Vajaa vuosi sitten makasin sairaalan sängyllä. Vatsani päällä köllötti pieni ihme, vastasyntynyt poikani. Siitä se sitten lähti, elämä, josta uskalsin haaveilla, mutta en voinut kuvitellut saavani sitä, en ainakaan niin yllättäen. Hyppäsin aivan erilaiseen elämäntilanteeseen kuin mitä olin elänyt ennen. Se oli kasvunpaikka.
Kerron hiukan, millaista elämäni oli ennen. Muutin 16-vuotiaana pois kotoa Tampereelle opiskelemaan ilmaisutaidon lukiossa. Se koulu jäi kuitenkin kesken, kun pääsin opiskelemaan Tampereen konservatoriolle tanssijan koulutusohjelmaan. Päivät olivat siis tanssintäytteisiä ja illat vietin iltalukiossa. Kun YO-tutkinto ja tanssijan tutkinto olivat suoritettuna, muutin Ouluun opiskelemaan tanssinopettajaksi. En muista juuri lomailleeni opiskeluaikoina. Kesät olin aina intensiivisesti töissä. Vaikka oli aika rankkaa, niin toisaalta olen saanut korvaamattomia muistoja. Elämäni oli todella sosiaalista, luokkakavereiden kanssa olin hyvin tiiviisti yhdessä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Asuin kommuunissa, ihanien kämppisten kanssa. Kesätyöpaikassani tapasin nykyisen avopuolisoni, poikani isän. Meillä oli kaukosuhde, vuoroviikoin matkustimme toistemme luokse. Oulu-Lahti-reitti tuli hyvin tutuksi. Muutimme yhteen vajaan vuoden seurustelun jälkeen ja melkein saman tien aloin odottamaan poikaamme. Annoimme asioiden edetä nopeasti, koska se tuntui molemmista hyvältä.
Vanhemmuus on jotain sellaista, jota en pystynyt kuvittelemaan etukäteen. En voinut tietää, kuinka voimakkaasti se vaikuttaa ihmisen tunteisiin. En voi kuitenkaan puhua muiden puolesta, tiedän vain sen miten minä sen koen. Kirjoitan nyt selvästi liian laajasta aiheesta, koska en löydä sopivia sanoja. Palaan siihen, mistä aloitin. Minulle äidiksi tuleminen oli siis valtaisa hyppy aivan erilaiseen elämäntilanteeseen. En halua antaa liian ruusuista kuvaa, mutta toivottavasti kukaan ei luule minun olevan onneton. Kiinnyin ja rakastuin poikaani synnytyssalissa saman tien, onnenkyyneleitä siinä tuli tirautettua. Ehkä juuri sen valtavan kiintymyksen vuoksi on vaikeaa myöntää, että välillä on vaikeaa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Itse asiassa aluksi ei tuntunut siltä, minulle se sopeutumisprosessi on tullut vasta myöhemmin. Mihin siis sopeudun? Siihen, että en enään tapaa ystäviä kuten ennen, he ovat levinneet ympäri Suomea ja en ole ehtinyt vielä saada kovasti ystäviä täältä nykyisestä kotikaupungistani. Vietän aikani siis pääasiassa hurmaavan pikkumiehen ja melkein yhtä hurmaavan ison miehen seurassa. Opettelen elämään kotielämää sen edellisen ympäriinsä sinkoilevan elämäntavan sijaan. Vanhemman roolissa ei voi samalla tavalla sinkoilla omien intuitioiden perässä, pikku-ukko määrää tahdin. Minusta on tullut arjen pyörittäjä.
On kuitenkin turhaa jämähtää siihen, mitä ennen oli. Nyt on nyt ja tämä hetki on todellakin tärkeintä. Siksi tähän loppuun haluan kertoa, mikä juuri tänään on ollut ihaninta. Lapsellani oli jostain syystä tänään känkkäränkkäpäivä. Meillä oli kuitenkin yksi ihana hetki tänään. Hän malttoi istua sylissäni pitkän aikaa ja me "luimme" yhdessä lehteä. Poikani osoitteli lehdestä kuvia ja minä kerroin mitä missäkin kuvassa oli. Tunsin lapsen painon päälläni ja hän tuntui niin ihanan todelliselta. Sellaisina hetkinä sitä vain ihmettelee, että kuinka minä olen päässyt tähän tilanteeseen. On kunniatehtävä saada olla äiti.
Ps. Nyt näiden kahden blogi-kirjoituksen jälkeen tuntuu siltä, että pitänee rajata paremmin kirjoitusten aiheet. Jos aihe on liian laaja, tulee tekstistä liian ylimalkaista, sellaista raskasta diipadaapaa.
minusta tämä teksti oli oikein hyvä eikä yhtään raskas. Samojen asioiden kanssa sitä itsekin märehtii ja samoja tunteita potee. :)
VastaaPoistaKun jäin ensin työttömäksi ja myöhemmin äitiyslomalle, jouduin toden teolla opettelemaan tämän rauhallisen ja kiirehtimättömän elämäntavan. Se ei ollut helppoa. Kun oli tottunut hektiseen elämään ja vilkkaaseen sosiaaliseen elämään, jääminen kotiin lapsen kanssa oli haastavaa. Vaikka tavallaan nautinkin tästä niin silti kaipaan toisinaan sitä vilkkaampaa elämää. Mutta aika aikaansa kutakin, lapsen myötä tulee takuulla aivan uudenlainen sosiaalinen elämä. Ja mulla on vähän sama juttu, että vaikka olen täältä kotoisin, niin tuntuu että ystävät ovat hajallaan ympäri suomen ja ne ketä täällä vielä on, ovat niin eri elämäntilanteessa tai muuten vaan tiet on erkaantuneet... Mutta jospa perustettaisiin joku mukava äiti-vauvapiiri, kerätään kaikkia tuttuja ja puolituntemattomia ja aletaan pitämään viikottaisia tapaamisia? Se ois mun mieleeni ainakin kovasti. :)
Mutta äitiys on kyllä jotain niin mahtavaa. En vaihtaisi tätä mihinkään! :D :D
Minusta tuo Ellu olisi hyvä idea. Meillähän oli se kerho sen neuvolan perhevalmennusryhmän kanssa, mutta tapaamme enään harvoin, kun osa on jo palannut työelämään. Jos sie tunnet ihmisiä, joilla olisi aikaa tähän ja mie tunnen muutamia, niin kyllähän siitä jo kerho saadaan pystyyn :). Ja meillähän oli jo yritystä sillon uutena vuotena ;).
VastaaPoistaJa sanoisin vielä, että nämä tunteethan ovat varmasti hyvin yleisiä. Kaikkien meidän elämässähän on isoja muutoksia ja niihin sitten pitää sopeutua. Kuinka hassusti minun ja sinun elämät ovat menneet paikkakunnalta toiselle aivan samoina aikoina :D. Olen tosi ilonen, että te muutitte kanssa tänne Päijät-Hämeeseen.
VastaaPoista