Helpointa on sanoa "ei"

Mutta kannattaako se? Me olemme keskustelleet aiheesta tavalla tai toisella todella paljon viime viikkoina. Erityisen ajankohtaiseksi sen tekee poikamme, joka menisi nykyään ihan joka paikkaa ja nauttii erityisen paljon asioista, jotka ovat kiellettyjä. Poika on oppinut pudistamaan päätään ja ymmärtää takuu varmasti kieltämisen merkityksen. Mitä enemmän häntä kieltää sitä houkuttelevammaksi puuha muuttuu. Meidän pikkuvelmu pudistelee päätään ja nauraa ovelasti minua silmiin katsoen samalla kun hän kääntelee uunin nappuloita. Minä sanon "ei" ja kannan pojan pois muihin puuhiin. Tämä saattaa toimia hetken kunnes taas...huh huh. Ehkä kärsivällisyys palkitaan vai? En ole kovin innostunut hankkimaan kaikenlaisia estovehkeitä meille, mutta tulen kyllä hankkimaan jos menee aivan mahdottomaksi ja jotta ihan koko aikaa ei tarvitsisi sanoa ei. Emme ole erityisen tiukkoja pojan suhteen, hän saa tutkia kaappien ja laatikoiden sisältöjä, mikäli ne eivät sisällä mitään vaarallista (meillä ei ole ylähyllyjä niin paljoa, että kaiken saisi pojan ulottumattomiin). Hän saa myöskin räplätä telkkarin nappuloita ja kaukosäädintä. Tämä on toiminut hyvin, poika jaksaa hetken tutkia ja kyllästyy sitten. Monet asiat ovat jääneet rauhaan, kun poika on saanut tutkia niitä aikansa.

Koko aiheesta keskustelu lähti kuitenkin siitä, kun minä menin ja nolasin itseni yhdessä paikassa. Sanoin ääneen aivan hullun ajatuksen, joka ei auennut oikein edes miehelleni, kun sen hänelle kerroin. Hävettää vieläkin, vaikka siitä on jo muutama viikko aikaa kulunut. Ajatukseni ei loukannut ketään, se vain oli pähkähullu, sellainen jota en ollut mitenkään suunnitellut, se tuli vain siitä hetkestä. Ihmiset ympärillä olivat aivan ymmällään. Kävimme miehen kanssa läpi tapahtunutta ja totesimme, että ihmisten on helpompaa oudoksua kuin hypätä mukaan ajatukseen tai yrittää selvittää mistä siinä oikein oli kyse. Tunnen ihmisiä, jotka olisivat luultavasti innostuneet ajatuksestani ja hypänneet mukaan jatkojalostamaan sitä, tekemään siitä vielä paremman ajatuksen. Käyttäydyn itse aivan samalla tavalla kuten nuo tilanteen todistaneet ihmiset, jos jonkun idea alkuun tuntuu aivan pähkähullulta, on helpointa vain leimata se typeräksi ajatukseksi.

Muistan ilmaisutaidon tunneilta sellaisen säännön, että improvisoidessa sanotaan aina "joo" vastanäyttelijän ideoille. Niihin pitää lähteä mukaan, vain sillä tavoin tarina etenee. Harjoittelimme "joon" sanomista sellaisella yksinkertaisella leikillä, jossa kukin heitti vuorotellen idean kuten "hypitään yhdellä jalalla ovelle", johon kaikkien piti huutaa "joo" ja syöksyä toteuttamaan ideaa. Meillä oli kerran aivan huippulystiä, kun innostuimme leikkimään tuota leikkiä. Ihana flow iski! Toimisiko tuo Joo-asenne ihan oikeassakin elämässä. Luulempa, että JOO, mutta vähän sovellettuna. On helppoa sanoa "ei" ja tehdä niin kuin aina ennenkin on tehnyt, mutta olisiko elämä mielenkiintoisempaa, jos koettaisi joskus toistenkin ehdottamia ideoita. Yritän ainakin kovasti muuttaa omaa asennettani myönteisemmäksi. Miehelläni on usein hauskoja ajatuksia sisustuksen suhteen, hän kaipaa vaihtelua ja miettii aina uusia ratkaisuja meidän kodin järjestykseen. Alkuun saatoin olla aika kriittinen hänen ideoilleen, koska olin tottunut, että tavarani ovat tietyllä tavalla. Kuitenkin aina kun olen suostunut hänen ideoihin, olemme kaikki olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Usein jatkojalostamme toistemme ideoita. Me toden totta tykkäämme kehittelytyöstä ja kannustamme toisiamme eteen päin.

