15. luukku

Unelmani

Hmmm, tämä on kyllä paha. Ennen minulla oli unelmia vaikka muille jakaa, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että olen saanut niin paljon jo. Mitä vielä voi toivoa? Noh ensimmäinen asia mihin kaipaan muutosta on tämä minun työtilanne. En tiedä toisiko toinen ammatti helpotuksen vai mikä. Pitäisi löytää sellainen työ, joka ei veisi kaikkia voimia vapaa-ajaltani. Kaikki se on pois perheeltäni. Toinen asia on ystävät. Minulla on ihania ystäviä, mutta suurin osa asuu niin kaukana. Elämästäni puuttuu tällä hetkellä ne ystävät, joiden kanssa voisi jakaa arjen. Ehkä vika on minussa itsessäni, en vain löydä enää voimavaroja uusien ystävien etsimiseen ja ystävyyden ylläpitämiseen.

Tanssii mummojen ja pappojen kanssa

Tällä viikolla minut on toivotettu tervetulleeksi eläkeläisyhdistykseen. Varoittelivat, että kun olen kerran tullut niin minua ei enää päästetä pois. No niin minulle on luvassa toimintaa siis elämän loppuun asti. Kyseessähän oli tietysti eläkeläisten tanssiryhmä, jota olen ohjannut tammikuusta alkaen. Eilen oli yhdistyksen kevään päättäjäiset. Mummot ja papat yllättivät minut kukkasin. Eihän siinä muuta voinut kuin tirauttaa muutama kyynel, kiittää ja halata. Itsetuntoni on ollut jotenkin maassa viime aikoina, joten tuo ryhmäläisten vilpitön kiitos lämmitti aivan valtavasti. Ryhmän kanssa olen muutenkin kokenut ihania huippuhetkiä, kun olen huomannut ryhmäläisten kehittyneen valtavasti, mutta myöskin huomannut, että itsekin olen kehittynyt. En vielä jokin aika sitten uskonut, että minusta olisi eläkeläisten opettajaksi. Ajattelin, että en ymmärrä heidän huumoriaan ja he eivät ymmärrä minun. Ja mitä vielä, huumorihan on ihan sitä samaa mitä meillä nuoremmillakin, välillä jopa paljon villimpää.

Meidän kerrostalon piha on kevätauringon myötä herännyt henkiin. Toissapäivänä sain superhyvän mielen, kun yksi mummo tuli juttelemaan leikkiessämme hiekkalaatikolla. Se on kyllä ihan totta, että kun on lapsen kanssa liikenteessä, ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja varsinkin mummot. Hän jutusteli meidän pojalle semmoisella lämmöllä, että semmosta kuulee harvoin. Siinä ei kyllä ollut mitään teeskenneltyä ja kohteliaisuudesta vain sanottua. Ja mikä ihanaa, hän ei millään lailla yrittänyt neuvoa tai arvostella minua äitinä. Mummo oli vain niin vilpittömän iloinen tavatessaan pienen lapsen. Poika pisti tietenkin parasta ja näytti hurmaavimmat hymynsä koskaan.

Mummo kertoi, että yhdessä lähikerrostalossa asuu nainen, joka ennen kesäisin vahti ja leikitti pihapiirin lapsia, kun vanhempien piti käydä jossain asioilla. Naisen lisäksi pihapiirin mummot viihtyivät päivät pitkät pihalla lasten seurana. Siinäpä on kyllä yhteisöllisyyttä kerrakseen! Se nainen ei enää pysty lapsia vahtimaan, mutta mummot kyllä viettävät aikaa auringossa istuskellen edelleen. Meidän lähikerrostaloissa ei asu ihan pieniä lapsia muita, mutta kouluikäisiä kylläkin. Kuulemma nämä kouluikäisetkin innostuvat aina välillä leikkimään pienempien leikkejä siinä mummojen katsellessa. Tuli oikein sellainen olo, että ollaampa muutettu mukavaan paikkaan asumaan.

