Poika: Mitä äiti tekee?
Minä: Äiti silittää sun tukkaa
Poika: Mitä äitin poskessa?
Minä: Ne on onnen kyyneleitä
Hetken päästä poika käänsi kylkeä ja nukahti.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onni. Näytä kaikki tekstit
lauantai 18. helmikuuta 2012
torstai 23. joulukuuta 2010
23. luukku
Tämä saa minut voimaan paremmin
Tässä se on tullut todistettua, että mikä oikeasti saa voimaan paremmin ja se on LOMA ja AIKA. Ajalla tarkoitan täysin aikataulutonta aikaa. Se on tietysti lapsiperheelliselle vähän suhteellinen käsitys, mutta tosiaan se ettei tarvitse rynnätä mihinkään virastoon tai ettei ole mitään tarkasti sovittuja menoja, joissa pitää olla minuutilleen paikalla. Sen ei tarvitse olla vapaata aikaa kotitöistä tai lapsen kanssa olemisesta, kunhan se on vapaata edestakaisin sinkoilemisesta.
Tässä se on tullut todistettua, että mikä oikeasti saa voimaan paremmin ja se on LOMA ja AIKA. Ajalla tarkoitan täysin aikataulutonta aikaa. Se on tietysti lapsiperheelliselle vähän suhteellinen käsitys, mutta tosiaan se ettei tarvitse rynnätä mihinkään virastoon tai ettei ole mitään tarkasti sovittuja menoja, joissa pitää olla minuutilleen paikalla. Sen ei tarvitse olla vapaata aikaa kotitöistä tai lapsen kanssa olemisesta, kunhan se on vapaata edestakaisin sinkoilemisesta.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Poikanen
Haluan kirjoittaa 1,5-vuotiaasta Poikasesta vähän jotain itselleni muistoksi nyt ennen kuin hän siirtyy elämässään uuteen vaiheeseen.
"Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit", lauloin reilu vuosi sitten Poikasen nimiäisissä. Ja näinhän se on, me emme ole enää samoja ihmisiä kuin ennen Poikasen syntymää. Hän on täyttänyt meidän elämän niin, että vaikka välillämme olisi monia kilometrejä, Poikanen on aina läsnä ajatuksissamme. Vaikka välillä on ihanaa saada sitä omaa aikaa, tuntuu koti silti tyhjältä ilman pikkuista touhottajaa. Joka ilta, kun menemme mieheni kanssa nukkumaan, katselen nukkuvaa Poikasta ja olen niin kiitollinen hänen olemassa olostaan kuin ihminen vain voi olla. Siinä katsellessa "liukenee yöhön murheet aikuisen". Joka ilta.
Mutta sitten itse Poikaseen.
Tällä hetkellä on menossa oikea kirjabuumi. Niitä jaksaisi Poikanen tutkia vaikka kuinka kauan ja usein se onkin niin, että lukemisesta pidetään taukoa silloin, kun vanhemmat eivät enää jaksa. Vähintään toisessa kädessä kulkee koko ajan pikkuauto ja niitä on ihana ajeluttaa lattialla, seinillä, Äidin jalkoja pitkin ja milloin missäkin. Torneja Poikanen rakentelee mielellään ja parhaimpia rakennusalustoja ovat kaikki epävakaat paikat kuten ämpärin reuna. Legopalikoilla Poikanen leikkii hyvin keskittyneesti pitkiä aikoja. Pikku Kakkonen ja luontodokumentit ovat oivia ohjelmia katseltavaksi silloin, kun ei oikein muuta jaksa (tai kun Äiti ja Isä kaipaavat rauhallista hetkeä).
Ulkona Poikanen nauttii tällä hetkellä etenkin kivien esiin kaivamisesta ja heittelystä (hiukan olemme joutuneet opastamaan, ettei muita tai ikkunaa päin saa heittää). Myös muut luonnonihmeet kuten puut, kasvit ja marjapensaat ovat mielenkiintoisia. Polkupyöriä, mopoja ja autoja on kivaa ihailla ja vähän "korjaillakin". Sade on Poikasen mielestä merkillinen asia ja sadepisarat naurattavat. Ukonilmaa ihastelimme kerran Poikasen kanssa ikkunasta ja sekin oli vain mukavalla tavalla jännittävää. Linnut ja oravat, koirat ja kissat ja kaikki muut mahdolliset eläimet ovat hassuja ja niitä tekisi mieli ajaa vähän takaa. Liukumäki, hiekkalaatikko ja kiikku eivät tällä hetkellä ole kovin in, mutta Poikanen jaksaa niitäkin aina hetken aikaa äidin tai isän seurassa. Poikanen tykkää käydä "lenkillä", kun saa Itse kävellä. Kun Poikasen omat voimat loppuu, sylissä voi jatkaa matkaa.
Poikasesta on tullut varsinainen Äidin ja Isin apulainen. Tiskikonetta on mukava tyhjentää ja välillä Poikanen järjestelee myös keittiön kaappien järjestystä uusiksi. Käsittämätöntä on se, että tiskikonetta ei saakaan tyhjentää silloin, kun siellä on likaisia astioita. Poikanen auttaa myöskin mielellään pyykin kuivumaan laittamisessa, hän ojentelee tomerasti märkiä pyykkejä tai pyykkipoikia. Roskapussin kuljettaminen taaperokärryssä roskakatokseen on Poikaselle sydämen asia. Ulkona hän keräilee mielellään maahan lentäneitä roskia ja kuljettaa ne roskikseen, luonnonsuojelu aloitetaan varhaisella iällä. Kaupassa Poikanen myöskin auttaisi hyvin mielellään kaupan henkilökuntaa tavaroiden järjestelyssä. Imuri edelleen vähän pelottaa, mutta rikkaimuri on sen sijaan Poikasen mieleen ja varsinkin, kun Poikasta itseään "imuroidaan".
Ensiaskeleet Poikanen otti kuukausia sitten keväällä, mutta kävely-yritykset unohtuivat joksikin aikaa. Oikeastaan vasta nyt viimeisen kuukauden sisään, kävely on alkanut vähitellen syrjäyttämään konttauksen. Ja näin se saa mennäkin, ei ole kiirettä valmiissa maailmassa. Äiti ja Isi ovat saaneet opetella siihen, että Poikanen nykyään ehtii ja osaa mennä vaikka minne. Puhetta tulee vaikka kuinka ja paljon pitkiä selostuksia, tosin me muut emme vielä sitä kieltä ymmärrä. "Äiti" ja "auto" ovat olleet kauan aikaa ja ihan kuin välillä olisimme kuulleet "Itinkin". Poikanen tykkää käyttää eloisaa elekieltä, monille eri tilanteille on olemassa ihan oma eleensä tai ilmeensä ja tärkeimmät niistä lienee nyökkäys ja pään pudistus. Välillä Poikasella jää vallan Ei-vaihde päälle.
Poikasessa on hiukan haaveilijan elkeitä. Hän voisi istua ruokapöydässäkin tunnin ja nautiskella kaikessa rauhassa tai tutkia yhtä ja samaa kiveä pitkiä aikoja. Tosin ihan viime päivinä Poikanen on alkanut kiivetä itse pois syöttötuolista, kun hän muistaa, että olisi jotain mielenkiintoisempaa tekemistä kuin ateriointi. Tietty rauhallisuus ja keskittyneisyys taitavat kuulua Poikasen perusluonteeseen. Hän myöskin tykkää valtavasti toisten ihmisten seurasta. Naapureiden moikkailu on ulkona ollessa ihan huippukivaa, tosin pieni varautuneisuus saattaa iskeä päälle, kun ihmiset tulevat lähemmäksi. Kotona Poikanen näyttää villimmätkin puolensa, välillä lentelevät legopalikat, kun Poikanen niihin raivostuu ja välillä juostaan riemusta kiljuen kilpaa Isin kanssa. Erityisen suuria pettymyksen tunteita Poikaselle aiheuttaa se, kun illalla ja keskipäivällä pitää mennä nukkumaan. Välillä päiväunet ovat jääneetkin väliin, kun Poikaselle ei vain kerta kaikkiaan uni ole tullut ja päikkärihetkestä emme ole halunneet tehdä "tahtojen taistelua", koska olemme kokeneet sen vain pahentavan tilannetta. Yöt Poikanen nukkuukin läpeensä ja siitä olemme kaikki hyvin onnellisia.
Aika leppoisaa on elo kaiken kaikkiaan Taapero-Poikasen kanssa. Hän on maailman paras opettaja meille vanhemmille. Pieni lapsi tietää, että ne asiat joita ehkä pidämme pieninä, ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä.
"Me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit", lauloin reilu vuosi sitten Poikasen nimiäisissä. Ja näinhän se on, me emme ole enää samoja ihmisiä kuin ennen Poikasen syntymää. Hän on täyttänyt meidän elämän niin, että vaikka välillämme olisi monia kilometrejä, Poikanen on aina läsnä ajatuksissamme. Vaikka välillä on ihanaa saada sitä omaa aikaa, tuntuu koti silti tyhjältä ilman pikkuista touhottajaa. Joka ilta, kun menemme mieheni kanssa nukkumaan, katselen nukkuvaa Poikasta ja olen niin kiitollinen hänen olemassa olostaan kuin ihminen vain voi olla. Siinä katsellessa "liukenee yöhön murheet aikuisen". Joka ilta.
Mutta sitten itse Poikaseen.
Tällä hetkellä on menossa oikea kirjabuumi. Niitä jaksaisi Poikanen tutkia vaikka kuinka kauan ja usein se onkin niin, että lukemisesta pidetään taukoa silloin, kun vanhemmat eivät enää jaksa. Vähintään toisessa kädessä kulkee koko ajan pikkuauto ja niitä on ihana ajeluttaa lattialla, seinillä, Äidin jalkoja pitkin ja milloin missäkin. Torneja Poikanen rakentelee mielellään ja parhaimpia rakennusalustoja ovat kaikki epävakaat paikat kuten ämpärin reuna. Legopalikoilla Poikanen leikkii hyvin keskittyneesti pitkiä aikoja. Pikku Kakkonen ja luontodokumentit ovat oivia ohjelmia katseltavaksi silloin, kun ei oikein muuta jaksa (tai kun Äiti ja Isä kaipaavat rauhallista hetkeä).