Minua ärsyttää liian kriittinen asenne, niin itsessäni kuin muissakin. On musertavaa, jos ajatuksistaan ei voi kertoa keskeneräisinä ilman, että saa vastaukseksi miljoona epäilevää katsetta ja kommenttia. Sellainen keskustelu ei ole millään lailla rakentavaa. Yritän muistaa tämän erityisesti lapsen kanssa ja työssäni. Ihminen on nimittäin saattanut joutua rohkaisemaan itseään melkoisesti, jotta edes uskaltaa sanoa ajatuksiaan ääneen. Miltä mahtaa tuntua silloin, jos vastaukseksi saa pelkkää kritiikkiä. Asiat ovat loppujen lopuksi väärin vain silloin, kun niillä saatetaan aiheuttaa vahinkoa toiselle, itselle tai ympäristölle. Jos poikani esimerkiksi keksisi leikkiä pikkuautolla kilpikonnaa, jolla on pyörät alla, se olisi hyvä idea, ei missään nimessä väärin. Jos hän piirtää kynällä seinään, kieltäisin sen, mutta samalla toisin paperia ja kannustaisin piirtämään siihen.

Sanottakoon loppuun, että "ein" sanominen on kuitenkin ihan positiivinenkin taito. Aina kun poikani pudistaa päätään, kun tarjoan hänelle ruokaa, se tietysti harmittaa. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että hänelle on kehittynyt oma tahto ja kieltäytyy syömästä, kun hänellä ei ole nälkä. Välillä vielä toki menee "eit" ja "joot" sekaisin ja poika on vielä aika pieni päättämään isommista asioista. Syömisen kanssakin voi olla niin, että vaikka hetki sitten hän olisi pudistellut päätään saattaa ruoka maistua minuutin kuluttua. Itseään on lupa suojella eikä kaikkeen tarvitse suostua. On kuitenkin hyvä miettiä sanooko "ei", vain koska haluaa pysyä elämässä mukavuusalueella ilman pienintäkään haastetta ja uutta ajatusta.

Nallemekko ja pöhinää

Tästä on kovaa vauhtia tulossa käsityöblogi, vaikka alkuperäinen tarkotus oli elvyttää mun kirjottava elämäntapa. Minkäs teet, kun nyt kädet tahtoo tehdä. Kirpparilla tuli vastaan lastenhuoneen verhot hintaan kaksi euroa. Lähti mukaan ja seuraavana päivänä ompelin siittä ittelleni mekon. Tämmöisen:

Eestä ja takkaa!

Kaava on sovellettu Joka tyypin kaavakirjasta. Jotain kummallista tapahtui ja jouduin vielä ompeluvaiheessakin leikkelemään kankaita pienemmiksi. Kuvioiden kohdistus ei ihan onnistunut, vaikka sitäkin yritin. Mun oli tarkotus tehdä mekosta malliltaan naisellisempi, mutta malli ei ollutkaan ihan sellainen kuin kirjan kuvasta saattoi olettaa. Mutta on tuo silti kiva arkimekko nallefanille :).

Kävin pojan ja isovanhempien kanssa Tallinnassa päiväristeilyllä tässä viikonloppuna. Täytyy kyllä sanoa, että kaikista matkoistamme laivailu on ehdottomasti eniten ollut taaperomme mieleen. Hassua sinänsä, koska itse en pahemmin risteilyistä välitä ja nytkin lähdimme vain koska isovanhemmat olivat jostain voittaneet matkan. Poika rakasti olla laivalla muiden lasten joukossa, katsella esityksiä, tanssia tanssilattialla ja hän intoutui jopa kävelemään laivan mukavasti keikkuessa (mikä harvinaista meidän nelivetäjälle). Minä olin innossani Tallinnan kangaskaupoista ja erityisesti pellavakankaista. Mukaan lähti kasa pellavaa varis-teemalla sekä miehelle valmiina pellavapaita ja - housut. Näin siellä pellavasta ommellun puvun takin. Siitä tulikin mieleen, että onkos kukaan nähnyt missään miesten puvun kaavoja? Ei varmaankaan ole helpoin laji tuo puvun ompeleminen, mutta siitä huolimatta tahtoisin koettaa. Mies kun niin tykkää pellavasta.

Mun piti vielä pöhistä yleisesti tästä blogin kirjottamisesta, kun en oikein osaa päättää mihin suuntaan alkaisin tätä viedä. Julkisesti kirjoittaminen mietityttää kovasti. Mulle ei taida oikein sopia lapsesta ja vanhemmuudesta bloggaaminen, käsityötkin ovat sellaisia kausittaisia juttuja, en jaksa kuvailla mun ostoksia, eikä ihan pelkkä diipadaapakaan oikein sovellu tämmöiselle paljon ajattelevalle ja usein vähän liiankin vakavalle ihmiselle. Tänään kuuntelimme radiosta jonkun ammattikirjailijan haastattelua. Hän neuvoi siinä aloittelevia kirjoittajia kohtamaan niitä syvimpiä pelkojaan ja kirjoittamaan niistä. Sillä tavoin hänen mukaansa päästään kirjoittamisessa tasolle, joka voi koskettaa jotakin toistakin ihmistä. (Kirjailijan nimi jäi epäselväksi, koska emme kuulleet haastattelun alkua.) Ajatus jäi päähäni hyrräämään. Minunkin elämässäni olisi paljon sellaista, mistä voisin kirjoittaa ja joista harva uskaltaa kirjoittaa. En ole vain uskaltanut vielä mennä sille tasolle. Yksi teema omasta elämästä olisi esimerkiksi vammaisen sisaruksena kasvaminen. Siinä on paljon sellaista, mistä olisi ehkä hyvä jonkun uskaltautua kirjoittamaan. Itse, kun olen kokenut, että en ole oikein koskaan saanut vertaistukea. Eikä tuo ole ainoa teema, mitä olen ajatellut. Pistämpä ajatushautomon hyrräämään ja rohkeuteni puntariin.

