Tulipa tuossa lasta nukuttaessa mieleen lause, joka jäi niin jyskyttämään päässä, etten itse saanut nukahdettua lainkaan. Minulle käy usein noin, kun työstän mielessä isoja asioita, että jokin lause tai ajatelma jää päähän junnaamaan. Usein ne saattavat kuullostaa aika oudoilta ja keskeneräisiltä, mutta se ei olekaan olennaista. Kun elämässäni tapahtuu vaikeita asioita, nuo ajatelmat auttavat eteenpäin. Niitä voisi kutsua vaikka henkilökohtaisiksi tsemppilauseiksi.
"Elämä on verbi." En ole varma keksinkö sen itse vai en, mutta joka tapauksessa se alkoi tuntua lohduttavalta. Lasten touhuamista kun seuraa, tämä on aivan itsestäänselvää. Elämä todellakin on verbi! Se on tässä ja nyt ja se todella on. Kun mietin aikuisen elämää tai etenkin omaa elämää, tuntuu usein siltä kuin elämä olisikin adjektiivi. Se on enemmän jotain sellaista, joka määritellään adjektiivein ja vertaillen: Elämä on ihanaa! Onpas tämä huono päivä! Tylsää! Negatiivisiin adjektiiveihin liian herkästi jumiutuu tai kun elämä ei yhtäkkiä olekaan enää superlatiivissa, tuntuu tiputus valtaisalta.
Helpottavaa tuossa ajatuksessa on se, kun saa vapauttaa itsensä määrittelemästä elämää jonkinlaiseksi. Olen väsynyt määrittelemään elämää, tahdon vain elää. Olennaista ei ole se, että onko elämäni nyt huonoa, hyvää, parempaa tai kamalampaa kuin jonkun toisen, enemmän tai vähemmän tai jotakin muuta. Elämä vain on. Annan sen vain olla ja mennä omalla painollaan. Minä elän sitä tässä ja nyt sellaisena kuin se on. Juuri nyt riittää se, että hengitän. Jonain toisena hetkenä ehkä leikin lasteni kanssa ja kohta toivottavasti nukun. Ehkei aina tarvitsekaan ajatella laatua, vaan voi vain mennä eteenpäin. Ei se miten tekee vaan mitä tekee! Jätetään vielä se "mitä" pois.
Ei se miten tekee kunhan tekee.
Riia-ruu
Ps. Tekee edes jotain, vaikka hengittää. Elämä on verbi. Nyt nukkumaan!