Ulkona Poikanen nauttii tällä hetkellä etenkin kivien esiin kaivamisesta ja heittelystä (hiukan olemme joutuneet opastamaan, ettei muita tai ikkunaa päin saa heittää). Myös muut luonnonihmeet kuten puut, kasvit ja marjapensaat ovat mielenkiintoisia. Polkupyöriä, mopoja ja autoja on kivaa ihailla ja vähän "korjaillakin". Sade on Poikasen mielestä merkillinen asia ja sadepisarat naurattavat. Ukonilmaa ihastelimme kerran Poikasen kanssa ikkunasta ja sekin oli vain mukavalla tavalla jännittävää. Linnut ja oravat, koirat ja kissat ja kaikki muut mahdolliset eläimet ovat hassuja ja niitä tekisi mieli ajaa vähän takaa. Liukumäki, hiekkalaatikko ja kiikku eivät tällä hetkellä ole kovin in, mutta Poikanen jaksaa niitäkin aina hetken aikaa äidin tai isän seurassa. Poikanen tykkää käydä "lenkillä", kun saa Itse kävellä. Kun Poikasen omat voimat loppuu, sylissä voi jatkaa matkaa.
Poikasesta on tullut varsinainen Äidin ja Isin apulainen. Tiskikonetta on mukava tyhjentää ja välillä Poikanen järjestelee myös keittiön kaappien järjestystä uusiksi. Käsittämätöntä on se, että tiskikonetta ei saakaan tyhjentää silloin, kun siellä on likaisia astioita. Poikanen auttaa myöskin mielellään pyykin kuivumaan laittamisessa, hän ojentelee tomerasti märkiä pyykkejä tai pyykkipoikia. Roskapussin kuljettaminen taaperokärryssä roskakatokseen on Poikaselle sydämen asia. Ulkona hän keräilee mielellään maahan lentäneitä roskia ja kuljettaa ne roskikseen, luonnonsuojelu aloitetaan varhaisella iällä. Kaupassa Poikanen myöskin auttaisi hyvin mielellään kaupan henkilökuntaa tavaroiden järjestelyssä. Imuri edelleen vähän pelottaa, mutta rikkaimuri on sen sijaan Poikasen mieleen ja varsinkin, kun Poikasta itseään "imuroidaan".
Ensiaskeleet Poikanen otti kuukausia sitten keväällä, mutta kävely-yritykset unohtuivat joksikin aikaa. Oikeastaan vasta nyt viimeisen kuukauden sisään, kävely on alkanut vähitellen syrjäyttämään konttauksen. Ja näin se saa mennäkin, ei ole kiirettä valmiissa maailmassa. Äiti ja Isi ovat saaneet opetella siihen, että Poikanen nykyään ehtii ja osaa mennä vaikka minne. Puhetta tulee vaikka kuinka ja paljon pitkiä selostuksia, tosin me muut emme vielä sitä kieltä ymmärrä. "Äiti" ja "auto" ovat olleet kauan aikaa ja ihan kuin välillä olisimme kuulleet "Itinkin". Poikanen tykkää käyttää eloisaa elekieltä, monille eri tilanteille on olemassa ihan oma eleensä tai ilmeensä ja tärkeimmät niistä lienee nyökkäys ja pään pudistus. Välillä Poikasella jää vallan Ei-vaihde päälle.
Poikasessa on hiukan haaveilijan elkeitä. Hän voisi istua ruokapöydässäkin tunnin ja nautiskella kaikessa rauhassa tai tutkia yhtä ja samaa kiveä pitkiä aikoja. Tosin ihan viime päivinä Poikanen on alkanut kiivetä itse pois syöttötuolista, kun hän muistaa, että olisi jotain mielenkiintoisempaa tekemistä kuin ateriointi. Tietty rauhallisuus ja keskittyneisyys taitavat kuulua Poikasen perusluonteeseen. Hän myöskin tykkää valtavasti toisten ihmisten seurasta. Naapureiden moikkailu on ulkona ollessa ihan huippukivaa, tosin pieni varautuneisuus saattaa iskeä päälle, kun ihmiset tulevat lähemmäksi. Kotona Poikanen näyttää villimmätkin puolensa, välillä lentelevät legopalikat, kun Poikanen niihin raivostuu ja välillä juostaan riemusta kiljuen kilpaa Isin kanssa. Erityisen suuria pettymyksen tunteita Poikaselle aiheuttaa se, kun illalla ja keskipäivällä pitää mennä nukkumaan. Välillä päiväunet ovat jääneetkin väliin, kun Poikaselle ei vain kerta kaikkiaan uni ole tullut ja päikkärihetkestä emme ole halunneet tehdä "tahtojen taistelua", koska olemme kokeneet sen vain pahentavan tilannetta. Yöt Poikanen nukkuukin läpeensä ja siitä olemme kaikki hyvin onnellisia.
Aika leppoisaa on elo kaiken kaikkiaan Taapero-Poikasen kanssa. Hän on maailman paras opettaja meille vanhemmille. Pieni lapsi tietää, että ne asiat joita ehkä pidämme pieninä, ovatkin niitä kaikkein tärkeimpiä.
lauantai 14. elokuuta 2010
Pellavainen Pikku Varis ja romanttista häähumua
Me olimme tänään häissä vieraana. Ompelin itselleni ja pojalle sinne juhlatamineet Tallinnan kangasostoksista.
Minun mekko oli ommeltu kokonaan tuosta variskankaasta, mutta sitä ei tullut kuvattua vielä. Näytän sen joskus myöhemmin. Mua jotenkin kauheesti viehättää toi varisteema. Vielä enemmän tykkäisin harakoista. Olen aina samaistunut harakoihin, varsinkin aamuisin tunnen itseni melkoiseksi harakaksi. Olen kaukana siitä, miltä romanttisissa elokuvissa näyttelittäjäret näyttävät herätessään unelmiensa miehen viereltä. Meidän pihassa asuu sitä paitsi paljon variksia ja harakoita. Poikanenkin niistä tykkää, eikä pidä niitä mitenkään huonompina kuin muitakaan lintuja. Pienet lapset ovat siitä niin ihania, kun niillä ei ole valmiina käsityksiä siitä, mitkä ovat niitä hienoja asioita ja mitkä vähemmän hienoja. He saavat muodostaa tykkäämisensä melko puhtaalta pohjalta (ellei sitten aikuiset yritä kovasti ohjailla haluamaansa suuntaan).
Jos pääsen joskus naimisiin, hääpukuni tulee olemaan pellavaa ja niin varmaan miehenkin puku, kun molemmat niin siitä kankaasta tykätään. Häät vietetään jossain luonnonkauniissa paikassa ja sinne tulee soittamaan jokin svengaava pelimannibändi. Ohjelman toivoisin olevan mahdollisimman vähän muodollisuuksia sisältävä ja enemmän luovaa hulluutta täynnä. Ehkä kuitenkin jokin kaunis seremonia alkuun olisi mukava. Se ei olisi kovin pitkä, se sisältäisi pienen puheen, musiikkia ja jonkin symbolisen eleen, jolla me lupautuisimme toisillemme. Näin siis minä olen suunnitellut jo ennen kuin tapasin miestäni. Toisaalta naimisiin karkaaminen ja ihan keskenään niiden juhlistaminen vaikka jollain matkalla, ei olisi hullumpi ajatus sekään.
Miehellä ei ole oikein mielenkiintoa mennä naimisiin, koska hänen mielestään yhtä tiukasti voi sitoutua toiseen ilman avioliittoa. Olen hänen kanssaan ihan samaa mieltä tuosta sitoutumisesta. Asia ei ole meille mikään ongelma. Olen kuitenkin niin onnellinen jo ylipäätään siitä, että löysin juuri Tuon Miehen. Mutta olisihan se hienoa olla Rouva! Ja kun sitä on kuitenkin pikkutytöstä asti miettinyt millaiset ne omat häät olisi. Kaunista naimisiin menossa on se symbolinen ele jolla ilmaistaan, että tahtoo elää toisen kanssa elämän loppuun asti. Tänäänkin siellä kirkossa rupesin vollottamaan, kun hääpari asteli alttarille ja varsinkin, kun he sanoivat toisilleen Tahdon. Ja ne merkitsevät katseet mitä he toisiinsa loivat, oih! Oli se kaunista ja niin suloista. Häissä pidetyssä puheessa todettiin, että vaikka hääpäivä on hieno ja ikimuistoinen tapahtuma, ei pidä unohtaa arjen merkitystä. Jokainen päivä on arvokas! Minä keskityn nyt siis elämään niitä arvokkaita arkisia päiviä ja totean: ehkä joku päivä vielä mekin.
Pakko vielä kertoa, että meillä oli aikamoinen hässäkkä kotona ennen juhlaa. Tajusimme yhtäkkiä viime hetkellä mitä kaikkea meiltä puuttuu ja siinä paniikissa saimme siistissä huoneessa aikaiseksi tällaisen kaaoksen:
Kirkon jälkeen mies ihmetteli, mitä minulla oikein on jalassani:
Että semmoista.
 | ||
| Lapset ovat lapsia juhlatamineet päälläkin. Ihmeen siistinä nuo säilyivät hiekkaleikeistä huolimatta, tuo kuolatahra nyt tulee vaatteeseen kuin vaatteeseen. Tässä siis liivi, housut ja hattu ommeltu yksivärisestä pellavasta ja liiviin aplikoitu kuva varispellavasta. Kivan rennot juhlavaatteet eikä tarvinnut stressata likaantumisesta, kun eivät olleet ihan valkoisia. Kaavat ovat sovellettu Ottobren kesä 2/2001-lehdestä. |
Minun mekko oli ommeltu kokonaan tuosta variskankaasta, mutta sitä ei tullut kuvattua vielä. Näytän sen joskus myöhemmin. Mua jotenkin kauheesti viehättää toi varisteema. Vielä enemmän tykkäisin harakoista. Olen aina samaistunut harakoihin, varsinkin aamuisin tunnen itseni melkoiseksi harakaksi. Olen kaukana siitä, miltä romanttisissa elokuvissa näyttelittäjäret näyttävät herätessään unelmiensa miehen viereltä. Meidän pihassa asuu sitä paitsi paljon variksia ja harakoita. Poikanenkin niistä tykkää, eikä pidä niitä mitenkään huonompina kuin muitakaan lintuja. Pienet lapset ovat siitä niin ihania, kun niillä ei ole valmiina käsityksiä siitä, mitkä ovat niitä hienoja asioita ja mitkä vähemmän hienoja. He saavat muodostaa tykkäämisensä melko puhtaalta pohjalta (ellei sitten aikuiset yritä kovasti ohjailla haluamaansa suuntaan).
