Lisää tilaa Isille ja eläimellistä menoa

Haluaisin kovasti toteuttaa mieheni unelman. Hän haluaisi olla koti-isi. Nyt, kun olen sairastellut paljon, Isi on saanut enemmän tilaa meidän huushollin ja pojan hoidossa. Minä olen innoissani katsellut häntä laittamassa ruokaa, siivoamassa ja ulkoilemassa pojan kanssa. Voin melkein kuvitella hänelle ruudullisen esiliinan päälle. Unelman toteuttamiseen ei ole kuin yksi este, minulla ei ole tarpeeksi töitä. Ja vaikka olisikin, epäilen, jaksanko vielä tehdä omaa työtäni niin paljoa, että sillä eläisi koko perhe. Pelkään sitä luovaa painetta, mikä työhöni liittyy. Lapsiperheessä luovan työn tekeminen on jotenkin haastavampaa (siis minulle). Teen sitä vielä mielelläni puolipäiväisesti. Kunnes kokemusta ja varmuutta karttuu enemmän, voin etsiä enemmän töitä.

Olen miettynyt, että millainen tämä meidän yhteiskuntamme olisi, jos miehet olisivatkin "pääosassa" lasten hoidossa. Kasvaisiko lapsista rennompia? No vaikeaa tietysti viedä tätä yleiselle tasolle, mutta luulen, että ainakin minun mieheni osaisi olla vähän rennompi hoitaja ja lapsukaisen elämä saattaisi olla vähän leppoisampaa miehen kanssa kuin minun kanssa. Leppoisaa elämää (ainakin elämän ensimmäisiä vuosia) lapselleni haluaisin antaa. Mutta onneksi minäkin voin oppia rennommaksi ja toisaalta eihän lapsi meitä sillä tavalla vertaile. 

Sitten asiasta toiseen. Ilmojen lämmettyä meistä on tullut ulkoilmaeläjiä. Joku grillausbuumi meihin on ainakin iskenyt. Poika nauttii keinumisesta, hiekkalaatikolla istumisesta ja liukumäestä, mutta ennen kaikkea hän tykkää tutkia ruohoa, keppejä, käpyjä, sammalta, kiviä ja kaikkea muuta mitä maasta nyt sattuu löytymään. Tänään huomasin, että taitaa hänessä vähän kalliokiipeilijän verta olla, kun hän pyrki koko ajan kohti pihamme kalliota ja sitten kun sinne pääsi se oli jotain aivan mahtavaa. Mistäs minä sitten nautin? No siitä, että saan vain istua möllöttää, katsella pojan touhuja, ehkä vähän itsekin leikkiä ja jutella naapureitten kanssa. Olen yllättynyt miten avoimesti lapset tulevat juttelemaan. Tänään kaksi tyttöä oikein kilpaa kertoivat omasta elämästään.

Tänään meillä oli ohjelmassa kotiseutumatkailua, kun kävimme Orimattilan kotieläinpuistossa. Mies oli töissä Orimattilassa, sillä välin minä ja poika ihmettelimme ylämaan lehmiä, poroja, possuja ja muita otuksia, sekä tietenkin aitoja, häkkejä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Se on hauskaa, kun lapsi ei aseta ihmettelemisen arvoisia asioita sillä tavalla arvojärjestykseen kuin me aikuiset. Kun minä ihmettelen hauskan näköistä otusta, poikaa kiinnostaakin enemmän aita. Eipä siinä mitään, mukavaa kun molemmille löytyi katseltavaa.

Olen selvästikin piristynyt taas. Kesä tekee ihmeitä!

III-HA-NAAA kesän alkua kaikille!

Ja leppoisaa asennetta elämään!

Tanssii mummojen ja pappojen kanssa

Tällä viikolla minut on toivotettu tervetulleeksi eläkeläisyhdistykseen. Varoittelivat, että kun olen kerran tullut niin minua ei enää päästetä pois. No niin minulle on luvassa toimintaa siis elämän loppuun asti. Kyseessähän oli tietysti eläkeläisten tanssiryhmä, jota olen ohjannut tammikuusta alkaen. Eilen oli yhdistyksen kevään päättäjäiset. Mummot ja papat yllättivät minut kukkasin. Eihän siinä muuta voinut kuin tirauttaa muutama kyynel, kiittää ja halata. Itsetuntoni on ollut jotenkin maassa viime aikoina, joten tuo ryhmäläisten vilpitön kiitos lämmitti aivan valtavasti. Ryhmän kanssa olen muutenkin kokenut ihania huippuhetkiä, kun olen huomannut ryhmäläisten kehittyneen valtavasti, mutta myöskin huomannut, että itsekin olen kehittynyt. En vielä jokin aika sitten uskonut, että minusta olisi eläkeläisten opettajaksi. Ajattelin, että en ymmärrä heidän huumoriaan ja he eivät ymmärrä minun. Ja mitä vielä, huumorihan on ihan sitä samaa mitä meillä nuoremmillakin, välillä jopa paljon villimpää.

