22. luukku

Tämä järkyttää minua

Noh kyllähän niitä järkyttäviä asioita tässä maailmassa valitettavasti riittää. Se kaikki paha mitä me ihmiset saamme toisillemme ja luonnolle aikaiseksi on järkyttävää. Onneksi maailmassa on paljon hyvääkin, onneksi meissä ihmisissä on sitä hyvääkin. En voi nyt sanoa mitään kovin henkilökohtaista, kun yhtäkkiä en keksi mitään yksittäistä asiaa. Kyllä omaankin elämään ja lähipiirin elämään kuuluu niitä järkyttäviä asioita, mutta juuri nyt ei ole pinnalla mitään suurempaa, onneksi. 

Myssyt lähti lapasesta

Päätin jokusen viikkoa sitten, että nyt opettelen virkkaamaan myssyn. Olen yhtä jos toista virkkailut silloin tällöin, mutta myssyni eivät ole koskaan onnistuneet. Lapsuudessani olivat kovasti muodissa antennipipot. Niitä tehtiin koulussakin. Minun  myssyistäni tuli aina barbien hattuja, kun en osannut tehdä sitä silmukoiden lisäystä oikein. Käsitöitten kohdalla en ole koskaan erityisen innokkaasti välittänyt ohjeista. Nyt kuitenkin päätin ottaa Virkkaajan käsikirjan esiin ja sieltähän ne neuvot ja niksit löytyivät ihan ymmärrettävässä muodossa.

Aloitin virkkaamisen päälaelta. Tein n. 5 ketjusilmukan kokoisen lenkin ja siitä sitten vähitellen virkkasin isompaa ja isompaa ympyrää. Ensimmäisellä kierroksella virkkasin 11 kiinteää silmukkaa. Toisella kierroksella 22 pylvästä. Siitä lähtien nyrkkisääntönä oli lisätä aina 12 pylvästä / kierros, toisin sanoen kolmannella kierroksella virkkasin joka toiseen silmukkaan kaksi pylvästä, neljännelle joka kolmanteen, viidennellä joka neljänteen jne.. Lisäilin silmukoita niin kauan kunnes ympyrän piiri oli = päänympärys. Sen jälkeen virkkasin ilman lisäyksiä kunnes myssy oli sopivan kokoinen. Tätä ohjetta soveltaen sain monenlaisia myssyjä aikaiseksi.

Niinhän siinä sitten kävi, että vallan innostuin virkkamisesta, enkä voinut ollenkaan lopettaa. Tässä joitakin myssyjä. Ensimmäiset neljä ovat lasten kokoa.

Romanttinen ja homssuinen verkkomyssy. Tämän tekeminen meni vähän säveltämiseksi. Olisikohan tarkemmasta ohjeesta ollut jotain iloa?

Myssy nirkkoreunalla.

Lierihattu jollekin pikkuneidille.

Onnistuihan se antennipipokin!

Tämän Täti Monika - hatun virkkasin itselleni syksyä ajatellen.

Loppuun haluan mainostaa erään Piukun pystyyn pistämää Pienten Prinssien ja Prinsessojen myssykamppista. Tästä projektista sain alun perin sysäyksen myssyjen virkkaamiseen. Projektista lisää tietoa löytyy tuolta: Myssyprojekti . Kaikki käsityöihmiset ja miksei muutkin käykäähän kurkkaamassa!

Matkailun jälkipyykit

Arki asettui melko helposti paikoilleen matkan jälkeen, minä toivuin taudista ja me olemme nauttineet täysillä kotona olemisesta. Unta tosin tarvitsimme kaikki pikkuisen enemmän muutaman päivän ajan matkan jälkeen. Vaikka matkalla tapahtui yhtä jos toista niin olemme silti todella tyytyväisiä, että se matka tehtiin. Opimme niin hyvässä kuin pahassa paljon uutta toisistamme, perheestämme kokonaisuutena ja tietenkin matkailusta. Tässä tekstissä pohdin vähän matkan antia kokonaisuutena.

Matkailussa yleisesti ja etenkin lapsen kanssa haastavaa on se, että kaikkiin tilanteisiin ei voi mitenkään varautua. Uudet tilanteet voivat tuoda eteen yllätyksiä, positiivisia ja negatiivisia. Etukäteen jännitin, miten poika mahtaa nukkua teltassa. En aavistanutkaan, että teltassa hän nukkuisi kaikista parhaiten, jopa paremmin kuin kotona koskaan. Yöjunissa taas oletin hänen nukkuvan hyvin niin kuin ennenkin ja aivan päinvastoin kävi. Joitakin asioita voi onneksi ennakoida. Meillä oli aina mukana vararuokaa ja juotavaa ainakin sen verran, että pojalle siitä riittäisi, jos kauppaa ei löytyisi ajallaan. Periaatteena oli, että kunhan poika saa syödä ja juoda kuten kotonakin, itse kyllä pärjäisimme tarvittaessa vaikka vain leivällä. Ea-laukku kulki tietysti myös mukana, mutta eipä sille mitään tarvetta onneksi ollut.