Jos pääsen joskus naimisiin, hääpukuni tulee olemaan pellavaa ja niin varmaan miehenkin puku, kun molemmat niin siitä kankaasta tykätään. Häät vietetään jossain luonnonkauniissa paikassa ja sinne tulee soittamaan jokin svengaava pelimannibändi. Ohjelman toivoisin olevan mahdollisimman vähän muodollisuuksia sisältävä ja enemmän luovaa hulluutta täynnä. Ehkä kuitenkin jokin kaunis seremonia alkuun olisi mukava. Se ei olisi kovin pitkä, se sisältäisi pienen puheen, musiikkia ja jonkin symbolisen eleen, jolla me lupautuisimme toisillemme. Näin siis minä olen suunnitellut jo ennen kuin tapasin miestäni. Toisaalta naimisiin karkaaminen ja ihan keskenään niiden juhlistaminen vaikka jollain matkalla, ei olisi hullumpi ajatus sekään.
Miehellä ei ole oikein mielenkiintoa mennä naimisiin, koska hänen mielestään yhtä tiukasti voi sitoutua toiseen ilman avioliittoa. Olen hänen kanssaan ihan samaa mieltä tuosta sitoutumisesta. Asia ei ole meille mikään ongelma. Olen kuitenkin niin onnellinen jo ylipäätään siitä, että löysin juuri Tuon Miehen. Mutta olisihan se hienoa olla Rouva! Ja kun sitä on kuitenkin pikkutytöstä asti miettinyt millaiset ne omat häät olisi. Kaunista naimisiin menossa on se symbolinen ele jolla ilmaistaan, että tahtoo elää toisen kanssa elämän loppuun asti. Tänäänkin siellä kirkossa rupesin vollottamaan, kun hääpari asteli alttarille ja varsinkin, kun he sanoivat toisilleen Tahdon. Ja ne merkitsevät katseet mitä he toisiinsa loivat, oih! Oli se kaunista ja niin suloista. Häissä pidetyssä puheessa todettiin, että vaikka hääpäivä on hieno ja ikimuistoinen tapahtuma, ei pidä unohtaa arjen merkitystä. Jokainen päivä on arvokas! Minä keskityn nyt siis elämään niitä arvokkaita arkisia päiviä ja totean: ehkä joku päivä vielä mekin.
Pakko vielä kertoa, että meillä oli aikamoinen hässäkkä kotona ennen juhlaa. Tajusimme yhtäkkiä viime hetkellä mitä kaikkea meiltä puuttuu ja siinä paniikissa saimme siistissä huoneessa aikaiseksi tällaisen kaaoksen:
 |
| Poikanen oli tietysti innoissaan, kun kaapeista tuli esiin ihan uusia mielenkiintoisia juttuja! |
 |
| Hammastahnaa :D! |
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Olen kirjoittanut monta tekstiä viime päivinä, mutta ne eivät ole olleet oikein julkaisukelpoisia. Joka toinen päivä olen täynnä onnellisuutta ja joka toinen päivä harmittaa asia jos toinenkin. Mun pään sisällä ei tunnu olevan mitään logiikkaa.
Minulla alkaa kuukauden päästä virallisesti työt. Nyt elokuussa pitää tehdä melkoinen määrä valmisteluja töitä varten. Poikanen siirtyy kotihoidosta päiväkotiin syyskuun alussa. Haluaisin kynsin ja hampain roikkua kiinni kesässä, lomafiiliksessä ja kotiäitiydessä. Tuntuu kuin muutokset jyräisivät meidän perusonnellisuuden alleen. Eilen havaitsin jo pihakoivun lehdissä keltaisia lehtiä. Tuli niin haikea olo, että piti laittaa kynttilät palamaan ja paistaa pannukakkua iltapalaksi.
En tippaakaan epäile, etteikö poika pärjäisi päiväkodissa. Oma jaksaminen jännittää. Minulla on erityisen mielenkiintoinen työ. Se on myös työ, joka kulkee väistämättä mukana vapaa-ajallakin (ja valitettavasti syö välillä yöunia). Kuinka keittää tästä kaikesta sopiva soppa minun perhettä ajatellen? Hyvästi leppoisuus! Nyt kesällä on ollut niin ihanaa herätä aamulla virkeänä iloisen Pojan vierestä, juoda aamukahvia hiekkalaatikon reunalla, seurata Pojan tutkimusretkiä ja keskittyä vain olemiseen. Oman huvittamisen mukaan olen voinut välillä virkata, kirjoittaa, ommella ja tehdä oikeastaan mitä vain, mitä ei hulina-arjen keskellä ehdi. Voi kun on ihanaa velloa menneessä!
Ajattelen nyt vähän turhan negatiivisesti ja kehittelen uhkakuvia, jotka eivät välttämättä ole edes todellisia. Me saamme edelleen pitää meidän leppoisat aamupäivät ja iltapäivät. Oikeasti, mehän olemme Pojan kanssa erossa toisistamme vain viisi tuntia päivässä. Poika pääsee uusiin seikkailuihin, kun saa vähän hajurakoa äitiin ja isään. Meille ehkä oikeasti ehtii tulla ikävä toisiamme. Kuinka ihanaa onkaan sitten hakea poika illalla hoidosta! Minä saan tehdä oman alan työtä monenlaisten ryhmien kanssa. Tylsyyteen en ainakaan kuole tänä vuonna.
Tänään tunnelmat ovat oikeastaan olleet ihan myönteisiä. Ehkä se johtui siitä, että ryhdyin toimeen. Asiat eivät tunnu niin pelottavilta, kun ajattelemisen sijaan tekee jotain konkreettista. Minulle se tärkein konkreettinen asia oli uuden hienon kalenterin hankkiminen. Lisäksi kaupasta mukaan lähti yllättäen kynä ja nauhaa, joilla voi merkitä Pojan vaatteita päiväkotia varten. Kirjastosta lainasin Pojalle (ja itselleni) satukirjan Onni-poika menee päiväkotiin. Mieheni nappasi Pojan kaupungilta kyytiin. Minä jäin vielä kirjastoon etsimään materiaalia syksyn opetuksia varten. Kyllä tämä tästä.
Eikä se haittaa vaikka välillä itkettääkin. Huonommin asiat olisivat jos ei pystyisi itkemään silloin, kun mieltä painaa jokin iso tai pieni asia. Eikä mikään tunnu lämpimämmältä kuin nauru, joka pulpahtaa ulos silloin, kun huomaa itkeneensä murheen pois tai edes pienemmäksi.
Minulla alkaa kuukauden päästä virallisesti työt. Nyt elokuussa pitää tehdä melkoinen määrä valmisteluja töitä varten. Poikanen siirtyy kotihoidosta päiväkotiin syyskuun alussa. Haluaisin kynsin ja hampain roikkua kiinni kesässä, lomafiiliksessä ja kotiäitiydessä. Tuntuu kuin muutokset jyräisivät meidän perusonnellisuuden alleen. Eilen havaitsin jo pihakoivun lehdissä keltaisia lehtiä. Tuli niin haikea olo, että piti laittaa kynttilät palamaan ja paistaa pannukakkua iltapalaksi.
En tippaakaan epäile, etteikö poika pärjäisi päiväkodissa. Oma jaksaminen jännittää. Minulla on erityisen mielenkiintoinen työ. Se on myös työ, joka kulkee väistämättä mukana vapaa-ajallakin (ja valitettavasti syö välillä yöunia). Kuinka keittää tästä kaikesta sopiva soppa minun perhettä ajatellen? Hyvästi leppoisuus! Nyt kesällä on ollut niin ihanaa herätä aamulla virkeänä iloisen Pojan vierestä, juoda aamukahvia hiekkalaatikon reunalla, seurata Pojan tutkimusretkiä ja keskittyä vain olemiseen. Oman huvittamisen mukaan olen voinut välillä virkata, kirjoittaa, ommella ja tehdä oikeastaan mitä vain, mitä ei hulina-arjen keskellä ehdi. Voi kun on ihanaa velloa menneessä!
Ajattelen nyt vähän turhan negatiivisesti ja kehittelen uhkakuvia, jotka eivät välttämättä ole edes todellisia. Me saamme edelleen pitää meidän leppoisat aamupäivät ja iltapäivät. Oikeasti, mehän olemme Pojan kanssa erossa toisistamme vain viisi tuntia päivässä. Poika pääsee uusiin seikkailuihin, kun saa vähän hajurakoa äitiin ja isään. Meille ehkä oikeasti ehtii tulla ikävä toisiamme. Kuinka ihanaa onkaan sitten hakea poika illalla hoidosta! Minä saan tehdä oman alan työtä monenlaisten ryhmien kanssa. Tylsyyteen en ainakaan kuole tänä vuonna.
Tänään tunnelmat ovat oikeastaan olleet ihan myönteisiä. Ehkä se johtui siitä, että ryhdyin toimeen. Asiat eivät tunnu niin pelottavilta, kun ajattelemisen sijaan tekee jotain konkreettista. Minulle se tärkein konkreettinen asia oli uuden hienon kalenterin hankkiminen. Lisäksi kaupasta mukaan lähti yllättäen kynä ja nauhaa, joilla voi merkitä Pojan vaatteita päiväkotia varten. Kirjastosta lainasin Pojalle (ja itselleni) satukirjan Onni-poika menee päiväkotiin. Mieheni nappasi Pojan kaupungilta kyytiin. Minä jäin vielä kirjastoon etsimään materiaalia syksyn opetuksia varten. Kyllä tämä tästä.
Eikä se haittaa vaikka välillä itkettääkin. Huonommin asiat olisivat jos ei pystyisi itkemään silloin, kun mieltä painaa jokin iso tai pieni asia. Eikä mikään tunnu lämpimämmältä kuin nauru, joka pulpahtaa ulos silloin, kun huomaa itkeneensä murheen pois tai edes pienemmäksi.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
OSA 5: Bodö ja parempi mieli
Koska matkasuunnitelmamme muuttuivat tradikaalisti, emme palanneetkaan Narvikiin vaan saavuimme uuteen kaupunkiin nimeltä Bodö. Päätimme siis palata kotiin Etelä-Norjan kautta. Norjan oma rautatie päättyy pohjoisessa Bodöhön, joten sinne oli järkevintä (myöskin helpointa) suunnata Lofooteilta. Bodön satamassa ensimmäinen mielikuvani oli Venäjä. Ensimmäiseksi nimittäin silmiin osui teollisuuden rakennelmat rannalla ja jostain syystä teollisuudesta tulee mieleen Venäjä. Muissakin Norjan kaupungeissa teollisuus näkyi, mikä oli maiseman kannalta tietysti vähän harmillista.