Meidän kerrostalon piha on kevätauringon myötä herännyt henkiin. Toissapäivänä sain superhyvän mielen, kun yksi mummo tuli juttelemaan leikkiessämme hiekkalaatikolla. Se on kyllä ihan totta, että kun on lapsen kanssa liikenteessä, ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja varsinkin mummot. Hän jutusteli meidän pojalle semmoisella lämmöllä, että semmosta kuulee harvoin. Siinä ei kyllä ollut mitään teeskenneltyä ja kohteliaisuudesta vain sanottua. Ja mikä ihanaa, hän ei millään lailla yrittänyt neuvoa tai arvostella minua äitinä. Mummo oli vain niin vilpittömän iloinen tavatessaan pienen lapsen. Poika pisti tietenkin parasta ja näytti hurmaavimmat hymynsä koskaan.

Mummo kertoi, että yhdessä lähikerrostalossa asuu nainen, joka ennen kesäisin vahti ja leikitti pihapiirin lapsia, kun vanhempien piti käydä jossain asioilla. Naisen lisäksi pihapiirin mummot viihtyivät päivät pitkät pihalla lasten seurana. Siinäpä on kyllä yhteisöllisyyttä kerrakseen! Se nainen ei enää pysty lapsia vahtimaan, mutta mummot kyllä viettävät aikaa auringossa istuskellen edelleen. Meidän lähikerrostaloissa ei asu ihan pieniä lapsia muita, mutta kouluikäisiä kylläkin. Kuulemma nämä kouluikäisetkin innostuvat aina välillä leikkimään pienempien leikkejä siinä mummojen katsellessa. Tuli oikein sellainen olo, että ollaampa muutettu mukavaan paikkaan asumaan.

Minulla on aika vähän muistikuvia omista isovanhemmista, kun me asuimme kaukana isovanhemmista ja he ovat kaikki kuolleet jo minun lapsuudessani. Isänäidin eli Mamman muistan parhaiten ja jonkin verran muistan myös isänisästäni. Minun muistikuvissa Mamma oli tiukka, mutta samalla lempeä. Hän heräsi aina aikaisin aamulla ja lähti kävelylle mummojengin kanssa. Silloin kun minä menin mukaan kävimme kävelyn päätteeksi konditoriossa syömässä munkit. Isänisästä muistan sen, että hän teki nokkosista teetä ja istui aina samassa nahkaisessa nojatuolissa ja joskus hän lauloi: "oi katsopas Vaari tuota hauvaa...". Parhaiten muistan kuitenkin Mammalan tuoksut.

Omien isovanhempien kuoleman jälkeen olen ollut minimaalisesti tekemisissä ikäihmisten kanssa. Nyt on onneksi tullut mummoja ja pappoja elämään miehen suvun ja oman työni kautta. Ikähän ei itsestäänselvästi tee ihmisistä yhtään ihanampia, mutta joidenkin ihmisten olemuksessa se elämänkokemus näkyy sellaisena hurmaavana lämpönä ja viisautena ja toisaalta myös rempseytenä. Minua on pikkuisen vaivannut turha hienotunteisuus ikäihmisten seurassa. Kiltteysrasismiksikin sitä voisi kutsua.

Jipii mummot ja papat ovat tehneet selvästikin comebackin mun elämään!

Päiväkahviseuraton päivä

Liekö tuo unettomuus ja siitä johtuva väsymys tuonut yksinäisyyden tunteet pintaan, kun tänään on niin semmoinen alavireinen olo. Ja se sitten purkautuu niin, että tekisi mieli avata vaan feisbuukki ja kertoa siellä kaikki päivän tapahtumat. Olen yrittänyt vähentää kyseisessä paikassa käyskentelyä, kun helposti käy niin, ettei sitten ehdi päivällä tehdä mitään muita asioita, joista tykkään. Kuitenkin välillä on niin mukavaa, että edes jossain voi kertoa mitä minulle on tapahtunut päivän mittaan.