Koska lapsi oli matkassa, jätimme hurjemmat vaellukset luonnossa väliin. Sen sijaan nautimme siitä luonnosta, mitä leirintäalueiden lähimaastosta löytyi. Opimme, että meidän perhe nauttii ulkona olemisesta, retkiruuasta ja luontoasioiden ihmettelemisestä. Mielenkiintoista oli huomata, että päivä lapsen kanssa sujui sitä paremmin, mitä vähemmän katsoimme kelloon ja mitä enemmän olimme ulkona. Etenimme rauhassa askareesta toiseen ja kävimme nukkumaan, kun päivä alkoi tuntua täydeltä. Sellaisten päivien jälkeen poika nukahti parhaiten. Pojan nukahtaminen tuntui olevan eräänlainen mittari siitä, miten hyvin päivä onnistui.

Minulla on sellainen ajatus matkailusta, että haasteet ovat osa sitä. Koko ajan ei tarvitsekaan olla kevyt ja kiva olo. Jälkeenpäin saa sitten muistella, että ohhoh mistä kaikesta me selvisimmekään. En tarkoita nyt haasteilla sitä, että matkalla pitäisi hakeutua uhkarohkeasti vaarallisiin tilanteisiin. Järki on syytä pitää päässä, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään helpoimman kautta. Miten mahtava olo minulla olikaan esimerkiksi silloin, kun jaksoimme kavuta Oslossa sen ison mäen päälle. Samaa tunnetta en olisi saavuttanut, jos olisimme kulkeneet autolla. Luulen, että matkan haastavuuden vuoksi se tuntui niin täydelliseltä irtiotolta kodin arjesta. Pikkuisen extremeä saa olla! No ehkä meistä tulee jossain vaiheessa mukavuuden haluisia, emmekä odota matkailulta mitään muuta kuin ihana löhöämistä jossakin aurinkorannalla :).

Ihaninta matkailussa oli se, että olimme koko ajan yhdessä ja saimme kerrankin keskittyä vain toisiimme. Poika sai superpaljon läheisyyttä ja syliä matkan aikana. Oli ihanaa nähdä kuinka hän nautti uusien asioiden tutkimisesta, uusien ihmisten tapaamisista (aina hän tilaisuuden tullen ryhtyi flirttailemaan ;)) ja lukuisista karvaisista ystävistä, joita matkalla tapasimme. Hänen passiivinen sanavarastonsa tuntui kasvavan ja kävelytaidotkin kehittyivät. Kyllä kotiin tuli pikkuisen isompi poika kuin reissuun lähtiessä.  

Jatkossa jätämme ehkä yöjunailut väliin ja jätämme enemmän aikaa yhdessä paikassa olemiseen. Nyt voisimmekin keskittyä lähimatkailuun ja vaikkapa tehdä pieniä telttaretkiä luontoon. (Uhosin jo tuossa tämän päivän nukahtamistaistelun lomassa, jotta me muutamme nyt telttaan asumaan pysyvästi!) Reissun jälkeen olemme keskittyneet toistemme seuraan paremmin kuin ennen reissua ja tavaksi on jäänyt viettää aikaa enemmän ulkona. Tärkeitä asioita opimme ja tallensimme muistolokerikkoon!

OSA 8: Kotimatka (ällövaroitus)

Oslossa hyppäsimme Tukholmaan vievään yöjunaan. Minulla oli jo kova koti-ikävä. Meitä vähän jännitti edessä oleva matka pojan nukkumisen kannalta. Emme voineet mennä päiväjunalla, koska se olisi ollut todella myöhään illalla Tukholmassa. Matka oli kestettävä vain. Onneksi junassa oli taas mahtava henkilökunta. Konduktöörillä oli pelisilmää, kun hän ohjasi meidät omilta paikoiltamme rauhallisempaan paikkaan, missä saimme olla rauhassa muilta matkustajilta. Kävelin junan poikki ja tuosta junasta löytyikin sellaisia couchette-paikkoja, millaisiksi olin ne alunperin kuvitellut. Sellaista emme olleet varanneet, koska edelliset couchetet olivat tuottaneet pettymyksen. No yö meni miten meni, selvisimme Tukholmaan aamuksi, väsyneinä tosin. Lisäksi minulla oli aika äklö olo. Ajattelin, että ehkä olin juonut liian vähän. Siitä se ei johtunut, koska oloni vain paheni koko ajan.

