Käsityökevät

Kevät, uuden alku, kauneus puskee esiin rumankin keskellä.

On aika pistää alulle jotain uutta.

Odottavalla on aikaa. 

On aika tehdä käsitöitä.

Tänä vuonna aloitin virkkaamalla kämmekkäitä. Monta paria odottaa pussissa käyttöä ja ehkä hiukan lisäkoristelua. Tässä kuitenkin yhdet valmiit.

Virkkausinto sai jatkoa, kun löysin Kontista eurolla ison pussillisen trikookudetta. Alun perin ideana oli kokeilla virkata koreja jostain narusta, mutta en löytänyt mistään sellaista, jonka virkkaaminen ei olisi ollut liian työlästä. Trikoon virkkaaminen oli ihanaa, nopeaa ja helppoa! Sopii hyvin malttamattomalle, joka haluaa saada nopeasti valmista. Keristä syntyi koreja sekä pienen pieni pannunalunen.

Yksi kerä oli jotain muuta kuin trikoota, aivan kamalaa virkattavaa. Onneksi sitä ei ollut enempää.

Virkkaaminen ei antanut tarpeeksi vauhdin hurmaa, joten välillä täytyy saada käyttää ompelukonetta. Syntyi lisää koreja ylijäämä kankaista.

Tämä kori/pussukka on käännettävä.

Näitä ei kannata kääntää. Ompelin niin rumasti sisäpuolelta.

Kaupassa vastaan tuli tällainen kirja. Piti heti marssia kirjastoon katsomaan löytyisikö kirjaa sieltä. Löytyihän se! Inspiroiva ja säännöistä vapauttava kirja. 

Minun ja miehen vanhat t-paidat saivat kyytiä ja muuntautuivat Poikasen kokoisiksi kirjan ohjeiden mukaan. Harmi vain, että kirjan kaavat olivat kokoa "vauva". Poikaselle niiden pohjalta ei enää vaatteita kannata tehdä ja vauvalle taas on niin paljon ennestään Poikasen vanhoja vaatteita, etten viitsi ommella. Mutta jos mahasta putkahtaa Tyttönen niin voisihan sitä sitten muutaman mekon ommella. Tässä yksi esimerkki uusiutuneesta T-paidasta.

Koitan kovasti aina ommella jotain käytännöllistä, sellaista jonka tiedän tulevan oikeasti käyttöön. Vauvaa varten ei tosiaan vaatteita tarvitse tehdä. Muistin kuitenkin, että vanha hoitolaukkumme sanoi sopimuksen irti (mitä lie sekundaa olikaan, tuli jonkun kylkiäisenä). Siinäpä oiva projekti ja mikä mahtavaa saatoin taas tyhjentää ylitse pursuavaa kangaslaatikkoani (en osaa heittää mitään pois). Nyt kyytiä saivat vanhat verhot ja jotkut muutkin kankaat. Tämä projekti kesti kuitenkin turhan kauan ja ehdin turhautua siihen monta kertaa. Olisi pitänyt suunnitella etukäteen paremmin työvaiheet tai kenties käyttää jotain ohjetta. niin olisin välttynyt monilta mokilta. Hiukan siis huolimattoman näköinen kun tarkemmin katsoo, mutta kyllä se käyttöön tulee silti.

En tiedä kenen suunnittelema tuo etuläpän kuva on. Sain noita kankaalle painettuja kuvia useamman joskus vuosia sitten lapsuuden ystävältäni .

Sisäpuolelle ompelin paljon taskuja. Piti jo koetäyttää laukku. Kyllä sinne tuntui tarpeeksi tavaraa mahtuvan.

Laukkuun saa kiinnittettyä myös kosteussuojatun hoitoalustan. Siihen sain viimein käytettyä softista, jota erehdyin joskus vuosia sitten ostamaan kestovaippoja varten. Se on aivan kamalaa ommeltavaa, enkä tiedä miten hyvin oikeasti toimii vaipoissa, mutta uskon, että hoitoalustassa ihan hyvä.

Toinen ihana kirja lähti mukaan kirjakaupasta (en kerta kaikkiaan jaksanut enää lyllertää kirjastoon silloin, kun sen löysin). Tätä kirjaa on ollut tekemässä sukulaiseni, joten pitihän se siksikin ostaa ;). Kirjassa ihanaa on erityisesti kuvat, joiden pohjalta keksii itse uusia ideoita.

