Rauhatonta ja rakkauskohtaus

Minulla on ollut outo viikko ja huono omatunto kalvaa mieltä. Tunteet ovat menneet vuoristorataa ja itse olen juossut tuhatta ja sataa. Tänään kävimme isossa kaupassa synttäriostoksilla. Minä viiletin hyllyltä toiselle ostoslista kädessä ja mies ja poika tavalliseen tapaansa tulivat perässä etanan vauhdilla ja vielä välillä pyörähdellen ostoskärryn kanssa. Kyllä, ostoskärryn kanssa voi tanssia, sen olen oppinut! Päässäni pyöri vain, että mikä niillä noin kestää ja pitääkö joka tavaran kohdalla jäädä leikkimään. Taitavat nämä 1-vuotissynttärit olla aika kova juttu äidille!

Mieleeni piirtyy elävästi kuva, jossa lentelee syksyn lehtiä, mies kulkee salkku kädessä ja toisessa kädessä roikkuu lapsi, jonka ilme on sellainen kuin olisi joutunut pyörremyrskyyn. Aikuisten elämää lapsen näkökulmasta, sellainen tunnelma siinä kuvassa oli. En valitettavasti tiedä kenen piirtämä kuva on kyseessä. Kun olin lapsi, se kuva oli näkyvissä aika monessa paikassa. Kaippa se iski silloin minuun, koska muistan sen niin hyvin. Ehkä ajattelin, että en halua omille lapsilleni sellaista kiirettä ja hulinaa. Minulla on ihanat ja läsnäolevat vanhemmat, mutta meidän perheen elämässä on tapahtunut kaikenlaista ja ymmärrän hyvin, että välillä sitä hulinaa ei voinut välttää.

Minulla on ollut hiukan vaikeuksia sovittaa yhteen töitä ja lapsen hoitamista. Toisaalta on onni, että voin olla vielä lapseni kanssa kotona ja tehdä vähän töitä samalla. Mutta en tiedä miten sovittaisin sen suunnittelutyön meidän arkeen. Lapsi nukkuu vielä aika lyhyitä päiväunia ja siitä taas ei tule mitään, jos yritän samalla olla läsnä lapselleni ja suunnitella. Jos yritän molempia yht´aikaa, ei kummastakaan tule mitään. Pitäisi varmaankin saada jotenkin rutiinia siihen työhönkin, joku varattu hetki, milloin saa rauhassa suunnitella ja silloin mies on lapsen kanssa. Tänään oli juuri sellaista, että istuin lapseni kanssa lattialla ja tutkiskelin leluja, mutta olin aivan hajamielinen ja ajatukset lentelivät tanssikuvioissa. Eikä ne ajatukset vain töissä pyöri vaan myös kodin pikkuprojekteissa. Voisin kaivaa taas paperia ja kynän esiin ja alkaa kirjoittamaan listoja tekemättömistä asioista, jolloin niitä ei tarvitsisi koko ajan ajatella ja itseään muistutella. Minun on vaikeaa olla, jos tiedän, että joku asia olisi tehtävänä, mutta en pääse sitä tekemään. Harmittaa, kun ei saa asioita saatettua loppuun.

Onneksi tämä keho ei kestä loputonta juoksemista, eikä sitä, että tekee asioita unen kustannuksella. Tänään illalla kerrassaan väsähdin ja kävin sohvalle makaamaan. Poika leikki isänsä kanssa lattialla. Katselin kuinka he vuorotellen pinosivat palikoita torniin. Mikä voisi olla rauhoittavampaa katseltavaa. Mikä onni on, että kehoni esti minua tekemästä tänään mitään loppujen lopuksi aika turhaa asiaa. Illalla makoilimme koko perhe makuuhuoneessa. Minun oli tarkoitus jäädä siitä sitten nukkumaan pojan kanssa, koska olin kerta kaikkiaan ihan poikki. Olipa ihanaa, tuollaisen hetken pitäisi kuulua joka iltaan! Lapsi jonkin aikaa hyörittyään ja pyörittyään, mönki minun kainalooni ja siinä ihan hiljaa tutkiskeli sormiaan. Siihen hän nukahti, pieni poikani, jolla taisi olla halipula. Sillä hetkellä olin vapaa kaikista muista ajatuksista ja tunsin vain niin pohjatonta rakkautta kuin voi tuntea.