Tällä viikolla minut on toivotettu tervetulleeksi eläkeläisyhdistykseen. Varoittelivat, että kun olen kerran tullut niin minua ei enää päästetä pois. No niin minulle on luvassa toimintaa siis elämän loppuun asti. Kyseessähän oli tietysti eläkeläisten tanssiryhmä, jota olen ohjannut tammikuusta alkaen. Eilen oli yhdistyksen kevään päättäjäiset. Mummot ja papat yllättivät minut kukkasin. Eihän siinä muuta voinut kuin tirauttaa muutama kyynel, kiittää ja halata. Itsetuntoni on ollut jotenkin maassa viime aikoina, joten tuo ryhmäläisten vilpitön kiitos lämmitti aivan valtavasti. Ryhmän kanssa olen muutenkin kokenut ihania huippuhetkiä, kun olen huomannut ryhmäläisten kehittyneen valtavasti, mutta myöskin huomannut, että itsekin olen kehittynyt. En vielä jokin aika sitten uskonut, että minusta olisi eläkeläisten opettajaksi. Ajattelin, että en ymmärrä heidän huumoriaan ja he eivät ymmärrä minun. Ja mitä vielä, huumorihan on ihan sitä samaa mitä meillä nuoremmillakin, välillä jopa paljon villimpää.
Meidän kerrostalon piha on kevätauringon myötä herännyt henkiin. Toissapäivänä sain superhyvän mielen, kun yksi mummo tuli juttelemaan leikkiessämme hiekkalaatikolla. Se on kyllä ihan totta, että kun on lapsen kanssa liikenteessä, ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja varsinkin mummot. Hän jutusteli meidän pojalle semmoisella lämmöllä, että semmosta kuulee harvoin. Siinä ei kyllä ollut mitään teeskenneltyä ja kohteliaisuudesta vain sanottua. Ja mikä ihanaa, hän ei millään lailla yrittänyt neuvoa tai arvostella minua äitinä. Mummo oli vain niin vilpittömän iloinen tavatessaan pienen lapsen. Poika pisti tietenkin parasta ja näytti hurmaavimmat hymynsä koskaan.
Mummo kertoi, että yhdessä lähikerrostalossa asuu nainen, joka ennen kesäisin vahti ja leikitti pihapiirin lapsia, kun vanhempien piti käydä jossain asioilla. Naisen lisäksi pihapiirin mummot viihtyivät päivät pitkät pihalla lasten seurana. Siinäpä on kyllä yhteisöllisyyttä kerrakseen! Se nainen ei enää pysty lapsia vahtimaan, mutta mummot kyllä viettävät aikaa auringossa istuskellen edelleen. Meidän lähikerrostaloissa ei asu ihan pieniä lapsia muita, mutta kouluikäisiä kylläkin. Kuulemma nämä kouluikäisetkin innostuvat aina välillä leikkimään pienempien leikkejä siinä mummojen katsellessa. Tuli oikein sellainen olo, että ollaampa muutettu mukavaan paikkaan asumaan.
Minulla on aika vähän muistikuvia omista isovanhemmista, kun me asuimme kaukana isovanhemmista ja he ovat kaikki kuolleet jo minun lapsuudessani. Isänäidin eli Mamman muistan parhaiten ja jonkin verran muistan myös isänisästäni. Minun muistikuvissa Mamma oli tiukka, mutta samalla lempeä. Hän heräsi aina aikaisin aamulla ja lähti kävelylle mummojengin kanssa. Silloin kun minä menin mukaan kävimme kävelyn päätteeksi konditoriossa syömässä munkit. Isänisästä muistan sen, että hän teki nokkosista teetä ja istui aina samassa nahkaisessa nojatuolissa ja joskus hän lauloi: "oi katsopas Vaari tuota hauvaa...". Parhaiten muistan kuitenkin Mammalan tuoksut.
Omien isovanhempien kuoleman jälkeen olen ollut minimaalisesti tekemisissä ikäihmisten kanssa. Nyt on onneksi tullut mummoja ja pappoja elämään miehen suvun ja oman työni kautta. Ikähän ei itsestäänselvästi tee ihmisistä yhtään ihanampia, mutta joidenkin ihmisten olemuksessa se elämänkokemus näkyy sellaisena hurmaavana lämpönä ja viisautena ja toisaalta myös rempseytenä. Minua on pikkuisen vaivannut turha hienotunteisuus ikäihmisten seurassa. Kiltteysrasismiksikin sitä voisi kutsua.
Jipii mummot ja papat ovat tehneet selvästikin comebackin mun elämään!