Menimme puistoon syömään aamiasta ja lepäilemään. Minun täytyy myöntää, että koko päivä on minulla vähän harmaan peitossa, koska lähinnä nukuin huonovointisena. Pojalla ja miehellä oli ilmeisesti ihan mukavaa, kun he leikkivät ja katselivat lintuja. Päätimme mennä syömään ravintolaan tai no pikaruokaravintolaan tarkemmin ottaen. Minä en kyennyt syömään mitään. Poika nukahti ruuan jälkeen päiväunille ja meidän oli aika hankkiutua satamaan. Sinne oli hiukan matkaa, mutta kartalla näytti silti siltä, että selviäisimme sinne kävellen. Matkaa oli kyllä ihan riittämiin siihen olotilaan nähden, mikä minulla oli. Huh! Satamassa pääsimme onneksi aika pian laivaan.

Laivamatkastakaan en osaa kertoa mitään. Olin kuumeessa, nukuin, oksensin, eikä minulla ollut aavistustakaan päivän kulusta. Miesväki kävi syömässä ja leikkimässä, mutta aika pian hekin tulivat nukkumaan. Kylläpä uni maistui hyvälle!

Aamulla saavuimme Helsinkiin. Olo tuntui sen verran hyvältä, että ajattelin selviäväni ulos terminaaliin. Poika oli kaikista kevein kannettava, joten minä otin hänet. Mutta eihän siitä mitään tullut. Oksennus tuli siinä tunnelissa, josta laivasta kävellään ulos. Ihmiset kävelivät ohitse ja kauhistelivat ääneen näkyä. Voin kyllä kuvitella mitä he näystä ajattelivat, eivät ehkä uskoneet minun olevan oikeasti kipeä vaan enemmänkin liikaa juonut äiti. Minun teki mieli huutaa: "en ole juonut tippaakaan, tulkaa nyt auttamaan". Siitäpä opin, että koskaan ei voi arvostella pelkän yhden näkemisen perusteella. Tuntui nimittäin tosi pahalta se, että ihmiset eivät auttaneet. Olisivat tulleet edes lapsen vuoksi. Yksi ruotsalainen nainen oli ihana, kun huomasi lopulta hätäni, auttoi siivoamaan ja antoi yhden tölkin limpparia minulle. Hän haki myös paikalle mieheni, joka kulki hieman minua edellä, eikä ollut huomannut minun oksentavan. Päästyämme satamarakennuksen eteiseen lepäsin tovin jos toisenkin. Mies lupautui kantamaan molempien rinkat ja minun tehtäväkseni jäi työntää lasta rattaissa, jotta pääsisimme rautatieasemalle. Nyt näytin sitten laiskalta äidiltä. Olo kohentui ulkoilmassa. Selvisimme tunnin junamatkasta Lahteen ja pienestä bussimatkasta kotiin ilman uusia oksennusepisodeja. Ihanaa oli kuulla ja nähdä pojan reaktio kotiovella. Hän selvästi huomasi, että olimme saapuneet tuttuun ihanaan kotiin!  

Helpointa on sanoa "ei"

Mutta kannattaako se? Me olemme keskustelleet aiheesta tavalla tai toisella todella paljon viime viikkoina. Erityisen ajankohtaiseksi sen tekee poikamme, joka menisi nykyään ihan joka paikkaa ja nauttii erityisen paljon asioista, jotka ovat kiellettyjä. Poika on oppinut pudistamaan päätään ja ymmärtää takuu varmasti kieltämisen merkityksen. Mitä enemmän häntä kieltää sitä houkuttelevammaksi puuha muuttuu. Meidän pikkuvelmu pudistelee päätään ja nauraa ovelasti minua silmiin katsoen samalla kun hän kääntelee uunin nappuloita. Minä sanon "ei" ja kannan pojan pois muihin puuhiin. Tämä saattaa toimia hetken kunnes taas...huh huh. Ehkä kärsivällisyys palkitaan vai? En ole kovin innostunut hankkimaan kaikenlaisia estovehkeitä meille, mutta tulen kyllä hankkimaan jos menee aivan mahdottomaksi ja jotta ihan koko aikaa ei tarvitsisi sanoa ei. Emme ole erityisen tiukkoja pojan suhteen, hän saa tutkia kaappien ja laatikoiden sisältöjä, mikäli ne eivät sisällä mitään vaarallista (meillä ei ole ylähyllyjä niin paljoa, että kaiken saisi pojan ulottumattomiin). Hän saa myöskin räplätä telkkarin nappuloita ja kaukosäädintä. Tämä on toiminut hyvin, poika jaksaa hetken tutkia ja kyllästyy sitten. Monet asiat ovat jääneet rauhaan, kun poika on saanut tutkia niitä aikansa.

