Helpointa on sanoa "ei"

Mutta kannattaako se? Me olemme keskustelleet aiheesta tavalla tai toisella todella paljon viime viikkoina. Erityisen ajankohtaiseksi sen tekee poikamme, joka menisi nykyään ihan joka paikkaa ja nauttii erityisen paljon asioista, jotka ovat kiellettyjä. Poika on oppinut pudistamaan päätään ja ymmärtää takuu varmasti kieltämisen merkityksen. Mitä enemmän häntä kieltää sitä houkuttelevammaksi puuha muuttuu. Meidän pikkuvelmu pudistelee päätään ja nauraa ovelasti minua silmiin katsoen samalla kun hän kääntelee uunin nappuloita. Minä sanon "ei" ja kannan pojan pois muihin puuhiin. Tämä saattaa toimia hetken kunnes taas...huh huh. Ehkä kärsivällisyys palkitaan vai? En ole kovin innostunut hankkimaan kaikenlaisia estovehkeitä meille, mutta tulen kyllä hankkimaan jos menee aivan mahdottomaksi ja jotta ihan koko aikaa ei tarvitsisi sanoa ei. Emme ole erityisen tiukkoja pojan suhteen, hän saa tutkia kaappien ja laatikoiden sisältöjä, mikäli ne eivät sisällä mitään vaarallista (meillä ei ole ylähyllyjä niin paljoa, että kaiken saisi pojan ulottumattomiin). Hän saa myöskin räplätä telkkarin nappuloita ja kaukosäädintä. Tämä on toiminut hyvin, poika jaksaa hetken tutkia ja kyllästyy sitten. Monet asiat ovat jääneet rauhaan, kun poika on saanut tutkia niitä aikansa.

Koko aiheesta keskustelu lähti kuitenkin siitä, kun minä menin ja nolasin itseni yhdessä paikassa. Sanoin ääneen aivan hullun ajatuksen, joka ei auennut oikein edes miehelleni, kun sen hänelle kerroin. Hävettää vieläkin, vaikka siitä on jo muutama viikko aikaa kulunut. Ajatukseni ei loukannut ketään, se vain oli pähkähullu, sellainen jota en ollut mitenkään suunnitellut, se tuli vain siitä hetkestä. Ihmiset ympärillä olivat aivan ymmällään. Kävimme miehen kanssa läpi tapahtunutta ja totesimme, että ihmisten on helpompaa oudoksua kuin hypätä mukaan ajatukseen tai yrittää selvittää mistä siinä oikein oli kyse. Tunnen ihmisiä, jotka olisivat luultavasti innostuneet ajatuksestani ja hypänneet mukaan jatkojalostamaan sitä, tekemään siitä vielä paremman ajatuksen. Käyttäydyn itse aivan samalla tavalla kuten nuo tilanteen todistaneet ihmiset, jos jonkun idea alkuun tuntuu aivan pähkähullulta, on helpointa vain leimata se typeräksi ajatukseksi.

Muistan ilmaisutaidon tunneilta sellaisen säännön, että improvisoidessa sanotaan aina "joo" vastanäyttelijän ideoille. Niihin pitää lähteä mukaan, vain sillä tavoin tarina etenee. Harjoittelimme "joon" sanomista sellaisella yksinkertaisella leikillä, jossa kukin heitti vuorotellen idean kuten "hypitään yhdellä jalalla ovelle", johon kaikkien piti huutaa "joo" ja syöksyä toteuttamaan ideaa. Meillä oli kerran aivan huippulystiä, kun innostuimme leikkimään tuota leikkiä. Ihana flow iski! Toimisiko tuo Joo-asenne ihan oikeassakin elämässä. Luulempa, että JOO, mutta vähän sovellettuna. On helppoa sanoa "ei" ja tehdä niin kuin aina ennenkin on tehnyt, mutta olisiko elämä mielenkiintoisempaa, jos koettaisi joskus toistenkin ehdottamia ideoita. Yritän ainakin kovasti muuttaa omaa asennettani myönteisemmäksi. Miehelläni on usein hauskoja ajatuksia sisustuksen suhteen, hän kaipaa vaihtelua ja miettii aina uusia ratkaisuja meidän kodin järjestykseen. Alkuun saatoin olla aika kriittinen hänen ideoilleen, koska olin tottunut, että tavarani ovat tietyllä tavalla. Kuitenkin aina kun olen suostunut hänen ideoihin, olemme kaikki olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Usein jatkojalostamme toistemme ideoita. Me toden totta tykkäämme kehittelytyöstä ja kannustamme toisiamme eteen päin.