Minulla on aika vähän muistikuvia omista isovanhemmista, kun me asuimme kaukana isovanhemmista ja he ovat kaikki kuolleet jo minun lapsuudessani. Isänäidin eli Mamman muistan parhaiten ja jonkin verran muistan myös isänisästäni. Minun muistikuvissa Mamma oli tiukka, mutta samalla lempeä. Hän heräsi aina aikaisin aamulla ja lähti kävelylle mummojengin kanssa. Silloin kun minä menin mukaan kävimme kävelyn päätteeksi konditoriossa syömässä munkit. Isänisästä muistan sen, että hän teki nokkosista teetä ja istui aina samassa nahkaisessa nojatuolissa ja joskus hän lauloi: "oi katsopas Vaari tuota hauvaa...". Parhaiten muistan kuitenkin Mammalan tuoksut.

Omien isovanhempien kuoleman jälkeen olen ollut minimaalisesti tekemisissä ikäihmisten kanssa. Nyt on onneksi tullut mummoja ja pappoja elämään miehen suvun ja oman työni kautta. Ikähän ei itsestäänselvästi tee ihmisistä yhtään ihanampia, mutta joidenkin ihmisten olemuksessa se elämänkokemus näkyy sellaisena hurmaavana lämpönä ja viisautena ja toisaalta myös rempseytenä. Minua on pikkuisen vaivannut turha hienotunteisuus ikäihmisten seurassa. Kiltteysrasismiksikin sitä voisi kutsua.

Jipii mummot ja papat ovat tehneet selvästikin comebackin mun elämään!

Päiväkahviseuraton päivä

Liekö tuo unettomuus ja siitä johtuva väsymys tuonut yksinäisyyden tunteet pintaan, kun tänään on niin semmoinen alavireinen olo. Ja se sitten purkautuu niin, että tekisi mieli avata vaan feisbuukki ja kertoa siellä kaikki päivän tapahtumat. Olen yrittänyt vähentää kyseisessä paikassa käyskentelyä, kun helposti käy niin, ettei sitten ehdi päivällä tehdä mitään muita asioita, joista tykkään. Kuitenkin välillä on niin mukavaa, että edes jossain voi kertoa mitä minulle on tapahtunut päivän mittaan.

Pojan kanssa meillä on ollut tänään ihan mukavaa, siitä ei alavireisyys johdu. Poika teki tänään pottaan kakan ja taputti omalle tuotokselleen. Minä tietenkin hurrasin! Kävimme taas hiekkalaatikolla ja auringossa, se tuntui hyvälle. Lämmittävä aurinko ja linnun laulu tuntuvat niin lempeälle aamupäivällä. Päiväunille poika nukahti jo ruokapöydässä. Taitoi olla niin rankkaa se lapioiminen. Viime yönä sain kirjoitettua monta kirjettä ystävilleni ja kummipojalle Ecuadoriin. Siitäkin olen iloinen.

Tänään on taas sellainen päivä, että kaipaan vanhaa luokkaani. Olen tainnut kirjoittaa tästä paljon, ainakin rivien väliin jos en muuten. Minun rakas luokka, jossa saatoin juurta jaksaen keskustella lempiaiheestani kansantanssista ja sen opettamisesta, uusista ideoista, epäonnistumisen ja onnistumisen kokemuksista, koreografian tekemisestä ja kaikesta muusta työhömme liittyvästä. Olen kyllä sanonut, että työ ei ole minulle se tärkein asia elämässä. Minä en kuitenkaan koe tanssinopetusta ja tanssimista pelkästään työkseni, onhan se ollut tärkeä osa elämää jo pienestä pitäen. Ja myönnän, että on ollut hetkiä, jolloin se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja halusin heittää hyvästit koko hommalle. Mutta ehkäpä tämä tanssin vähäisyys tämän hetkisessä elämässäni opettaa minulle, että se on sittenkin aika merkittävä osa elämääni. Toisaalta on ihanaa olla vapaa koulusta ja olla vapaa etsimään niitä omia suuntia tanssin saralla. Toisaalta koulu toi turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Syvimmiltäni taidan kuitenkin haluta olla osa ryhmää ja uskon, että yhteistyöllä voidaan saada enemmän aikaan kuin yksin. Freelancerin työ on aika yksinäistä ja tiedän, etten ole yksin tämän tunteen kanssa. Miesparkani joutuu olemaan jokailtainen assistenttini. Parka hän on siksi, ettei hän tiedä juuri mitään tanssimisesta, ohjaamisesta onneksi sitäkin enemmän.