Bodö vaikutti sopivan kokoiselta kaupungilta. Turisti-info, rautatieasema ja ruokakauppa olivat helposti löydettävissä ja leirintäalueellekin oli helppo päästä kävellen. Asiat hoituivat siis melko vaivattomasti. Leirintäalue sijaitsi maalaismaisemassa meren rannalla. Mielenkiintoista oli se, että leirintäalueen läheisyydessä oli lentokenttä ja poika oppikin tuolla mitä tarkoittaa lentokone. Hänen mielestä oli jännittävää, kun lentokoneet kiitivät ylitsemme ja katosivat pilviin. Katoamista seurasi aina käsien hämmästynyt levittäminen.
Päädyimme taas mökkimajoitukseen, koska mökin sai siellä erityisen halvalla 300 kr / yö. Mökistä löytyi kerrossänky, pöytä, pieni sohva, liesi ja jääkaappi. Lisäksi suihkuun pääsi aivan ilmaiseksi. Kuten edellisissäkin paikoissa, kokkailu ja tiskaus tapahtui pääasiassa yhteiskeittiössä. Narvikiin verrattuna, Bodöössä leireili selvästi vähemmän suomalaisia.
Nautiskelimme olostamme leirintäalueella ja sen läheisyydessä. Mies opetti pojan heittelemään kiviä veteen. Sitä poika tahtoi tehdä jatkossa aina vettä nähdessään. Ihastelimme perinnerakennuksia, joidein katoilla kasvoi ruohoa. Kaiken kaikkiaan aika sujui leppoisasti ja rennosti. Illalla poika oli ehkä tavallista virkeämpi, eikä uni tullut silmään ihan niin helposti. Lopulta lauloin hänelle "harakka huttua keittää...". Se alkoi poikaa naurattamaan ja lopulta hihittelimme molemmat. Siihen hihittelyyn poika sitten nukahti onnellisena.
Aamulla pakkasimme taas tavarat, koska mökki oli luovutettava klo 12 mennessä. Lounaalla söimme norjalaisa herkkuja "fiskekakoireita" ja "fiskepuddingia" paistettuna. Kalakakut olivat hyviä, kalavanukas ehkä vähän hassun makuista kylmänä, mutta mies keksi sitten sitä paistaa niin johan alkoi maistumaan. Lounaan jälkeen kävelimme keskustaan. Loppupäivä oli sellaista kaupungilla hengailua ja kahvilla käyntiä. Pojalle meinasi tulla hätä kahvilan leikkihuoneessa, missä oli sellainen kolo mistä vain lapset mahtuivat. Hän ei sitten meinannut uskaltaa tulla sieltä pois, kun ympärillä hyöri isompia lapsia. Mutta onneksi sitten sain hänet puheella rauhoittumaan ja juttu päättyi onnellisesti.
Suunnistimme ajoissa rautatieasemalle, mistä yöjunamme Osloa kohti lähti. Poika keksi taas tapansa viihtyä. Hän kyllä löysi sitten kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit, mitä ei aikuissilmä huomaa. Supermielenkiintoista oli seurata aseman työmaata, jossa ahersivat kaivinkoneet ja muut härvelit. Pojan touhut naurattivat muitakin junan odottajia. Lopulta kello kahdeksan jälkeen pääsimme junaan.
Bodö vaikutti sopivan kokoiselta kaupungilta. Turisti-info, rautatieasema ja ruokakauppa olivat helposti löydettävissä ja leirintäalueellekin oli helppo päästä kävellen. Asiat hoituivat siis melko vaivattomasti. Leirintäalue sijaitsi maalaismaisemassa meren rannalla. Mielenkiintoista oli se, että leirintäalueen läheisyydessä oli lentokenttä ja poika oppikin tuolla mitä tarkoittaa lentokone. Hänen mielestä oli jännittävää, kun lentokoneet kiitivät ylitsemme ja katosivat pilviin. Katoamista seurasi aina käsien hämmästynyt levittäminen.
Päädyimme taas mökkimajoitukseen, koska mökin sai siellä erityisen halvalla 300 kr / yö. Mökistä löytyi kerrossänky, pöytä, pieni sohva, liesi ja jääkaappi. Lisäksi suihkuun pääsi aivan ilmaiseksi. Kuten edellisissäkin paikoissa, kokkailu ja tiskaus tapahtui pääasiassa yhteiskeittiössä. Narvikiin verrattuna, Bodöössä leireili selvästi vähemmän suomalaisia.
Nautiskelimme olostamme leirintäalueella ja sen läheisyydessä. Mies opetti pojan heittelemään kiviä veteen. Sitä poika tahtoi tehdä jatkossa aina vettä nähdessään. Ihastelimme perinnerakennuksia, joidein katoilla kasvoi ruohoa. Kaiken kaikkiaan aika sujui leppoisasti ja rennosti. Illalla poika oli ehkä tavallista virkeämpi, eikä uni tullut silmään ihan niin helposti. Lopulta lauloin hänelle "harakka huttua keittää...". Se alkoi poikaa naurattamaan ja lopulta hihittelimme molemmat. Siihen hihittelyyn poika sitten nukahti onnellisena.
Aamulla pakkasimme taas tavarat, koska mökki oli luovutettava klo 12 mennessä. Lounaalla söimme norjalaisa herkkuja "fiskekakoireita" ja "fiskepuddingia" paistettuna. Kalakakut olivat hyviä, kalavanukas ehkä vähän hassun makuista kylmänä, mutta mies keksi sitten sitä paistaa niin johan alkoi maistumaan. Lounaan jälkeen kävelimme keskustaan. Loppupäivä oli sellaista kaupungilla hengailua ja kahvilla käyntiä. Pojalle meinasi tulla hätä kahvilan leikkihuoneessa, missä oli sellainen kolo mistä vain lapset mahtuivat. Hän ei sitten meinannut uskaltaa tulla sieltä pois, kun ympärillä hyöri isompia lapsia. Mutta onneksi sitten sain hänet puheella rauhoittumaan ja juttu päättyi onnellisesti.
Suunnistimme ajoissa rautatieasemalle, mistä yöjunamme Osloa kohti lähti. Poika keksi taas tapansa viihtyä. Hän kyllä löysi sitten kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit, mitä ei aikuissilmä huomaa. Supermielenkiintoista oli seurata aseman työmaata, jossa ahersivat kaivinkoneet ja muut härvelit. Pojan touhut naurattivat muitakin junan odottajia. Lopulta kello kahdeksan jälkeen pääsimme junaan.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
OSA 2: Maisemajuna ja telttaan tiivistynyt rakkaus
Matkamme Tukholmasta jatkui 18 t pitkällä junamatkalla Ruotsin halki Narvikiin. Minulla oli varattuna couchette-paikka ja miehellä istumapaikka. Hytissä matkustaminen oli meille liian kallista, joten päädyimme vähän halvempaan couchetteen, jonka olin siis ymmärtänyt petipaikaksi naisten hytissä. Koin kuitenkin pettymyksen, kun minun hyttini oli täynnä miehiä, eikä kenelläkään ollut todellisuudessa omaa petiä vaan hiukan leveämpi penkki. Päädyin sitten matkustamaan pojan kanssa istumapaikalla. Istumapaikan viereen sai onneksi rattaat kokonaisina, joten pojallakin oli paikka nukkumiseen. Rattaat sai sellaiseen jännään väliiin, josta ne eivät päässeet missään tilanteessa kaatumaan ja poika ei myöskään päässyt tippumaan, mikäli hän olisi päättänyt nousta ylös.
Ajattelimme nukuttaa pojan kantoreppuun, koska kuvittelimme sen niissä olosuhteissa helpommaksi. Poika ei kuitenkaan nukahtanut, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun juna jytisi ja paukkui. Ruotsin ja Norjan junat, varsinkin yöjunat, ovat melkoisia huvipuistolaitteita. Ne kääntyilevät ja vääntyilevät tuhansissa mutkissa, sukeltavat tunneleihin, ylittävät huikean korkeita siltoja ja tuntuvat menevän ylä - ja alamäkeen. En ole koskaan Suomen junassa ainakaan huomannut, että voisin ikkunasta nähdä matkustamani junan veturin. Vaihdoimme poikaa sylistä toiseen, kunnes mies uskaltautui laittamaan pojan rattaisiin (minä pelkäsin jotta hän rupeaa itkemään ja koko vaunu raikaa). Poika ryhtyi heti nukkumaan. Miten tomppelilta olo tuntuikaan, kun emme olleet heti hoksanneet, että poika nukahtaa omiin rattaisiin!
Minä en saanut nukuttua tai en malttanut nukkua. Maisemien muutosta oli niin mielenkiintoista seurata. Aluksi oli kaupunkia, sitten maaseutua punaisine mökkeineen ja järvineen, sitten vaaroja ja vähitellen maisemat muuttuivat karummaksi ja karummaksi. Aamulla, kun heräsimme saatoimme jo nähdä vuoria. Poika nukkui loistavasti, mies myöskin, minä nukuin karhun unta, mutta olin silti pirteä kuin peipponen aamulla. Junassa viihtymisen kanssa ei ollut kyllä mitään ongelmaa. Mieluummin vietän junassa sen 18 t lapsen kanssa kuin autossa yhtään enempää kuin 4 t. Poika käveli käytäviä pitkin, leikki pikkuautoillaan ja kävi tervehtimässä muita matkustajia. Mekään emme tarvinneet mitään ylimääräistä tekemistä, maisemat olivat niin henkeä salpaavia. Ravintolavaunussa oli mukavaa käydä. Hinnat olivat kohtuullisia ja tunnelma oli jotenkin nostalginen.
Saavuimme puolen päivän aikaan Narvikiin. Siellä yllätys yllätys satoi! Poika nukahti päiväunille ja me sillä välin selvitimme turisti-infossa asioita. Suunnistimme kauppaan ja pankkiautomaatille. Sen jälkeen oli aika kävellä leirintäalueelle n. 1,5 kilometrin päähän keskustasta. Totesimme, että Mukkulan (alue Lahdessa) kukkulat ovat pientä verrattuna Narvikin vuoristoiseen maastoon. Huh huh. Saimme onneksi voimaa koulupullista, jotka olimme ostaneet kaupasta. "Koulupullat" ovat sellaisia pullia, joiden päällä on mahdottoman paljon kookoshiutaleita, sokeria ja rasvaa. Niitä oli myynnissä melkein kaikissa ruokakaupoissa. NAM!