Yhtä kirjan ohjetta jo kokeilinkin, se oli tarpeeksi helppo ja nopea ;). Vanhasta lakanasta syntyi Minuuttimekko (tekemiseen meni kyllä meikäläisellä enemmän kuin minuutti). Se on ihanan pehmoinen ja viileän oloinen, mutta näyttää yöpuvulta. Pitäisi vielä keksiä siihen jotain, ehkä vyö tai taskut, katsotaan.

Sitten vielä yksi hauska kirja. Tämän pohjalta en ole vielä mitään tehnyt. Meidän parveke odottaa kovasti, että joku muuttaisi sen varastosta kesähuoneeksi. Kenties sinne keksin jotain kierrätystavarasta. Tässä kirjassa hiukan häiritsi se, että meiltä ei löydy mitään sellaisia tavaroita, joita kirjan töissä oli käytetty. Itselleni uusiokäsitöissä hauskaa on se, että minun ei tarvitse mennä kauppaan ennen kuin askartelu voi alkaa vaan voin hyödyntää kaikkea sitä mitä kotoa löytyy muutenkin kuten sanomalehtiä. Ehkä kirjan tarkoitus onkin aukaista silmät sille, että melkein mitä vain voi uusiokäyttää. Siinä mielessä se toimi hyvin, koska tavarat olivat oikeasti aika hauskoja kuten tuo haravasta tehty lehtiteline.

 Tämän pohjalta ei varmasti jäänyt epäselväksi, että rakastan tehdä uutta vanhasta. Uusiokäsitöissä saa todella käyttää mielikuvitustaan, kun saa keksiä asioille uusia käyttötarkoituksia. Meillä on ollut viime päivinä melkoinen bambuhässäkkä, kun päätimme purkaa entisten asukkaiden tänne jättämät vanhat ja rikkinäiset bambuverhot. Niiden uusiokäyttö lähti vähän lapasesta ja se on jo ihan oma lukunsa, joten en kerro siitä enempää tässä. Ehkä jaksan kirjoittaa siitä joku toinen päivä.

Tervetuloa Kullanmuru!

Ajatella, että lähipäivinä tai viikkoina meidän perhe kasvaa yhdellä uudella ihmisellä. Alamme olla jo aivan valmiita (lue kypsiä), niin valmiita kuin vain voimme olla. Peti on pedattu, olen siivonnut kodin (jo monta kertaa vauvaa ajatellen), vaatteet on pesty ja laitettu esille. En keksi enää mitään olennaista mitä pitäisi tehdä. Nimeä on mietitty, mutta jostain syystä keksimme nimen vain tytölle. Itselläni ei kuitenkaan ole mitään varmaa tyttö-oloa. Nimi , jota ajattelimme, tuntui heti niin tutulta, ikään kuin juuri sen nimisen ihmisen kuuluisi olla osa meidän perhettä. 

Tämä kaikki tuntuu hiukan kummalliselta, vaikka väitinkin meidän olevan valmiina. Verrattuna ensimmäiseen raskauteen, tämä raskaus on edennyt jotenkin aivan sivussa kaikesta muusta. Tunnen siitä jopa vähän huonoa omatuntoa. Enkö osaakaan arvostaa tätä raskautta ja vauvaa? Miten toiseen lapseen kiinnytään? En edes osaa jännittää synnytystä. Jotenkin jaksan kuitenkin luottaa siihen, että synnytys menee omalla painollaan, kiintymys syntyy luonnostaan ja muuttuu konkreettisemmaksi, kun lapsi on syntynyt.

Olen opetellut nauttimaan hitaudesta, Etana Ellin elämästä. Äitiysloman alussa voimia oli vaikka kuinka ja jaksoin häärätä päivän pitkän. Nyt olen yrittänyt vain hyväksyä väsymyksen ja sen, että velvollisuuteni on nyt pitää huolta itsestäni  (ja toki perheestäni) ja levätä riittävästi. Hitauteen tottuu hiljalleen, mutta onneksi kehoni muistuttaa minua sen tärkeydestä jatkuvasti. Tavallaan se tuntuu hyvältäkin, että joku muu kuin kunnianhimoinen osa minua määrää tahdin, jolla elän. Aikaa jää olennaisiin asioihin kuten vaikkapa Poikasen kanssa sylittelyyn. Nyt ei tarvitse hötkyillä. 