No huomenna menemme kokeilemaan perhekerhoa ja onneksi tiedän, että sinne on yksi tuttu äiti tulossa. Jospa saisimme siitä mukavan jokaviikkoisen tavan loppukevääksi ja unohtuisi ikävät aatokset. Kesällä osallistumme ainakin yhdelle tanssifestivaalille ja toivon kovasti tapaavani luokkakavereitani siellä. Sitäkin on mukava odotella.

Rytmihäiriö

Meidän perhe sykkii miten sattuu. Isi menee töihin välillä aamulla, välillä illalla, välillä on töissä koko päivän. Äiti eli minä käyn töissä kahtena iltana, yhtenä päivänä ja muuten milloin sattuu jokin keikka olemaan. Mihin rytmiin poikanen sitten elää, on tällä hetkellä vähän kysymysmerkki. Sitä tässä sitten ihmetellään miten meidän perhe saataisiin sykkimään niin, että poikasen elämä ei menisi ihan sekaisin.

Poikanen on oppinut nukahtamaan vihdoinkin sisälle päikkäreille, kun pikkuisen tassuttaa ja laittaa unimusiikkia soimaan. Sisällä hän nykyään nukkuukin parhaiten tai sitten, kun ollaan lenkillä jossain hiljaisessa paikassa monta tuntia. Jostain syystä unista on tullut herkemmät. Poikanen herää, jos pysähdytään tai kuuluu kovia ääniä. Nyt on äidin jätettävä hyvästit asioiden hoitamiselle päikkäreiden aikaan. Monen tunnin lenkki päivittäin hiljaisilla metsäpoluilla tekisi varmaankin fysiikalle hyvää, mutta taidampa valita sen sisällä nukkumisen noin pääsääntöisesti kuitenkin.

Poikanen on siirtymässä yksiin pitkiin päikkäreihin ja mietinnän alla on, miten ne kannattaisi oikein sijoittaa. Katsoako aina kellosta vai seuratako enemmän pojan väsymystilaa? Olemme kokeilleet nyt sellaista, että päikkärit olisivat mahdollisimman keskellä päivää, jolloin illalla alkaisi väsyttämään sellaiseen kohtuulliseen aikaan. Tässä meidän poikasessa kun on vähän yökyöpelin vikaa. Keltä lie perinyt... Meidän perheessä, kun työhässäkät sijoittuvat ilta-aikaan, poikakaan ei meinaa sitten rauhottua millään. Jalat ja kädet käy vielä, vaikka poika on muuten melkein unessa. Isi tulee kotiin, kun poika on juuri käymässä nukkumaan. Poika innostuu sitten isin saapumisesta niin, että unen saaminen siirtyy. Että mitäpä tässä nyt sitten oikein asialle tekisi? Vinkkejä?

Alan vaihtokaan ei käy päinsä tuosta noin vain. Syksyllä minulla on enemmän töitä kuin nyt, joten olemme alkaneet miettiä hoitokuvioita. Päiväkoti ei tunnu oikein hyvältä ajatukselta juurikin näiden meidän työaikojen vuoksi. Ehkäpä yritämme löytää hoitajan kotiin. Jospa se selkeyttäisi vähän poikasenkin elämää, kun olisi yksi ja sama hoitaja aina. Hoitaja tuntisi hyvin poikasen tavat ja rutiinit, jolloin jokainen päivä ei olisi erilainen.

Noh kaksi kuukautta vielä ja sitten loppuu minun työt tältä keväältä. Jospa tämä tästä jotenkin selviäisi ja elämä rauhoittuisi.