Poika heräsi uniltaan sopivasti, kun saavuimme leirintäalueelle. Leirintäalueella päätimme, että vietämme yön kalliiden mökkien sijaan teltassa. Vaikka satoi, oli onneksi lämmintä, joten telttailu ei ollut mahdoton ajatus. Teltan pystyttäminen sateessa ei ollut pojan mieleen, joten se pystytys jäi enemmänkin miehen kontolle ja minä leikin pojan kanssa. Vähitellen poika kuitenkin lämpeni telttailulle, kun hän pääsi itse tutustumaan telttaan lähemmin.
Kello oli jo vaikka mitä, kun teltta oli pystyssä. Oli korkea aika laittaa ruokaa. Ruuanlaitto tapahtui leirintäalueen yhteiskeittiössä. Kokkailuhetket olivat erityisesti pojan mieleen, kun hän sai silloin aina tavata muita leireilijöitä ja leikkiä kurkistusleikkiä heidän kanssaan (mikäli he lämpenivät). Ruuan jälkeen me suunnistimme suihkuun. Lämpimästä vedestä sai 20 kruunun arvoista polettia vastaan nauttia viisi minuuttia. Me teimme suunnitelmia, että miten siinä ajassa ehdimme kastella itsemme, levittää shampoon ja saippuan ja vielä huuhdella sen. Pöhköjä olimme, hyvinhän siinä ehti pestä itsensä ja siinä samalla pojankin. Aikaa jäi jopa lorvimiseen lämpimän veden alla. Sain huomata päivän mittaan, että leirintäalueella elossa erityistä on se, että kaikkiin perustoimiin menee aikaa paljon ja se ydin onkin juuri siinä. Muuta viihdykettä ei tarvita.
Puhtaina ja iltapalat nauttineina vetäydyimme omaan pieneen kupolitelttaamme. Koko kööri oli niin ihanasti väsähtänyt, että pistimme melkein saman tien maate. Poika vielä vähän päristeli pikkuautoillaan teltan seiniä pitkin ja mies suunnitteli jo seuraavaa matkaa. Minä vain hyrisin onnellisuuttani. Poika nukahti naureskellen, kun isänsä ajeli hänen leikkijunallaan ja sanoi "tsugu tsugu". Siinä maatessa ennen nukahtamista ymmärsin, että matkallamme olennaisinta ei ole se missä olemme. Tärkeintä on se, että me olemme tässä ja nyt yhdessä koko perhe, eikä meillä ole kiire pois toistemme luota. Suurin mahdollinen onni tiivistyi pienen kupoliteltan sisälle.
Ajattelimme nukuttaa pojan kantoreppuun, koska kuvittelimme sen niissä olosuhteissa helpommaksi. Poika ei kuitenkaan nukahtanut, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun juna jytisi ja paukkui. Ruotsin ja Norjan junat, varsinkin yöjunat, ovat melkoisia huvipuistolaitteita. Ne kääntyilevät ja vääntyilevät tuhansissa mutkissa, sukeltavat tunneleihin, ylittävät huikean korkeita siltoja ja tuntuvat menevän ylä - ja alamäkeen. En ole koskaan Suomen junassa ainakaan huomannut, että voisin ikkunasta nähdä matkustamani junan veturin. Vaihdoimme poikaa sylistä toiseen, kunnes mies uskaltautui laittamaan pojan rattaisiin (minä pelkäsin jotta hän rupeaa itkemään ja koko vaunu raikaa). Poika ryhtyi heti nukkumaan. Miten tomppelilta olo tuntuikaan, kun emme olleet heti hoksanneet, että poika nukahtaa omiin rattaisiin!
Minä en saanut nukuttua tai en malttanut nukkua. Maisemien muutosta oli niin mielenkiintoista seurata. Aluksi oli kaupunkia, sitten maaseutua punaisine mökkeineen ja järvineen, sitten vaaroja ja vähitellen maisemat muuttuivat karummaksi ja karummaksi. Aamulla, kun heräsimme saatoimme jo nähdä vuoria. Poika nukkui loistavasti, mies myöskin, minä nukuin karhun unta, mutta olin silti pirteä kuin peipponen aamulla. Junassa viihtymisen kanssa ei ollut kyllä mitään ongelmaa. Mieluummin vietän junassa sen 18 t lapsen kanssa kuin autossa yhtään enempää kuin 4 t. Poika käveli käytäviä pitkin, leikki pikkuautoillaan ja kävi tervehtimässä muita matkustajia. Mekään emme tarvinneet mitään ylimääräistä tekemistä, maisemat olivat niin henkeä salpaavia. Ravintolavaunussa oli mukavaa käydä. Hinnat olivat kohtuullisia ja tunnelma oli jotenkin nostalginen.
Saavuimme puolen päivän aikaan Narvikiin. Siellä yllätys yllätys satoi! Poika nukahti päiväunille ja me sillä välin selvitimme turisti-infossa asioita. Suunnistimme kauppaan ja pankkiautomaatille. Sen jälkeen oli aika kävellä leirintäalueelle n. 1,5 kilometrin päähän keskustasta. Totesimme, että Mukkulan (alue Lahdessa) kukkulat ovat pientä verrattuna Narvikin vuoristoiseen maastoon. Huh huh. Saimme onneksi voimaa koulupullista, jotka olimme ostaneet kaupasta. "Koulupullat" ovat sellaisia pullia, joiden päällä on mahdottoman paljon kookoshiutaleita, sokeria ja rasvaa. Niitä oli myynnissä melkein kaikissa ruokakaupoissa. NAM!
Poika heräsi uniltaan sopivasti, kun saavuimme leirintäalueelle. Leirintäalueella päätimme, että vietämme yön kalliiden mökkien sijaan teltassa. Vaikka satoi, oli onneksi lämmintä, joten telttailu ei ollut mahdoton ajatus. Teltan pystyttäminen sateessa ei ollut pojan mieleen, joten se pystytys jäi enemmänkin miehen kontolle ja minä leikin pojan kanssa. Vähitellen poika kuitenkin lämpeni telttailulle, kun hän pääsi itse tutustumaan telttaan lähemmin.
Kello oli jo vaikka mitä, kun teltta oli pystyssä. Oli korkea aika laittaa ruokaa. Ruuanlaitto tapahtui leirintäalueen yhteiskeittiössä. Kokkailuhetket olivat erityisesti pojan mieleen, kun hän sai silloin aina tavata muita leireilijöitä ja leikkiä kurkistusleikkiä heidän kanssaan (mikäli he lämpenivät). Ruuan jälkeen me suunnistimme suihkuun. Lämpimästä vedestä sai 20 kruunun arvoista polettia vastaan nauttia viisi minuuttia. Me teimme suunnitelmia, että miten siinä ajassa ehdimme kastella itsemme, levittää shampoon ja saippuan ja vielä huuhdella sen. Pöhköjä olimme, hyvinhän siinä ehti pestä itsensä ja siinä samalla pojankin. Aikaa jäi jopa lorvimiseen lämpimän veden alla. Sain huomata päivän mittaan, että leirintäalueella elossa erityistä on se, että kaikkiin perustoimiin menee aikaa paljon ja se ydin onkin juuri siinä. Muuta viihdykettä ei tarvita.
Puhtaina ja iltapalat nauttineina vetäydyimme omaan pieneen kupolitelttaamme. Koko kööri oli niin ihanasti väsähtänyt, että pistimme melkein saman tien maate. Poika vielä vähän päristeli pikkuautoillaan teltan seiniä pitkin ja mies suunnitteli jo seuraavaa matkaa. Minä vain hyrisin onnellisuuttani. Poika nukahti naureskellen, kun isänsä ajeli hänen leikkijunallaan ja sanoi "tsugu tsugu". Siinä maatessa ennen nukahtamista ymmärsin, että matkallamme olennaisinta ei ole se missä olemme. Tärkeintä on se, että me olemme tässä ja nyt yhdessä koko perhe, eikä meillä ole kiire pois toistemme luota. Suurin mahdollinen onni tiivistyi pienen kupoliteltan sisälle.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
Mökillä
Vietimme tynkäviikonlopun Mumman ja Taatan mökillä. Kivasta reissusta jäi muistoksi paljon kuvia.
Poika pääsi leikkimään vuosikymmeniä vanhoilla leluilla. Minä sukelsin lapsuusmuisteloihin vanhojen aarteiden myötä (kuka väittikään ettei haikaile mihinkään menneeseen ;).
Sorsaperhe pääsi laatikoiden uumenista ulkoilemaan.
Tapasimme myös oikean sorsaperheen.
Taata pisti pojat hommiin. Pojat olivat tohkeissaan.
Ympäristöön tutustuttiin kaikilla mahdollisilla tavoilla ja poika ei kaivannut kyllä yhtään aikuisten viihdytystä (lähinnä perään katsomista, jottei päässy tulemaan pipiä).
Leppoisa sunnuntaisoutelu vaihtui taisteluun vastatuulta ja pojan kiukuttelua vastaan. Kun saavuimme viimein laiturille, oli poika nukahtanut isin syliin ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Aaaah pääsimme miehen kanssa nauttimaan kesäyöstä laiturille sillä välin kun Taata (joka itse ehdottomasti näin halusi) nukutti poikaa. Kannatti haikailla ulkona vietetyiden kesäöiden perään aiemmassa tekstissä ;).
Poika pääsi leikkimään vuosikymmeniä vanhoilla leluilla. Minä sukelsin lapsuusmuisteloihin vanhojen aarteiden myötä (kuka väittikään ettei haikaile mihinkään menneeseen ;).
Sorsaperhe pääsi laatikoiden uumenista ulkoilemaan.
Tapasimme myös oikean sorsaperheen.
Taata pisti pojat hommiin. Pojat olivat tohkeissaan.
Ympäristöön tutustuttiin kaikilla mahdollisilla tavoilla ja poika ei kaivannut kyllä yhtään aikuisten viihdytystä (lähinnä perään katsomista, jottei päässy tulemaan pipiä).
Leppoisa sunnuntaisoutelu vaihtui taisteluun vastatuulta ja pojan kiukuttelua vastaan. Kun saavuimme viimein laiturille, oli poika nukahtanut isin syliin ja kaikki olivat tyytyväisiä.