Minulla on ollut kiitettävästi omaa aikaa, koska päätimme pitää Poikasen hoidossa vielä tämän huhtikuun ajan. Kahtena aamuna viikossa Poikanen lähtee Isin kyydissä päiväkotiin ja minä olen saanut nukkua ja tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Se aika on ollut Tarpeellista tämän työvuoden jälkeen. Oma aika on auttanut rauhoittumaan ja ehkäpä juuri se on tärkeä osa valmistautumista tulevaan. Suorituskeskeinen osa minua saa nyt unohtua. Toissa päivänä tunsin onnen aallon sisälläni, kun huomasin, että osasin todella pitkästä aikaan vain Olla. Tein vain sellaisia asioita, joista sillä hetkellä nautin. Istuskelin kahvilassa, löntystelin kevätauringossa ja tutkiskelin tavaroita kirpputorilla kaikessa rauhassa. Tein niitä samoja asioita, joista nautin jo vuosia sitten ennen kuin olin kenenkään äiti tai puoliso. Tuntui terveelliseltä saavuttaa hyvä olo ihan itsekseen. Voin edelleen olla myös se tyttönen, joka olen aina ollut.

Minulla olisi nyt paljon ajatuksia, mutta uni kutsuu. Tämä yökyöpeli on alkanut arvostaa hyviä yöunia ja ajoissa heräämistä. Ties vaikka joutuisin/pääsisin jo huomenna synnyttämään ja siinä hommassa on levänneestä kehosta kyllä apua.

Tervetuloa maailmaan Kullanmuru, pieni Piu pau! Tulet sitten, kun sinusta siltä tuntuu. Kyllä me hyvää jaksamme odottaa vielä hetken.

Tämän leikkimaton ompelun aloitin jo ennen Poikasen syntymää. Projekti unohtui kaappiin vuosiksi. Tänä aamuna minun teki mieli jatkaa sitä ja sainkin sen yllättäen hetkessä valmiiksi. Tämä olkoon tervetuliaislahja meidän Piu paulle.

Uuden vuoden alussa ja vanhan vuoden aikaansaannoksia

En muistanut vastata joulukalenterin viimeisiin kysymyksiin, mutta tavallaan vastaan niihin nyt tässä kirjoituksessa. Olo on varsin huojentunut lomalaisella. Samalla vähän jännittää tuo ensi kevät, että miten siitä selvitään. En osaa vielä edes jännittää vauvan tuloa, kun sitä ennen olen vielä todennäköisesti kolme kuukautta töissä ja monen monta projektia pitää saattaa hyvälle mallille. Ehkä sitten pitää vain jotenkin pyrkiä keskittymään yhteen päivään kerrallaan. Samalla yritän olla hankkimatta ylimääräisiä stressin aiheuttajia ja tehdä vain ne tärkeimmät asiat.

Lomalla meidän koti on järjestynyt uuteen uskoon. Monen monta taulua on löytänyt viimein paikkansa seinältä ja Poikaselle on raivattu oma huone. Helpottaa muuten ihmeellisesti siisteyden ylläpitoa se huone, kun leluille on selkeä oma paikkansa. Pikkuisen takapakkia on nyt koettu tuon omaan huoneeseen muuton kanssa. Joululomareissussa Poikanen tottui taas nukkumaan äitin ja isin vieressä ja kun tultiin kotiin Poikanen sairastui. Tuntui paremmalta ja turvallisemmalta pitää Poikanen vieressä nukkumassa, kun kuume nousi huikeisiin lukemiin. Uuden vuoden aattona Poikanen palasi omaan huoneeseen nukkumaan ja se ei ollutkaan niin helposti tehty kuin olisi luullut, eikä asiaa helpottanut rakettien äänet. Useampi tunti siihen meni, kunnes Poikanen vihdoin nukahti, vaikka oli selvästi alusta alkaen väsynyt. Vietin siis vuoden viimeisen hetken väsyneen ja uhmakkaan taaperon seurassa.

Meillä juhlittiin eilen Uutta Vuotta ystävien seurassa, mikä on meille liian harvinaista herkkua. Valmistimme poronkäristystä, muussia, puolukkahilloa ja salaattia. Ihmeen hyvin OHO-keittiömme kokkaukset onnistuivat. Eräs vieraistamme toi jälkkäriksi mutakakkua. Nam! Raketteina saivat toimia tähtisadetikut. Niissä oli tarpeeksi jytinää meille! 