Pojan kanssa meillä on ollut tänään ihan mukavaa, siitä ei alavireisyys johdu. Poika teki tänään pottaan kakan ja taputti omalle tuotokselleen. Minä tietenkin hurrasin! Kävimme taas hiekkalaatikolla ja auringossa, se tuntui hyvälle. Lämmittävä aurinko ja linnun laulu tuntuvat niin lempeälle aamupäivällä. Päiväunille poika nukahti jo ruokapöydässä. Taitoi olla niin rankkaa se lapioiminen. Viime yönä sain kirjoitettua monta kirjettä ystävilleni ja kummipojalle Ecuadoriin. Siitäkin olen iloinen.

Tänään on taas sellainen päivä, että kaipaan vanhaa luokkaani. Olen tainnut kirjoittaa tästä paljon, ainakin rivien väliin jos en muuten. Minun rakas luokka, jossa saatoin juurta jaksaen keskustella lempiaiheestani kansantanssista ja sen opettamisesta, uusista ideoista, epäonnistumisen ja onnistumisen kokemuksista, koreografian tekemisestä ja kaikesta muusta työhömme liittyvästä. Olen kyllä sanonut, että työ ei ole minulle se tärkein asia elämässä. Minä en kuitenkaan koe tanssinopetusta ja tanssimista pelkästään työkseni, onhan se ollut tärkeä osa elämää jo pienestä pitäen. Ja myönnän, että on ollut hetkiä, jolloin se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja halusin heittää hyvästit koko hommalle. Mutta ehkäpä tämä tanssin vähäisyys tämän hetkisessä elämässäni opettaa minulle, että se on sittenkin aika merkittävä osa elämääni. Toisaalta on ihanaa olla vapaa koulusta ja olla vapaa etsimään niitä omia suuntia tanssin saralla. Toisaalta koulu toi turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Syvimmiltäni taidan kuitenkin haluta olla osa ryhmää ja uskon, että yhteistyöllä voidaan saada enemmän aikaan kuin yksin. Freelancerin työ on aika yksinäistä ja tiedän, etten ole yksin tämän tunteen kanssa. Miesparkani joutuu olemaan jokailtainen assistenttini. Parka hän on siksi, ettei hän tiedä juuri mitään tanssimisesta, ohjaamisesta onneksi sitäkin enemmän.

No huomenna menemme kokeilemaan perhekerhoa ja onneksi tiedän, että sinne on yksi tuttu äiti tulossa. Jospa saisimme siitä mukavan jokaviikkoisen tavan loppukevääksi ja unohtuisi ikävät aatokset. Kesällä osallistumme ainakin yhdelle tanssifestivaalille ja toivon kovasti tapaavani luokkakavereitani siellä. Sitäkin on mukava odotella.

Olisiko sinulla rohkeutta lainata naapurista foliota?

Minulla oli tässä yhtenä päivänä tilanne, kun olisin pikaisesti tarvinnut vähän foliota, kun meidän kaapistamme sitä ei löytynytkään. Meinasin jo lähteä naapurista lainaamaan, mutta rohkeus petti. En juuri tunne naapureita, kun emme ole kauaa täällä asuneet, joten kynnys tuntui liian suurelta. Viikonloppuna olin ystävällä kylässä. Hänellä oli mielenkiintoinen kirja Viisas arki - opas yhteisöllisyyteen http://www.annikinkatu.net/viisas-arki.html. Sen on kirjoittanut siis nainen, joka on itse asunut Annikinkadun puutalokorttelin yhteisössä. Selailin kirjaa ja minua alkoi kovasti pohdituttamaan yhteisöllisyys ja kuinka sitä voisi saada lisää omaan arkiympäristöön. Kerrostalossa asuessa on niin helppoa piiloutua omaan lokeroonsa, kun naapureita näkee harvakseltaan, jos ollenkaan.

Muutin 16-vuotiaana kotoa pienestä taajamasta isoon kaupunkiin monen sadan kilometrin päähän. Muistan, että se oli minulle kovempi pala kuin osasin odottaa. Ystäviä oli vaikeaa löytää isosta koulusta tai lähiympäristöstä. Kerrostalossa naapurit ottivat kontaktia lähinnä valituslapuilla, joita silloin tällöin putkahteli postiluukusta. Valituslaput useimmiten koskivat jotain pikkuseikkoja järjestyssäännöistä. Se tuntui oudolta ja tylyltä, kun lapsuuden ympäristössä naapurit olivat tuttuja ja heiltä saattoi pyytää apua tarvittaessa. Olenkin miettinyt, että olisiko lukioni sujunut paremmin, jos olisin asunut kotona vanhempien luona silloin. En minä mitään kadu kuitenkaan.