Aaaah pääsimme miehen kanssa nauttimaan kesäyöstä laiturille sillä välin kun Taata (joka itse ehdottomasti näin halusi) nukutti poikaa. Kannatti haikailla ulkona vietetyiden kesäöiden perään aiemmassa tekstissä ;).
perjantai 25. kesäkuuta 2010
Erilainen kesä
Ymmärsin tuossa yhtenä päivänä, miksi tämä kesä tuntuu jotenkin kovin erilaiselta, ihan kuin siitä puuttuisi jotain olennaista. Ihanat, raikkaat, valoisat kesäillat - ja yöt tietenkin! Olen ilta/yöihminen. Nautin siitä, kun ympäristön syke rauhoittuu ja oman hengityksen tuntee selvemmin. Yöllä aistit heräävät tuntemaan omat mielen liikkeet ja toisaalta havaitsemaan tarkemmin ympäristöä.
Vielä muutama vuosi sitten elin aivan erilaista elämää. Ennen nykyistä miestäni minulla ei ollut pitkäaikaisia seurustelusuhteita, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä. Sain aikaa tutustua itseeni ja kulkea oman mieleni mukaan. Erityisesti kesäisin nautiskelin päämäärättömistä kävelyistä. Kuljeskelu ympäriinsä metsissä tai kaupungeissa piti minut selväpäisenä. Varsinkin illalla oli ihanaa vain lähteä jonnekin ja kulkea kaikessa rauhassa sinne minne jalat veivät.
Kesäyöt eivät suinkaan olleet aina yksinäisiä. Nautin niistä myös ystävien seurassa. Yöllä keskustelut syvenevät kuin itsestään ja hiljenevät ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Hehkuva hiillos, kynttilän liekki, itikat, hullut päähänpistokset. Mennään uimaan alasti jääkylmään mereen, valvotaan koko yö, haetaan lisää vilttejä kun alkaa jo paleltaa, poltetaan entisten ihastusten valokuvat ja haudataan ne maahan, paistetaan lettuja, kiivetään katolle, pyöräillään kaatosateessa, tanssitaan kunnes hädin tuskin jaksetaan pysyä pystyssä, pelataan korttia, nukahdetaan suloisesti siskonpetiin ja hmmm....joskus yllättäen koetaan merkittäviä pieniä hipaisuja ja jopa suudellaan. Ja kaiken tuon jälkeen saattoi herätä aamulla aikaisin pirteänä kuin peipponen kesätöihin tai muihin puuhiin. Sanoissani ei ole mitään ylimääräistä romantiikkaa, kesäyöt ihan oikeasti olivat usein tuollaisia syvälle luotaavia ja samalla hillitöntä hulluttelua.
Viime kesä meillä meni vielä ihan vauvahuuruissa. Saatoimme silti nauttia kesäilloista. Lapsemme ei oikein meinannut nukahtaa sänkyyn, joten lähdimme usein iltaisin vaunulenkille satamaan "katselemaan laivoja" niin kuin minä aina asian ilmaisin. "Laivojen katselussa" on minusta jotain hyvin romanttista. Tänä kesänä en ole ulkoillut kovin myöhään, koska lapsen täytyy päästä nukkumaan ajoissa. Voisihan mies tietysti jäädä lapsen kanssa kotiin kahdestaan, mutta yksinäni en ole oikein tohtinut. Olen halunnut viettää illat miehen seurassa. Minussa jokin taistelee kovasti sitä vastaan, että vanhemmaksi tultuaan ihmisen pitäisi luopua hulluttelusta. Välillä tuntuu kuin meistä mieheni kanssa olisi tullut aika tylsiä ja vakavia. Ihan kuin luovuutenikin olisi joutunut jotenkin lukkoon. Tietenkin lapsen paras on meille tärkeintä tässä elämäntilanteessa. Nyt täytyy vain löytää uusia muotoja hulluttelulle ja kyllähän siinä on hulluttelua kerrakseen, kun oikein heittäytyy lapsen mukaan leikkimään. Pian lähdemme reppureissaamaan Norjaan koko perhe. Siellä pääsemme nauttimaan kesäöistä luonnon helmassa. Tuskin maltan odottaa.
Vielä muutama vuosi sitten elin aivan erilaista elämää. Ennen nykyistä miestäni minulla ei ollut pitkäaikaisia seurustelusuhteita, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä. Sain aikaa tutustua itseeni ja kulkea oman mieleni mukaan. Erityisesti kesäisin nautiskelin päämäärättömistä kävelyistä. Kuljeskelu ympäriinsä metsissä tai kaupungeissa piti minut selväpäisenä. Varsinkin illalla oli ihanaa vain lähteä jonnekin ja kulkea kaikessa rauhassa sinne minne jalat veivät.
Kesäyöt eivät suinkaan olleet aina yksinäisiä. Nautin niistä myös ystävien seurassa. Yöllä keskustelut syvenevät kuin itsestään ja hiljenevät ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Hehkuva hiillos, kynttilän liekki, itikat, hullut päähänpistokset. Mennään uimaan alasti jääkylmään mereen, valvotaan koko yö, haetaan lisää vilttejä kun alkaa jo paleltaa, poltetaan entisten ihastusten valokuvat ja haudataan ne maahan, paistetaan lettuja, kiivetään katolle, pyöräillään kaatosateessa, tanssitaan kunnes hädin tuskin jaksetaan pysyä pystyssä, pelataan korttia, nukahdetaan suloisesti siskonpetiin ja hmmm....joskus yllättäen koetaan merkittäviä pieniä hipaisuja ja jopa suudellaan. Ja kaiken tuon jälkeen saattoi herätä aamulla aikaisin pirteänä kuin peipponen kesätöihin tai muihin puuhiin. Sanoissani ei ole mitään ylimääräistä romantiikkaa, kesäyöt ihan oikeasti olivat usein tuollaisia syvälle luotaavia ja samalla hillitöntä hulluttelua.
Viime kesä meillä meni vielä ihan vauvahuuruissa. Saatoimme silti nauttia kesäilloista. Lapsemme ei oikein meinannut nukahtaa sänkyyn, joten lähdimme usein iltaisin vaunulenkille satamaan "katselemaan laivoja" niin kuin minä aina asian ilmaisin. "Laivojen katselussa" on minusta jotain hyvin romanttista. Tänä kesänä en ole ulkoillut kovin myöhään, koska lapsen täytyy päästä nukkumaan ajoissa. Voisihan mies tietysti jäädä lapsen kanssa kotiin kahdestaan, mutta yksinäni en ole oikein tohtinut. Olen halunnut viettää illat miehen seurassa. Minussa jokin taistelee kovasti sitä vastaan, että vanhemmaksi tultuaan ihmisen pitäisi luopua hulluttelusta. Välillä tuntuu kuin meistä mieheni kanssa olisi tullut aika tylsiä ja vakavia. Ihan kuin luovuutenikin olisi joutunut jotenkin lukkoon. Tietenkin lapsen paras on meille tärkeintä tässä elämäntilanteessa. Nyt täytyy vain löytää uusia muotoja hulluttelulle ja kyllähän siinä on hulluttelua kerrakseen, kun oikein heittäytyy lapsen mukaan leikkimään. Pian lähdemme reppureissaamaan Norjaan koko perhe. Siellä pääsemme nauttimaan kesäöistä luonnon helmassa. Tuskin maltan odottaa.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Kesän kastetta varpaisiin
Tulkaa tulkaa
mennään jo kesän lapset,
juostaan yhdessä aurinkoon.
Leikitään hippaa
auringonsäteiden kanssa,
nauretaan, kun
heinä varpaita kutittaa.
Kiivetään kylän korkeimmalle mäelle,
tanssitaan
tuulenvireet pyörryksiin.
Ei pysähdytä milloinkaan,
tanssi meidät tuudittaa,
kesän kaste puhdistaa
multavarpaat.
mennään jo kesän lapset,
juostaan yhdessä aurinkoon.
Leikitään hippaa
auringonsäteiden kanssa,
nauretaan, kun
heinä varpaita kutittaa.
Kiivetään kylän korkeimmalle mäelle,
tanssitaan
tuulenvireet pyörryksiin.
Ei pysähdytä milloinkaan,
tanssi meidät tuudittaa,
kesän kaste puhdistaa
multavarpaat.
Mun oma juttu
Se on nyt löytynyt, mulla on harrastus. Aloin soittamaan kannelta. Käyn ihan oikeilla soittotunneilla ja ihan oikealla opettajalla ja mulla on ihan oikeita läksyjä. Kieliä oli enemmän kuin viisi, mutta olin niin tohkeissani, etten huomannut montako kieltä siinä soittopelissä oikein oli. Ja se meidän yhteissoitto kuullosti ihan oikealta soitolta. Tietysti sillä saattoi olla jotain myötävaikutusta, että toinen meistä soitti koko ajan oikein. Lienee turhaa sanoa, kuka se toinen oli. Nyt sitten pitää pistää sopiva soittopeli soitinrakentajalle tilaukseen. Aah kiitos. Oli kiva kertoa.
perjantai 14. toukokuuta 2010
Lisää tilaa Isille ja eläimellistä menoa
Haluaisin kovasti toteuttaa mieheni unelman. Hän haluaisi olla koti-isi. Nyt, kun olen sairastellut paljon, Isi on saanut enemmän tilaa meidän huushollin ja pojan hoidossa. Minä olen innoissani katsellut häntä laittamassa ruokaa, siivoamassa ja ulkoilemassa pojan kanssa. Voin melkein kuvitella hänelle ruudullisen esiliinan päälle. Unelman toteuttamiseen ei ole kuin yksi este, minulla ei ole tarpeeksi töitä. Ja vaikka olisikin, epäilen, jaksanko vielä tehdä omaa työtäni niin paljoa, että sillä eläisi koko perhe. Pelkään sitä luovaa painetta, mikä työhöni liittyy. Lapsiperheessä luovan työn tekeminen on jotenkin haastavampaa (siis minulle). Teen sitä vielä mielelläni puolipäiväisesti. Kunnes kokemusta ja varmuutta karttuu enemmän, voin etsiä enemmän töitä.
Sitten asiasta toiseen. Ilmojen lämmettyä meistä on tullut ulkoilmaeläjiä. Joku grillausbuumi meihin on ainakin iskenyt. Poika nauttii keinumisesta, hiekkalaatikolla istumisesta ja liukumäestä, mutta ennen kaikkea hän tykkää tutkia ruohoa, keppejä, käpyjä, sammalta, kiviä ja kaikkea muuta mitä maasta nyt sattuu löytymään. Tänään huomasin, että taitaa hänessä vähän kalliokiipeilijän verta olla, kun hän pyrki koko ajan kohti pihamme kalliota ja sitten kun sinne pääsi se oli jotain aivan mahtavaa. Mistäs minä sitten nautin? No siitä, että saan vain istua möllöttää, katsella pojan touhuja, ehkä vähän itsekin leikkiä ja jutella naapureitten kanssa. Olen yllättynyt miten avoimesti lapset tulevat juttelemaan. Tänään kaksi tyttöä oikein kilpaa kertoivat omasta elämästään.