Osallistuin viime vuonna facebookissa Luovien ihmisten yhteisleikkiin, jossa lupauduin lähettämään viidelle ensimmäiselle viestin kirjoittajalle jotain itsetehtyä. Syksy yllätti ja mihinkään ylimääräiseen ei ollutkaan aikaa. Olen nyt tässä joululomalla kehitellyt jotain, mutta valitettavasti lähetykseni myöhästyvät. Lopulta päädyin huovuttamaan. Homma on vielä kesken, koska en ole päässyt hankkimaan sopivia materiaaleja. Jotenkin hurmaavia nuo pienet huovutetut pallerot.

Vanhemmille askartelin joululahjaksi/kortiksi hiirimaton:

Meidän kodin ikkunan koristeeksi askartelin vessapaperirullien hylsyistä kukkakoristeen, johon idean sain täältä. Omastani tuli vähän yksinkertaisempi, kun alkoi siinä askarrellessa peukalo siirtymään keskelle kämmentä :D. Tuo henkari olisi tarkoitus vaihtaa oksaksi, jonka voisi vaikka maalata, mutta itseni tuntien voi hyvinkin käydä niin, että silmäni tottuu tuohon henkariin ja unohdan etsiä pihalta oksan. Hiukan ehkä hassunkurinen, mutta sopii meille :).

Olen päässyt nauttimaan myös toisten itse tekemistä asioista. Luovan leikin kautta sain tällaisen pehmoisen ihanuuden:

Poikaselta sain joululahjan, jonka hän oli itse Mummin avustuksella tehnyt. Ihanaa kohta Poikasenkin käden jälki alkaa näkyä meillä.

Toivottavasti ensi vuosi antaisi minulle aikaa harrastaa enemmän askartelua ja muita käden töitä. Minulla ei ole tarve saada aikaiseksi mitään suuria taidonnäytteitä, mutta koen käsin tekemisen kovin voimauttavaksi. Siitä saan juuri sopivaa tasapainoa työlle ja muulle elolle.

Onnellista ja iloista Uutta Vuotta kaikille!

Erilainen kesä

Ymmärsin tuossa yhtenä päivänä, miksi tämä kesä tuntuu jotenkin kovin erilaiselta, ihan kuin siitä puuttuisi jotain olennaista. Ihanat, raikkaat, valoisat kesäillat - ja yöt tietenkin! Olen ilta/yöihminen. Nautin siitä, kun ympäristön syke rauhoittuu ja oman hengityksen tuntee selvemmin. Yöllä aistit heräävät tuntemaan omat mielen liikkeet ja toisaalta havaitsemaan tarkemmin ympäristöä.

Vielä muutama vuosi sitten elin aivan erilaista elämää. Ennen nykyistä miestäni minulla ei ollut pitkäaikaisia seurustelusuhteita, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä. Sain aikaa tutustua itseeni ja kulkea oman mieleni mukaan. Erityisesti kesäisin nautiskelin päämäärättömistä kävelyistä. Kuljeskelu ympäriinsä metsissä tai kaupungeissa piti minut selväpäisenä. Varsinkin illalla oli ihanaa vain lähteä jonnekin ja kulkea kaikessa rauhassa sinne minne jalat veivät.

Kesäyöt eivät suinkaan olleet aina yksinäisiä. Nautin niistä myös ystävien seurassa. Yöllä keskustelut syvenevät kuin itsestään ja hiljenevät ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Hehkuva hiillos, kynttilän liekki, itikat, hullut päähänpistokset. Mennään uimaan alasti jääkylmään mereen, valvotaan koko yö, haetaan lisää vilttejä kun alkaa jo paleltaa, poltetaan entisten ihastusten valokuvat ja haudataan ne maahan, paistetaan lettuja, kiivetään katolle, pyöräillään kaatosateessa, tanssitaan kunnes hädin tuskin jaksetaan pysyä pystyssä, pelataan korttia, nukahdetaan suloisesti siskonpetiin ja hmmm....joskus yllättäen koetaan merkittäviä pieniä hipaisuja ja jopa suudellaan. Ja kaiken tuon jälkeen saattoi herätä aamulla aikaisin pirteänä kuin peipponen kesätöihin tai muihin puuhiin. Sanoissani ei ole mitään ylimääräistä romantiikkaa, kesäyöt ihan oikeasti olivat usein tuollaisia syvälle luotaavia ja samalla hillitöntä hulluttelua.

