Päiväkahviseuraton päivä

Liekö tuo unettomuus ja siitä johtuva väsymys tuonut yksinäisyyden tunteet pintaan, kun tänään on niin semmoinen alavireinen olo. Ja se sitten purkautuu niin, että tekisi mieli avata vaan feisbuukki ja kertoa siellä kaikki päivän tapahtumat. Olen yrittänyt vähentää kyseisessä paikassa käyskentelyä, kun helposti käy niin, ettei sitten ehdi päivällä tehdä mitään muita asioita, joista tykkään. Kuitenkin välillä on niin mukavaa, että edes jossain voi kertoa mitä minulle on tapahtunut päivän mittaan.

Pojan kanssa meillä on ollut tänään ihan mukavaa, siitä ei alavireisyys johdu. Poika teki tänään pottaan kakan ja taputti omalle tuotokselleen. Minä tietenkin hurrasin! Kävimme taas hiekkalaatikolla ja auringossa, se tuntui hyvälle. Lämmittävä aurinko ja linnun laulu tuntuvat niin lempeälle aamupäivällä. Päiväunille poika nukahti jo ruokapöydässä. Taitoi olla niin rankkaa se lapioiminen. Viime yönä sain kirjoitettua monta kirjettä ystävilleni ja kummipojalle Ecuadoriin. Siitäkin olen iloinen.

Tänään on taas sellainen päivä, että kaipaan vanhaa luokkaani. Olen tainnut kirjoittaa tästä paljon, ainakin rivien väliin jos en muuten. Minun rakas luokka, jossa saatoin juurta jaksaen keskustella lempiaiheestani kansantanssista ja sen opettamisesta, uusista ideoista, epäonnistumisen ja onnistumisen kokemuksista, koreografian tekemisestä ja kaikesta muusta työhömme liittyvästä. Olen kyllä sanonut, että työ ei ole minulle se tärkein asia elämässä. Minä en kuitenkaan koe tanssinopetusta ja tanssimista pelkästään työkseni, onhan se ollut tärkeä osa elämää jo pienestä pitäen. Ja myönnän, että on ollut hetkiä, jolloin se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja halusin heittää hyvästit koko hommalle. Mutta ehkäpä tämä tanssin vähäisyys tämän hetkisessä elämässäni opettaa minulle, että se on sittenkin aika merkittävä osa elämääni. Toisaalta on ihanaa olla vapaa koulusta ja olla vapaa etsimään niitä omia suuntia tanssin saralla. Toisaalta koulu toi turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Syvimmiltäni taidan kuitenkin haluta olla osa ryhmää ja uskon, että yhteistyöllä voidaan saada enemmän aikaan kuin yksin. Freelancerin työ on aika yksinäistä ja tiedän, etten ole yksin tämän tunteen kanssa. Miesparkani joutuu olemaan jokailtainen assistenttini. Parka hän on siksi, ettei hän tiedä juuri mitään tanssimisesta, ohjaamisesta onneksi sitäkin enemmän.

No huomenna menemme kokeilemaan perhekerhoa ja onneksi tiedän, että sinne on yksi tuttu äiti tulossa. Jospa saisimme siitä mukavan jokaviikkoisen tavan loppukevääksi ja unohtuisi ikävät aatokset. Kesällä osallistumme ainakin yhdelle tanssifestivaalille ja toivon kovasti tapaavani luokkakavereitani siellä. Sitäkin on mukava odotella.