Tänään meillä oli ohjelmassa kotiseutumatkailua, kun kävimme Orimattilan kotieläinpuistossa. Mies oli töissä Orimattilassa, sillä välin minä ja poika ihmettelimme ylämaan lehmiä, poroja, possuja ja muita otuksia, sekä tietenkin aitoja, häkkejä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Se on hauskaa, kun lapsi ei aseta ihmettelemisen arvoisia asioita sillä tavalla arvojärjestykseen kuin me aikuiset. Kun minä ihmettelen hauskan näköistä otusta, poikaa kiinnostaakin enemmän aita. Eipä siinä mitään, mukavaa kun molemmille löytyi katseltavaa.
Olen selvästikin piristynyt taas. Kesä tekee ihmeitä!
III-HA-NAAA kesän alkua kaikille!
Ja leppoisaa asennetta elämään!
Olen miettynyt, että millainen tämä meidän yhteiskuntamme olisi, jos miehet olisivatkin "pääosassa" lasten hoidossa. Kasvaisiko lapsista rennompia? No vaikeaa tietysti viedä tätä yleiselle tasolle, mutta luulen, että ainakin minun mieheni osaisi olla vähän rennompi hoitaja ja lapsukaisen elämä saattaisi olla vähän leppoisampaa miehen kanssa kuin minun kanssa. Leppoisaa elämää (ainakin elämän ensimmäisiä vuosia) lapselleni haluaisin antaa. Mutta onneksi minäkin voin oppia rennommaksi ja toisaalta eihän lapsi meitä sillä tavalla vertaile.
Sitten asiasta toiseen. Ilmojen lämmettyä meistä on tullut ulkoilmaeläjiä. Joku grillausbuumi meihin on ainakin iskenyt. Poika nauttii keinumisesta, hiekkalaatikolla istumisesta ja liukumäestä, mutta ennen kaikkea hän tykkää tutkia ruohoa, keppejä, käpyjä, sammalta, kiviä ja kaikkea muuta mitä maasta nyt sattuu löytymään. Tänään huomasin, että taitaa hänessä vähän kalliokiipeilijän verta olla, kun hän pyrki koko ajan kohti pihamme kalliota ja sitten kun sinne pääsi se oli jotain aivan mahtavaa. Mistäs minä sitten nautin? No siitä, että saan vain istua möllöttää, katsella pojan touhuja, ehkä vähän itsekin leikkiä ja jutella naapureitten kanssa. Olen yllättynyt miten avoimesti lapset tulevat juttelemaan. Tänään kaksi tyttöä oikein kilpaa kertoivat omasta elämästään.
Tänään meillä oli ohjelmassa kotiseutumatkailua, kun kävimme Orimattilan kotieläinpuistossa. Mies oli töissä Orimattilassa, sillä välin minä ja poika ihmettelimme ylämaan lehmiä, poroja, possuja ja muita otuksia, sekä tietenkin aitoja, häkkejä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Se on hauskaa, kun lapsi ei aseta ihmettelemisen arvoisia asioita sillä tavalla arvojärjestykseen kuin me aikuiset. Kun minä ihmettelen hauskan näköistä otusta, poikaa kiinnostaakin enemmän aita. Eipä siinä mitään, mukavaa kun molemmille löytyi katseltavaa.
Olen selvästikin piristynyt taas. Kesä tekee ihmeitä!
Ja leppoisaa asennetta elämään!
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
Aurinko pilkottaa jo pilvien takaa
Eikä vain pilkota vaan paistaa täydellä tuutilla. Tänään oli niin ihanan lämmin. Eikä vain sää ollut lämmin myös mun mieli oli lämmin. Toissapäivänä oksensin, eilen makasin voimattomana vatsataudin ja kaikkien muiden tautien jäljiltä ja tänään pääsin vihdoin ulos. Minulla oli ohjelmassa hemmottelua, olin varannut ajan oikein yksityiselle lääkärille. Kuinka kauan olinkaan tätä suunnitellut. Olen ollut siis enemmän ja vähemmän kipeä helmikuusta lähtien. Nyt kuukauden sisällä joka viikko minulle on noussut kuume. Päijät-Neuvon puhelinpalvelussa minut on ohjattu aina vain päivystykseen ja päivystyksessä olen saanut kouraani antibioottireseptin ja diagnoosiksi arveluja "kyllä se taitaa olla tulehtunut". Paistaako katkeruus läpi? Ei ole tarkoitus. En syytä lääkäreitä, heidän vikansa tämä systeemin toimimattomuus ei ole. En vain ymmärrä mitä siinä säästetään, kun tauteja ei hoideta kunnolla kerralla.
No niin se siitä spekuloinnista. Hyvä, että sain tarpeekseni sairasteluihin ja varasin ajan yksityiselle. Tyytyväisempi en voisi olla saamastani palvelusta. Onneksi meillä on hätävaratili tällaisia tilanteita varten. Toinen leikattu korvani oli pahasti tulehtunut ja lääkäri määräsi minut jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Olen todella helpottunut, kun asiaa vihdoin tutkitaan eikä vain hutkita. En sinänsä ole yllättynyt, kun nämä korvaongelmat ovat tuttuja vanhastaan. Eikä niitä näin aikuisena enää pidä kovinkaan suurina ongelmina. Lapsille ne kyllä tuottavat tuskaa, korvakipu on jotain aivan käsittämätöntä pienelle ihmiselle. Toivottavasti lasten kohdalla nämä otetaan vakavammin julkisellakin puolella. Meidän pojalla ei vielä onneksi ole korvatulehduksia ollut. Jospa tämä minunkin kierteeni tästä helpottaisi.
Tullessani kotiin lääkärin, kaupunkihumputtelun ja töiden jälkeen, mies ja poika olivat ulkona keinumassa. Lämmin ilma on jotain käsittämättömän ihanaa. Se herättää ihmiset henkiin. Poika oli riemuissaan, kun kevätvaatteissa oli niin helppoa liikkua ja tutkia ruohikkoa. Tutustuimme ensimmäistä kertaa naapurin lapsiin, jotka olivatkin vallan puheliaita ja uteliaitakin. Pojan mielestä erityisen jännittäviä olivat tyttöjen koirat. Kyllä se vähän nauratti, kun koira pääsi nuolaisemaan naamaa. Kotiovella vastaan tuli uusi naapurimme, nuori mukavan oloinen nainen, joka kertoi olevansa 9 kk vanhan lapsen äiti. Ehkäpä poikamme saa vihdoin melkein ikäisensä kaverin ja minä saan juttuseuraa. Jippii!
Ilta meni hulinaksi ja poikaa oli vaikeaa saada nukkumaan. Onnellisuuden aste oli kyllä todella korkealla, kun poika vihdoin nukahti. Rakastan katsella nukkuvaa lasta. Unta tuhiseva lapsi on täynnä levollisuutta, helpotuksen tunnetta, lämpöä. Vaikea selittää tätä, mutta tuntuu niin kuin nukkuvassa lapsessa kypsyisi tai hautuisi uusia mahdollisuuksia. Se on kaunista. En tarkoita niillä mahdollisuuksilla mitään suureellista, en odota poikani olevan tavallista ihmeellisempi. Jokainen lapsi on erityinen omille vanhemmilleen vaikka olisi kuinka tavallinen.
Meillä on viime päivinä halittu tavallista enemmän. Sairastelun etuna on se, ettei saa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla. Silloin huomaa, että lapsen hoidonkin voi tarvittaessa saada aika rennoksi (ellei sitten lapsella satu olemaan jotain erityisiä tarpeita). Hyvällä mielellä olen lämmittänyt pojalle purkkiruuat, jättänyt sotkujen korjaamiset myöhemmäksi ja käyttänyt kertakäyttövaippoja (kun ei ole ollut voimia kestovaippojen pyykkäämiseen). Kun minä olen olla möllöttänyt, poika on tullut spontaanisti halimaan paljon enemmän kuin normaalissa arjessa. Se on ollut ihanaa! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että jos ottaisin rennommin, meillä olisi enemmän läheisyyttä. Kenties. Vaikka kyllä poika tykkää touhuta mun kanssa kotihommiakin.
No niin se siitä spekuloinnista. Hyvä, että sain tarpeekseni sairasteluihin ja varasin ajan yksityiselle. Tyytyväisempi en voisi olla saamastani palvelusta. Onneksi meillä on hätävaratili tällaisia tilanteita varten. Toinen leikattu korvani oli pahasti tulehtunut ja lääkäri määräsi minut jatkotutkimuksiin keskussairaalaan. Olen todella helpottunut, kun asiaa vihdoin tutkitaan eikä vain hutkita. En sinänsä ole yllättynyt, kun nämä korvaongelmat ovat tuttuja vanhastaan. Eikä niitä näin aikuisena enää pidä kovinkaan suurina ongelmina. Lapsille ne kyllä tuottavat tuskaa, korvakipu on jotain aivan käsittämätöntä pienelle ihmiselle. Toivottavasti lasten kohdalla nämä otetaan vakavammin julkisellakin puolella. Meidän pojalla ei vielä onneksi ole korvatulehduksia ollut. Jospa tämä minunkin kierteeni tästä helpottaisi.
Tullessani kotiin lääkärin, kaupunkihumputtelun ja töiden jälkeen, mies ja poika olivat ulkona keinumassa. Lämmin ilma on jotain käsittämättömän ihanaa. Se herättää ihmiset henkiin. Poika oli riemuissaan, kun kevätvaatteissa oli niin helppoa liikkua ja tutkia ruohikkoa. Tutustuimme ensimmäistä kertaa naapurin lapsiin, jotka olivatkin vallan puheliaita ja uteliaitakin. Pojan mielestä erityisen jännittäviä olivat tyttöjen koirat. Kyllä se vähän nauratti, kun koira pääsi nuolaisemaan naamaa. Kotiovella vastaan tuli uusi naapurimme, nuori mukavan oloinen nainen, joka kertoi olevansa 9 kk vanhan lapsen äiti. Ehkäpä poikamme saa vihdoin melkein ikäisensä kaverin ja minä saan juttuseuraa. Jippii!