Viime kesä meillä meni vielä ihan vauvahuuruissa. Saatoimme silti nauttia kesäilloista. Lapsemme ei oikein meinannut nukahtaa sänkyyn, joten lähdimme usein iltaisin vaunulenkille satamaan "katselemaan laivoja" niin kuin minä aina asian ilmaisin. "Laivojen katselussa" on minusta jotain hyvin romanttista. Tänä kesänä en ole ulkoillut kovin myöhään, koska lapsen täytyy päästä nukkumaan ajoissa. Voisihan mies tietysti jäädä lapsen kanssa kotiin kahdestaan, mutta yksinäni en ole oikein tohtinut. Olen halunnut viettää illat miehen seurassa. Minussa jokin taistelee kovasti sitä vastaan, että vanhemmaksi tultuaan ihmisen pitäisi luopua hulluttelusta. Välillä tuntuu kuin meistä mieheni kanssa olisi tullut aika tylsiä ja vakavia. Ihan kuin luovuutenikin olisi joutunut jotenkin lukkoon. Tietenkin lapsen paras on meille tärkeintä tässä elämäntilanteessa. Nyt täytyy vain löytää uusia muotoja hulluttelulle ja kyllähän siinä on hulluttelua kerrakseen, kun oikein heittäytyy lapsen mukaan leikkimään. Pian lähdemme reppureissaamaan Norjaan koko perhe. Siellä pääsemme nauttimaan kesäöistä luonnon helmassa. Tuskin maltan odottaa.

Paperikaaoksen tyrmäysyritys

Tarkkuus ja järjestelmällisyys eivät taida olla meidän perheen valttikortteja. Sen sijaan meillä on tapana saada hienoja ja vähemmän hienoja visioita sekä väkertää omiamme. Mielessä on jo pitkään ollut väkertää joku lokerikko laskuille ja muille papereille, jotka tuppaavat katoamaan helposti. Kansiot ovat jotenkin hankalia ja laatikot/koritkaan eivät ole oikein toiminut paperien säilönnässä. Kokeillaan nyt sitten tämmöistä:

Maksamattomia laskuja odottaa vihainen apina. Maksettuja laskuja suojaa villainen sydän. Villa ja rakkaus lämmittää, vaikka kaikki rahat olisivat menneet laskuihin. Positiivinen verokarhu odottaa verovähennyksiä varten säilytettäviä kuitteja. Viimeinen muiden epämääräisten säilytettävien papereiden lokero oli hankalin tehdä ja lopulta vain tein jotain ja sen on kyllä näköinenkin.

Nyt on menossa joku sellainen kausi, että tykkään ommella kaikki mahdolliset saumat näkyviin, vaikka menisivätkin vinoon :). Pohjakankaana käytin vanhaa ilmeisesti roolipeleissä käytettyä viittaa ja muut kankaat olivat ylijäämäpaloja. Tämä odottaa enää seinään hakattavia nauloja ja ripustusta.

Raksuti raksuti

Oltiin eilen illalla joku tovi jo yritetty nukkua, kun mies pongahti sängystä ylös ja sanoi: "nyt mä tiedän, me opetellaan lentämään". Niin hän kaivoi pienen muistikirjansa esiin, kirjoitti sen sinne ja ryhtyi taas nukkumaan. Tilanne olisi jäänyt minulta näkemättä, jos olisin ehtinyt nukahtaa. Mutta minunkin päässäni raksutti, mietin tämän päiväistä tanssituntia. Meidän makuuhuoneessa näytti rauhalliselta, mutta jos joku osaisi lukea ajatuksia, sieltä olisi varmaan kuulunut "raks, raks, raks...". Yritä siinä raksutuksessa sitten nukahtaa. Tällaista on ollut jo kauemman aikaa. Mutta miksi ihmeessä yöllä pitää niin kovasti ajatella, kun melko varmaa on, että ne öiset ajatukset eivät enää aamulla tunnu kovin toteuttamiskelpoisilta.

