua asianomaisten kanssa, se jää vaivaamaan ja kannan sitä mukanani. Miten oppisin unohtamaan ja ohittamaan sellaiset kommentit, jotka ovat epäasiallisia ja kohtuuttomia. Parasta unohdusterapiaa ovat nämä päivät, kun saan tehdä mitä huvittaa. Työpäivinä minulla on aina sellaisia odotteluhetkiä bussissa, bussipysäkillä, tuntien välissä ja illallakin, milloin työasiat vain pyörivät päässä väistämättä.

Kävin tänään pojan kanssa kaupungilla kirpputorilla ja vähän muutenkin pyörimässä. Päälläni oli tietenkin hame, mikä on ihan luksusta hikisiin työvaatteisiin verrattuna. Mikä hienoa, löysin kirpparilta kaksi mukavaa hupparia, t-paidan ja kaksi käsinukkea. Citymarketista lähti matkaan vielä muumi-uimapuku pojalle. Poika kun käy isänsä kanssa aina maanantaisin uimassa niin on syytä olla hyvä uimapuku.

Kotona me otimme itseämme niskasta kiinni ja pistimme kodin tavarat järjestykseen. Muutama viikko sitten päätimme siirtää olohuoneen työhuoneeseen ja työhuoneen olohuoneeseen, jotta saisimme lisää tilaa lapsen leikeille ja toisaalta työtavaroille. Hommahan jäi silloin vähän puolitiehen ja olen senkin takia ollut vähän hermostunut, kun kaikki tavarat ovat olleet kadoksissa. Noh nyt ne ovat enemmän kuin järjestyksessä ja huomenna pääsemme tekemään sen perussiivouksen sitten viimeinkin. Vaikka en olekaan täydellisen siisteyden ystävä, niin täytyy kyllä myöntää, että kotona on ihan erilainen tunnelma nyt. Kynttilöitäkin teki mieli laittaa palamaan, kun on niin nättiä. Ehkäpä työpäivätkin maistuvat erilaisilta, kun ei heti ovella tule vastaan kamala määrä tekemättömiä kotitöitä ja työtavarat löytyvät yhdestä paikasta, minun omasta työnurkkauksesta.

Ai niin. Meidän poika on alkanut nyt selvästikin puhumaan. Hänen puheenkehityksensä oli tauolla kauan aikaa, kun kaikki aika meni kävelyn harjoitteluun ja sitä harjoiteltiinkin kauan ja perusteellisesti niin kuin tuolla meidän pojalla on tapana tehdä. Selvästikin kaikkia sanoja hän yrittää toistaa, mitä kuulee. Suosikkisana taitaa olla "taatuu" eli suomeksi "kaatuu" sekä "pippu" eli "tippu". Luonnollisesti näihin sanoihin liittyy tekeminen, poika kaatuu tahallaan ja huutaa sitten mahallaan "taatuu" ja nauraa vielä perään ja ruokapöydässä on ah niin ihanaa harrastaa maitolasin tahallista kaatamista ja asioiden tiputtelua. Mopon perään huudetaan innoissaan "popo". Yhtenä päivänä poika sanoi yhtäkkiä "tiito" eli "kiitos" ja sekös tuntui hyvältä. En ole pitänyt näistä sanoista sen kummemmin kirjaa, kun ne vaihtelevat vähän päivästä toiseen. "Isi" on kuultu silloin tällöin ja monia muitakin sanoja on kuultu muutamia kertoja. Vähitellen, vähitellen.

Jospa se tästä taas arki lähtee rullaamaan.

Lukijat