Koko aiheesta keskustelu lähti kuitenkin siitä, kun minä menin ja nolasin itseni yhdessä paikassa. Sanoin ääneen aivan hullun ajatuksen, joka ei auennut oikein edes miehelleni, kun sen hänelle kerroin. Hävettää vieläkin, vaikka siitä on jo muutama viikko aikaa kulunut. Ajatukseni ei loukannut ketään, se vain oli pähkähullu, sellainen jota en ollut mitenkään suunnitellut, se tuli vain siitä hetkestä. Ihmiset ympärillä olivat aivan ymmällään. Kävimme miehen kanssa läpi tapahtunutta ja totesimme, että ihmisten on helpompaa oudoksua kuin hypätä mukaan ajatukseen tai yrittää selvittää mistä siinä oikein oli kyse. Tunnen ihmisiä, jotka olisivat luultavasti innostuneet ajatuksestani ja hypänneet mukaan jatkojalostamaan sitä, tekemään siitä vielä paremman ajatuksen. Käyttäydyn itse aivan samalla tavalla kuten nuo tilanteen todistaneet ihmiset, jos jonkun idea alkuun tuntuu aivan pähkähullulta, on helpointa vain leimata se typeräksi ajatukseksi.

Muistan ilmaisutaidon tunneilta sellaisen säännön, että improvisoidessa sanotaan aina "joo" vastanäyttelijän ideoille. Niihin pitää lähteä mukaan, vain sillä tavoin tarina etenee. Harjoittelimme "joon" sanomista sellaisella yksinkertaisella leikillä, jossa kukin heitti vuorotellen idean kuten "hypitään yhdellä jalalla ovelle", johon kaikkien piti huutaa "joo" ja syöksyä toteuttamaan ideaa. Meillä oli kerran aivan huippulystiä, kun innostuimme leikkimään tuota leikkiä. Ihana flow iski! Toimisiko tuo Joo-asenne ihan oikeassakin elämässä. Luulempa, että JOO, mutta vähän sovellettuna. On helppoa sanoa "ei" ja tehdä niin kuin aina ennenkin on tehnyt, mutta olisiko elämä mielenkiintoisempaa, jos koettaisi joskus toistenkin ehdottamia ideoita. Yritän ainakin kovasti muuttaa omaa asennettani myönteisemmäksi. Miehelläni on usein hauskoja ajatuksia sisustuksen suhteen, hän kaipaa vaihtelua ja miettii aina uusia ratkaisuja meidän kodin järjestykseen. Alkuun saatoin olla aika kriittinen hänen ideoilleen, koska olin tottunut, että tavarani ovat tietyllä tavalla. Kuitenkin aina kun olen suostunut hänen ideoihin, olemme kaikki olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Usein jatkojalostamme toistemme ideoita. Me toden totta tykkäämme kehittelytyöstä ja kannustamme toisiamme eteen päin.

Minua ärsyttää liian kriittinen asenne, niin itsessäni kuin muissakin. On musertavaa, jos ajatuksistaan ei voi kertoa keskeneräisinä ilman, että saa vastaukseksi miljoona epäilevää katsetta ja kommenttia. Sellainen keskustelu ei ole millään lailla rakentavaa. Yritän muistaa tämän erityisesti lapsen kanssa ja työssäni. Ihminen on nimittäin saattanut joutua rohkaisemaan itseään melkoisesti, jotta edes uskaltaa sanoa ajatuksiaan ääneen. Miltä mahtaa tuntua silloin, jos vastaukseksi saa pelkkää kritiikkiä. Asiat ovat loppujen lopuksi väärin vain silloin, kun niillä saatetaan aiheuttaa vahinkoa toiselle, itselle tai ympäristölle. Jos poikani esimerkiksi keksisi leikkiä pikkuautolla kilpikonnaa, jolla on pyörät alla, se olisi hyvä idea, ei missään nimessä väärin. Jos hän piirtää kynällä seinään, kieltäisin sen, mutta samalla toisin paperia ja kannustaisin piirtämään siihen.

Sanottakoon loppuun, että "ein" sanominen on kuitenkin ihan positiivinenkin taito. Aina kun poikani pudistaa päätään, kun tarjoan hänelle ruokaa, se tietysti harmittaa. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että hänelle on kehittynyt oma tahto ja kieltäytyy syömästä, kun hänellä ei ole nälkä. Välillä vielä toki menee "eit" ja "joot" sekaisin ja poika on vielä aika pieni päättämään isommista asioista. Syömisen kanssakin voi olla niin, että vaikka hetki sitten hän olisi pudistellut päätään saattaa ruoka maistua minuutin kuluttua. Itseään on lupa suojella eikä kaikkeen tarvitse suostua. On kuitenkin hyvä miettiä sanooko "ei", vain koska haluaa pysyä elämässä mukavuusalueella ilman pienintäkään haastetta ja uutta ajatusta.