Yhteisöllisyys on kiinnostanut minua aina ja tunnen kiintyväni hyvin herkästi ihmisiin ja ryhmiin, välillä jopa haitaksi asti. Yksin asuminen on ollut minulle aina vaikeaa. Olen saanut elämäni aikana onneksi kokea yhteisöllisyyttä monella tavalla ja nähnyt siinä sekä hyviä, että huonoja puolia. Ehdottomasti enemmän kuitenkin hyviä! Hyvin toimivassa yhteisössä voi kokea olonsa turvalliseksi, kun ympärillä on ihmisiä joilta pyytää tarvittaessa apua. Sekin on tärkeää, että saa tuntea itsensä tarpeelliseksi auttaessa muita ihmisiä. Kirjassa mainittiin monia muitakin asioita, jotka tekevät yhteisöllisyydestä tärkeän asian ihmiselle.

Nykyisellä paikkakunnalla meille ei ole vielä kehittynyt kovin laajaa tukiverkkoa. Viisas arki - kirjassa oli monia vinkkejä kuinka voisi omalla panoksellaan lisätä yhteisöllisyyttä ihan missä tahansa ympäristössä. Monet niistä olivat ihan yksinkertaisia, mutta huomasin, että minulla ei ole oikein rohkeutta toteuttaa niitä käytännössä. Tervehdin aina naapureita, mutta siihen se on jäänyt sitten. Seuraava askel voisi olla vaikka se jauhojen lainaaminen. Kirjassa neuvottiin tekemään tikusta asiaa tai vaikka järjestää juhlat naapureille, jos yhteyttä ei meinaa millään muuten löytyä. Mietin, että ehkä olisi myös syytä osallistua seuraavan kerran pihatalkoisiin, jos sellaiset täällä järjestetään. Kesällä varmaankin naapureita muutenkin näkee enemmän, kun voi viettää aikaa enemmän pihalla. Olen myös huomannut nykyisessä elämäntilanteessa, että ihmiset tulevat herkemmin juttelemaan, kun on lapsi mukana. Ehkä se on vähän sama juttu kuin koiran kanssa liikkuessa :D.

Aihe herättää minussa paljon kysymyksiä. Onko ennen ollut asiat toisin? Onko yhteisöllisyyttä syntynyt herkemmin? Vai onko koko ajatus onnellisesta yhteisöllisyydestä utopiaa? Voiko yhteisöt oikeasti toimia niin, että kaikilla sen jäsenillä on siellä hyvä olla? Asuin Tampereella opiskellessani aika lähellä Annikinkadun yhteisöä. Minä kävelin siitä ohi usein ja olin kovin utelias näkemään, miten siellä oikein elettiin. Kerran jopa kävin sisäpihalla, kun siellä oli jotkut avoimet festivaalit. Kortteli samalla pelottavalla tavalla jännitti ja toisaalta kovasti kiinnosti. En edelleenkään oikein tiedä millaista elämää Annikinkadulla todella vietettiin. Jotenkin mystinen kuva siitä jäi, vaikka asukkaille se oli varmasti ihan tavallista elämää.

Mieheni kanssa olemme miettineet, että olisi mielenkiintoista kokeilla elää jonkin aikaa jossakin kiinteässä yhteisössä. Yhteisöjä on tietysti monenlaisia. Minua ei kiinnosta tiukat uskonnolliset tai aatteelliset yhteisöt vaan enemmänkin sellaiset, joissa tehdään yhdessä ruokaa, järjestetään pihajuhlia, harrastetaan yhdessä. Sellainen yhteisö olisi ideaalinen, jossa kukin saisi jollakin tavalla käyttää omaa osaamistaan yhteisön hyväksi ja jossa voisi ilman suurta kynnystä pyytää apua. Tiedän kuitenkin, että minunlaiselle ihmiselle olisi toisaalta haastavaa elää kiinteässä yhteisössä. Epäilen hyvin herkästi omia kykyjäni, enkä siksi osaa aina tarjota apua. Olen myöskin tottunut olemaan aika itsenäinen, joten en herkästi osaa pyytää apua. Olisinko minä siis kiinteässäkin yhteisössä helposti omaan lokerooni vetäytyvä vai kehittyisinkö ryhmän mukana yhteisöllisemmäksi?

Tartuimpa todella laajaan aiheeseen. Hui huomasin sen vasta kun ryhdyin kirjottamaan. Pakko lopettaa ennen kuin kirjoitan vahingossa kirjan.