Minua ärsyttää liian kriittinen asenne, niin itsessäni kuin muissakin. On musertavaa, jos ajatuksistaan ei voi kertoa keskeneräisinä ilman, että saa vastaukseksi miljoona epäilevää katsetta ja kommenttia. Sellainen keskustelu ei ole millään lailla rakentavaa. Yritän muistaa tämän erityisesti lapsen kanssa ja työssäni. Ihminen on nimittäin saattanut joutua rohkaisemaan itseään melkoisesti, jotta edes uskaltaa sanoa ajatuksiaan ääneen. Miltä mahtaa tuntua silloin, jos vastaukseksi saa pelkkää kritiikkiä. Asiat ovat loppujen lopuksi väärin vain silloin, kun niillä saatetaan aiheuttaa vahinkoa toiselle, itselle tai ympäristölle. Jos poikani esimerkiksi keksisi leikkiä pikkuautolla kilpikonnaa, jolla on pyörät alla, se olisi hyvä idea, ei missään nimessä väärin. Jos hän piirtää kynällä seinään, kieltäisin sen, mutta samalla toisin paperia ja kannustaisin piirtämään siihen.

Sanottakoon loppuun, että "ein" sanominen on kuitenkin ihan positiivinenkin taito. Aina kun poikani pudistaa päätään, kun tarjoan hänelle ruokaa, se tietysti harmittaa. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että hänelle on kehittynyt oma tahto ja kieltäytyy syömästä, kun hänellä ei ole nälkä. Välillä vielä toki menee "eit" ja "joot" sekaisin ja poika on vielä aika pieni päättämään isommista asioista. Syömisen kanssakin voi olla niin, että vaikka hetki sitten hän olisi pudistellut päätään saattaa ruoka maistua minuutin kuluttua. Itseään on lupa suojella eikä kaikkeen tarvitse suostua. On kuitenkin hyvä miettiä sanooko "ei", vain koska haluaa pysyä elämässä mukavuusalueella ilman pienintäkään haastetta ja uutta ajatusta.

Tahtoisin kirjoittaa jotain kevyttä ja mukavaa, mutta se ei onnistu. Pöhköä.

Olen tainnut tulla jonkinlaiseen henkiseen tienristeykseen tai luulen tulleeni, vaikkei vielä olisi mitään kiirettä. Jotain tässä nyt täytyy olla takana, kun olen koko ajan kiukkuinen ja hankala. Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, kun poika täytti vuoden. Minulle tuli itku silmään, kun tajusin meidän vauvan olevan jo aika lähellä taaperoa. Siinähän ei sinänsä ole mitään kauheaa, että lapsi kasvaa ja oppii uusia asioita, mutta mutta...

Minulta on jo kyselty, että joko palaan kunnolla töihin, joko lopetan imetyksen, osaako lapsi jo sitä tätä ja tuota ja kaikkea muuta vastaavaa. Erityisesti pinnalla ovat olleet imetys ja työt. Eiväthän kyselijät pahaa tarkoita, mutta tulee sellainen olo ikään kuin kaiken pitäisi muuttua hetkessä, kalenterista katsoen. Suoraan sanoen minulla ei ole valmista vastausta oikein mihinkään kysymykseen. Koetan toimia sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta meidän perheelle. En kaipaa nyt yhtään ylimääräisiä muutoksia meidän elämään, kun tekee välillä tiukkaa näinkin.

Oli helpottavaa, kun meidän neuvolatäti sanoi, että imetystä voi jatkaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En oikeastaan koskaan ole suunnitellut imetystä sen kummemmin. Se nyt vain on jatkunut ja tuntuu edelleen olevan tärkeää pojalle ja nimenomaan pojalle. Minä en koe saavani siitä mitään ihmeellistä. Taaperoimetystähän parjataan nimenomaan sillä, että äidit eivät halua luopua imetyksestä vaikka lapset olisivatkin valmiita. Miksipä en vielä jatkaisi, kun en koe siitä olevan mitään vaivaa varsinkaan nyt, kun yöimetykset ovat ohi. Kokeilen jospa poika lopettaisi itse. Takarajaksi ajattelin kahta vuotta, sen jälkeen ei enää sitten ollenkaan. Mutta kyllä minua jännittää vähän se, miten siihen suhtaudutaan. Hih, tähän voin sanoa, että onneksi poika on aika pienikokoinen ja voi vielä joittenkin silmissä näyttää ihan vauvalta. Mutta joo täytyisi vain kovettaa itseään sen verran, ettei välittäisi muitten ajatuksista.

Ajattelin kirjoittaa vielä töistäkin, mutta nyt on kello niin paljon, että täytyy mönkiä pikkuisen viekkuun nukkumaan. Poika ei onneksi välitä mistään aikatauluista vaan toimii ihan omassa tahdissaan.