Ystävänpäivän aatoksia

Voih pinnani on ollut tänään niin kireällä. Olipas ystävänpäivä kerrassaan. Eilen menin poikani kanssa vanhemmille yöksi. Tänään aamulla poikani jäi mumman kanssa leikkimään ja minä matkustin takaisin kotiin suunnitelmana laittaa kotia kuntoon, koska ensi viikonloppuna vietetään meidän pojan synttäreitä. Jotenkin mikään ei toiminut tänään. Suurin osa taulukoukuista hajosi, kun yritin niitä hakata seinään kiinni. Valokuvat eivät sopineetkaan ostamiini kehyksiin. Viikolla olisi pitänyt käydä ostamassa kaikkia muita tarvikkeita, joita kodin laittamiseen olisi tarvittu, mutta aika ei vain riittänyt. Lisäksi tuli vähän riideltyäkin, ihan pienistä vaan, mutta tänään oli siis sellainen päivä, että tunteet räiskyivät. Ihan hyvä, että mussu oli hoidossa. Ehkäpä hermoilu johtui siitä, että olin asettanut niin kovat tavoitteet sille, mitä tänään piti saada aikaiseksi, kun kerrankin sai tehdä rauhassa.

Minä olen ottanut jotenkin hurjan suuret paineet siitä, että ne synttärit onnistuvat. Varmastikaan onnistuminen ei ole kiinni siitä kuinka siistiä ja valmista täällä on, mutta olen nyt jotenkin ihan jääräpää tämän asian kanssa. Meidän sankarihan ei varmasti välitä siitä, ovatko kaikki taulut kohdillaan tai leivotaanko me kaikki mahollinen itse. Hän nauttii, kun saa leikkiseuraa ja huomiota isovanhemmiltaan, kummajaisiltaan ja meidän sukulaisilta ja ystäviltä. Ehkä yritän nyt löysätä pipoa tai sitten meidän täytyy tehdä ihmeitä viikon aikana.

Tykkään aivan älyttömästi juhlista ja niiden järjestämisestäkin, kun siihen vain saisi tarpeeksi aikaa. Minusta ne ovat hyvä tapa jättää jotain vanhaa taakseen ja siirtyä uuteen hetkeen. Kuten nyt 1-vuotissynttäreillä me jätämme hyvästit vauva-ajalle ja lapsestamme tulee taapero. Jos juhlia ei olisi tällaisia siirtymiä ei tulisi huomioitua, aika vain lipuisi eteenpäin kuten aina. Tokihan lapsi kasvaa ilman juhliakin, mutta on mukavaa nousta aina välillä arjen yläpuolelle. Juhlat ovat myös siitä ihania, että silloin ainakin tulee nähtyä sukua ja ystäviä. Nykyään, kun niin harvoin muutenkin nähdään.

Mieheni ei oikein ymmärrä minun juhlahössötystäni, vaikka kyllä hänkin tietenkin poikamme synttäreitä haluaa juhlia. Sitä hän ei ymmärrä, että pitäisi olla niin hienoa ja viimesen päälle. Ei ihme, en minäkään ymmärrä oikein itseäni. Jos menen jonkun muun juhliin, en koskaan arvostele sitä, miten ne on järjestetty tai en katso ympärilleni, että onkos täällä nyt siivottu tms. Tärkeintä on mukava tunnelma.  Mutta yhtäkkiä minusta on tullut tällainen, että haluaisin näyttää kotini mahdollisimman kauniina ja leipoa mahdollimman hyvät tarjottavat. Olenko ajautunut johonkin kilpailuun? Ja kenen kanssa oikein kilpailen? Ehkä olen pyörinyt liikaa internetissä mammojen keskustelupalstalla jossakin vaiheessa. Siellä saa aina lukea, kuinka joku kauhistelee jonkun toisen kodin epäjärjestystä tai arvostelee toisten juhlamenuja tai kuinka joku selviää kaikkien kymmenen lapsensa kanssa yksin, eikä koskaan saa mitään apua ja ihmettelee, kuinka joku voi väsyä yhden lapsen kanssa. No vähän liioittelen ehkä.

No mukavat juhlat niistä varmasti tulee, vaikka tarjolla sitten loppujen lopuksi olisi vain kahvit ja pullat :). Tehdään mitä ehditään ja kohtuullisesti jaksetaan.

Mukavaa ystävänpäivän iltaa kaikille!