Muistan vielä yhdenkin idean, jonka sain kauan aikaa sitten. Sen piti olla duoteos Mittarimiehestä ja hänen vaimostaan, joka yritti elää pähkähullun miehen kanssa. Mittarimiehen elämäntehtävä oli mitata kaikkea mahdollista. Hän oli ottanut itsestäänkin niin tarkat mitat, että saattoi käyttää omaa kehoaan mittanauhana. Sitten meillä oli joskus miehen kanssa sellainen satukirjaprojekti. Sen piti kertoa Herra Hattuvaisesta, jolla oli jonkinlainen pakkomielle hattuihin. Hän teki valtavat määrät hattuja, jotta hän saattoi hatuttaa kaikkea mahdollista katulampuista keinuhevosiin. Nämä molemmat projektit ovat unohtuneet Ö-mappiin. Eivätkä ne oudot ideat tähän jää. Ö-mappi taitaa olla suurin mappi kaikista mapeista.

Pitäisikö heittäytyä rohkeaksi ja lähteä seuraamaan näitä outoja ideoita välillä. Syntyisikö sitten jotain tavanomaista erikoisempaa ja kenties jopa hienompaa. Löytyisikö siten joku omanlainen tyyli ja huumori. Tiedän, että mieheni jopa saattaa käyttää tuota lentämisajatusta jotenkin työssään, vaikka en ehkä ihan päässyt jyvälle mitä hän sillä tarkoitti (hän on liikunnanohjaaja ammatiltaan). Uskaltaisinkohan minäkin mennä tutkimaan sitä Ö-mappia.

"Miten menikään se runo..."

Läksin tänään poikani kanssa ex tempore retkelle. Tarkoituksena oli vain lähteä siksi aikaa ulos, että poika nukahtaa. Mutta reppua pakatessani hetkessä päätin, että me otammekin eväät mukaan ja vietämme aikaa ulkona. Nakkasin pojan kantoliinaan ja tavarat pulkkaan. Poika nukahti melkein heti päiväunille.

Kävelimme järven jäällä auringon paisteessa. Lapseni on viime aikoina nukkunut aivan omituisia lyhyitä päiväunia, heräillyt kesken kaiken. Luulempa, että puhjenneet ja puhkeamattomat poskihampaat kiusaavat ja toisaalta mahansa totuttelee lehmänmaitoon. Noh nyt hän sitten päätti nukkua oikein monta tuntia. Kenties hän ajatteli, että tämä kantoliinassa nukkuminen on niin harvinaista herkkua, että täytyy ottaa tästä kaikki irti. Siinä kävellessä mieleen alkoi tulla runoja, siis omia aivan uusia runoja. Harmi, kun ei ollut mitään paperia mukana. En nimittäin muista enää miten ne menivät. Tuli aivan mieleen eräs laulu, jonka kuulin joskus aikoja sitten. Kuuntelin sitä vinyylilevyltä ja se oli varmaankin 70-luvulta. Se kertoi siis arjen kyllästämästä kotiäidistä, joka yritti kaiken kiireen keskellä kirjoittaa runoja. Runot unohtuivat, kun hän joutui aina keskeytetyksi. Harmi, etten kertakaikkiaan muista, kuka laulua esitti. Laulu kosketti jo silloin, vaikka en ollut vielä äiti. Varmaankin suunnittelin siihen jonkinlaista tanssia.

Itseäni on vaivannut samat asiat, kuin mistä siinä laulussa kerrotaan. Minulle liian helposti käy niin, että hävitän arjesta sen "runouden", enkä tarkoita nyt vain runoja vaan kaikkea kaunista: leikkiä, musiikkia, maalaamista, piirtämistä, kaikkea luovaa toimintaa. Vaikka toisaalta nyt kotona ollessa lapsen kanssa siihen olisi aivan loistavat mahdollisuudet, kun vain hyväksyy sen, että tehdään lapsen ehdoilla. Siellä retkellä ollessakin ihmettelin, että miksi emme ole käyneet tällaisella retkellä aiemmin tänä talvena. Me olemme jämähtäneet melkein kokonaan neljän seinän sisälle. Retkeily ja eväiden syönti upeassa talvisäässä on sitä elämän runoutta parhaimmillaan. Ehkä juuri siksi, että olemme jämähtäneet tai toisaalta olemme viettäneet aikaa viriketulvassa kaupoissa tai kotona miljoonaa asiaa yhtä aikaa tehden, en ole saanut harrastettua luovia asioita. Retkellä kaikki ylimääräinen unohtuu, mieli oli siis vapaa synnyttämään uusia runoja. Tätä lisää kiitos!