Rauhatonta ja rakkauskohtaus

Minulla on ollut outo viikko ja huono omatunto kalvaa mieltä. Tunteet ovat menneet vuoristorataa ja itse olen juossut tuhatta ja sataa. Tänään kävimme isossa kaupassa synttäriostoksilla. Minä viiletin hyllyltä toiselle ostoslista kädessä ja mies ja poika tavalliseen tapaansa tulivat perässä etanan vauhdilla ja vielä välillä pyörähdellen ostoskärryn kanssa. Kyllä, ostoskärryn kanssa voi tanssia, sen olen oppinut! Päässäni pyöri vain, että mikä niillä noin kestää ja pitääkö joka tavaran kohdalla jäädä leikkimään. Taitavat nämä 1-vuotissynttärit olla aika kova juttu äidille!

Mieleeni piirtyy elävästi kuva, jossa lentelee syksyn lehtiä, mies kulkee salkku kädessä ja toisessa kädessä roikkuu lapsi, jonka ilme on sellainen kuin olisi joutunut pyörremyrskyyn. Aikuisten elämää lapsen näkökulmasta, sellainen tunnelma siinä kuvassa oli. En valitettavasti tiedä kenen piirtämä kuva on kyseessä. Kun olin lapsi, se kuva oli näkyvissä aika monessa paikassa. Kaippa se iski silloin minuun, koska muistan sen niin hyvin. Ehkä ajattelin, että en halua omille lapsilleni sellaista kiirettä ja hulinaa. Minulla on ihanat ja läsnäolevat vanhemmat, mutta meidän perheen elämässä on tapahtunut kaikenlaista ja ymmärrän hyvin, että välillä sitä hulinaa ei voinut välttää.

Minulla on ollut hiukan vaikeuksia sovittaa yhteen töitä ja lapsen hoitamista. Toisaalta on onni, että voin olla vielä lapseni kanssa kotona ja tehdä vähän töitä samalla. Mutta en tiedä miten sovittaisin sen suunnittelutyön meidän arkeen. Lapsi nukkuu vielä aika lyhyitä päiväunia ja siitä taas ei tule mitään, jos yritän samalla olla läsnä lapselleni ja suunnitella. Jos yritän molempia yht´aikaa, ei kummastakaan tule mitään. Pitäisi varmaankin saada jotenkin rutiinia siihen työhönkin, joku varattu hetki, milloin saa rauhassa suunnitella ja silloin mies on lapsen kanssa. Tänään oli juuri sellaista, että istuin lapseni kanssa lattialla ja tutkiskelin leluja, mutta olin aivan hajamielinen ja ajatukset lentelivät tanssikuvioissa. Eikä ne ajatukset vain töissä pyöri vaan myös kodin pikkuprojekteissa. Voisin kaivaa taas paperia ja kynän esiin ja alkaa kirjoittamaan listoja tekemättömistä asioista, jolloin niitä ei tarvitsisi koko ajan ajatella ja itseään muistutella. Minun on vaikeaa olla, jos tiedän, että joku asia olisi tehtävänä, mutta en pääse sitä tekemään. Harmittaa, kun ei saa asioita saatettua loppuun.

Onneksi tämä keho ei kestä loputonta juoksemista, eikä sitä, että tekee asioita unen kustannuksella. Tänään illalla kerrassaan väsähdin ja kävin sohvalle makaamaan. Poika leikki isänsä kanssa lattialla. Katselin kuinka he vuorotellen pinosivat palikoita torniin. Mikä voisi olla rauhoittavampaa katseltavaa. Mikä onni on, että kehoni esti minua tekemästä tänään mitään loppujen lopuksi aika turhaa asiaa. Illalla makoilimme koko perhe makuuhuoneessa. Minun oli tarkoitus jäädä siitä sitten nukkumaan pojan kanssa, koska olin kerta kaikkiaan ihan poikki. Olipa ihanaa, tuollaisen hetken pitäisi kuulua joka iltaan! Lapsi jonkin aikaa hyörittyään ja pyörittyään, mönki minun kainalooni ja siinä ihan hiljaa tutkiskeli sormiaan. Siihen hän nukahti, pieni poikani, jolla taisi olla halipula. Sillä hetkellä olin vapaa kaikista muista ajatuksista ja tunsin vain niin pohjatonta rakkautta kuin voi tuntea.