Ilta meni hulinaksi ja poikaa oli vaikeaa saada nukkumaan. Onnellisuuden aste oli kyllä todella korkealla, kun poika vihdoin nukahti. Rakastan katsella nukkuvaa lasta. Unta tuhiseva lapsi on täynnä levollisuutta, helpotuksen tunnetta, lämpöä. Vaikea selittää tätä, mutta tuntuu niin kuin nukkuvassa lapsessa kypsyisi tai hautuisi uusia mahdollisuuksia. Se on kaunista. En tarkoita niillä mahdollisuuksilla mitään suureellista, en odota poikani olevan tavallista ihmeellisempi. Jokainen lapsi on erityinen omille vanhemmilleen vaikka olisi kuinka tavallinen.
Meillä on viime päivinä halittu tavallista enemmän. Sairastelun etuna on se, ettei saa tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla. Silloin huomaa, että lapsen hoidonkin voi tarvittaessa saada aika rennoksi (ellei sitten lapsella satu olemaan jotain erityisiä tarpeita). Hyvällä mielellä olen lämmittänyt pojalle purkkiruuat, jättänyt sotkujen korjaamiset myöhemmäksi ja käyttänyt kertakäyttövaippoja (kun ei ole ollut voimia kestovaippojen pyykkäämiseen). Kun minä olen olla möllöttänyt, poika on tullut spontaanisti halimaan paljon enemmän kuin normaalissa arjessa. Se on ollut ihanaa! Voiko tästä vetää johtopäätöksen, että jos ottaisin rennommin, meillä olisi enemmän läheisyyttä. Kenties. Vaikka kyllä poika tykkää touhuta mun kanssa kotihommiakin.
lauantai 1. toukokuuta 2010
Suuri askel pojalle
Ihan paras päivä
Rakastan tällaisia päiviä, kun kenenkään meidän perheestä ei ole pakko mennä minnekään ja saamme ottaa ihan rennosti. Edes viikkoja jatkunut tautini ei voi pilata tätä päivää. Meidän miesväki haki eilen kaupasta simaa ja munkkeja, kun itselläni ei ollut voimia juhlan järjestämiseen. Eilisilta meni rennosti Bandua pelaten, palapeliä rakennellen ja herkutellen. Vähän erilainen vappu kuin nuorempana!
Tänään ulkona oli ihanan raikasta ja kosteaa sateen jälkeen. Oli helppo hengittää flunssaisenakin. Olin sen verran hyvässä kunnossa jo, että jaksoin lähteä torille meidän isäntäväen kanssa. Poika osoitteli ihmeissään ilmapalloja ja muita vappuhärpäkkeitä. Nautiskelimme muikkuja katoksessa. Poika käveli innoissaan torilla meidän vanhempien sormista tukea ottaen. Ihmiset hymyilivät kävelemään opettelevalle pojallemme ja minä hymyilin ylpeänä "kyllä tämä naureskeleva suloisuus on meidän poikamme". Meidän piti ostaa ilmapallo, mutta leijakoju houkuttelikin ostoksille. Kotimatkalla oli pakko pysähtyä lennättämään uutta leijaamme, kun sää oli täydellinen siihen touhuun. Ja voi että kun se lensikin näppärästi, ihan toisin kuin ne surkeat leijat, mitä pienenä yritimme lennättää. Leijan lennättämisestä tulee vapautunut olo. Kaikki ajatukset unohtuu, kun keskittyy katselemaan korkealla taivaalla liitelevää leijaa. Sitten vielä pysähdyimme ala-asteen pihalle kiipeilemään kiipeilytelineessä, kun poika veti nokosia. Minua lähinnä pelotti, mutta mieheni on varsinainen apina. Poika heräsi ja sai matkustaa kotiin isin olkapäillä. Kyllä hänen kelpasi!
Eihän tässä muutenkaan auta olla myrtsi, kun poika on ollut varsinainen ilopilleri viime päivät ja mieskin on muistanut kaivaa kitaransa esiin. Ennen kuin tunsin miestäni edes kunnolla ihmisenä, ihastuin hänen soittoonsa. Me nimittäin tutustuimme yhteisessä kesätyöpaikassa kehitysvammaisten ihmisten kesäleireillä ja siellä jos missä soi kitara koko ajan. Siitä tulee aina niin hyvä mieli, kun hän soittaa. Ja minä pääsen laulamaan ja poika hytkyy musiikin tahdissa! On ihan huippua laulaa vanhoja suomalaisia hittibiisejä kitaran säestyksellä.
Lähipäivinä on paljon mukavaa ohjelmaa tiedossa. Huomenna aiomme testata pihassa olevaa grilliä ja ensi viikolla on meidän kerrostalon asukkaiden pihatalkoot. Viikonloppuna pääsemme kauan odotetulle leiriohjaajien leirille. Niin, että näin pienistä se ilo on taas kiinni.
Loppuun vielä poikamme lempiloru Potkukelkka. Poika rupeaa aina lorun lopussa nauramaan ja taputtamaan.
Potki potki
potkukelkka.
Potki potki
tietä hotki.
Topakalla töppösellä,
tahti nuttuun naputa,
tallaa tie ja taputa.
Tittamari Marttinen
Tänään ulkona oli ihanan raikasta ja kosteaa sateen jälkeen. Oli helppo hengittää flunssaisenakin. Olin sen verran hyvässä kunnossa jo, että jaksoin lähteä torille meidän isäntäväen kanssa. Poika osoitteli ihmeissään ilmapalloja ja muita vappuhärpäkkeitä. Nautiskelimme muikkuja katoksessa. Poika käveli innoissaan torilla meidän vanhempien sormista tukea ottaen. Ihmiset hymyilivät kävelemään opettelevalle pojallemme ja minä hymyilin ylpeänä "kyllä tämä naureskeleva suloisuus on meidän poikamme". Meidän piti ostaa ilmapallo, mutta leijakoju houkuttelikin ostoksille. Kotimatkalla oli pakko pysähtyä lennättämään uutta leijaamme, kun sää oli täydellinen siihen touhuun. Ja voi että kun se lensikin näppärästi, ihan toisin kuin ne surkeat leijat, mitä pienenä yritimme lennättää. Leijan lennättämisestä tulee vapautunut olo. Kaikki ajatukset unohtuu, kun keskittyy katselemaan korkealla taivaalla liitelevää leijaa. Sitten vielä pysähdyimme ala-asteen pihalle kiipeilemään kiipeilytelineessä, kun poika veti nokosia. Minua lähinnä pelotti, mutta mieheni on varsinainen apina. Poika heräsi ja sai matkustaa kotiin isin olkapäillä. Kyllä hänen kelpasi!
Eihän tässä muutenkaan auta olla myrtsi, kun poika on ollut varsinainen ilopilleri viime päivät ja mieskin on muistanut kaivaa kitaransa esiin. Ennen kuin tunsin miestäni edes kunnolla ihmisenä, ihastuin hänen soittoonsa. Me nimittäin tutustuimme yhteisessä kesätyöpaikassa kehitysvammaisten ihmisten kesäleireillä ja siellä jos missä soi kitara koko ajan. Siitä tulee aina niin hyvä mieli, kun hän soittaa. Ja minä pääsen laulamaan ja poika hytkyy musiikin tahdissa! On ihan huippua laulaa vanhoja suomalaisia hittibiisejä kitaran säestyksellä.
Lähipäivinä on paljon mukavaa ohjelmaa tiedossa. Huomenna aiomme testata pihassa olevaa grilliä ja ensi viikolla on meidän kerrostalon asukkaiden pihatalkoot. Viikonloppuna pääsemme kauan odotetulle leiriohjaajien leirille. Niin, että näin pienistä se ilo on taas kiinni.
Loppuun vielä poikamme lempiloru Potkukelkka. Poika rupeaa aina lorun lopussa nauramaan ja taputtamaan.
Potki potki
potkukelkka.
Potki potki
tietä hotki.
Topakalla töppösellä,
tahti nuttuun naputa,
tallaa tie ja taputa.
Tittamari Marttinen
torstai 29. huhtikuuta 2010
Tanssii mummojen ja pappojen kanssa
Tällä viikolla minut on toivotettu tervetulleeksi eläkeläisyhdistykseen. Varoittelivat, että kun olen kerran tullut niin minua ei enää päästetä pois. No niin minulle on luvassa toimintaa siis elämän loppuun asti. Kyseessähän oli tietysti eläkeläisten tanssiryhmä, jota olen ohjannut tammikuusta alkaen. Eilen oli yhdistyksen kevään päättäjäiset. Mummot ja papat yllättivät minut kukkasin. Eihän siinä muuta voinut kuin tirauttaa muutama kyynel, kiittää ja halata. Itsetuntoni on ollut jotenkin maassa viime aikoina, joten tuo ryhmäläisten vilpitön kiitos lämmitti aivan valtavasti. Ryhmän kanssa olen muutenkin kokenut ihania huippuhetkiä, kun olen huomannut ryhmäläisten kehittyneen valtavasti, mutta myöskin huomannut, että itsekin olen kehittynyt. En vielä jokin aika sitten uskonut, että minusta olisi eläkeläisten opettajaksi. Ajattelin, että en ymmärrä heidän huumoriaan ja he eivät ymmärrä minun. Ja mitä vielä, huumorihan on ihan sitä samaa mitä meillä nuoremmillakin, välillä jopa paljon villimpää.
Meidän kerrostalon piha on kevätauringon myötä herännyt henkiin. Toissapäivänä sain superhyvän mielen, kun yksi mummo tuli juttelemaan leikkiessämme hiekkalaatikolla. Se on kyllä ihan totta, että kun on lapsen kanssa liikenteessä, ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja varsinkin mummot. Hän jutusteli meidän pojalle semmoisella lämmöllä, että semmosta kuulee harvoin. Siinä ei kyllä ollut mitään teeskenneltyä ja kohteliaisuudesta vain sanottua. Ja mikä ihanaa, hän ei millään lailla yrittänyt neuvoa tai arvostella minua äitinä. Mummo oli vain niin vilpittömän iloinen tavatessaan pienen lapsen. Poika pisti tietenkin parasta ja näytti hurmaavimmat hymynsä koskaan.
Mummo kertoi, että yhdessä lähikerrostalossa asuu nainen, joka ennen kesäisin vahti ja leikitti pihapiirin lapsia, kun vanhempien piti käydä jossain asioilla. Naisen lisäksi pihapiirin mummot viihtyivät päivät pitkät pihalla lasten seurana. Siinäpä on kyllä yhteisöllisyyttä kerrakseen! Se nainen ei enää pysty lapsia vahtimaan, mutta mummot kyllä viettävät aikaa auringossa istuskellen edelleen. Meidän lähikerrostaloissa ei asu ihan pieniä lapsia muita, mutta kouluikäisiä kylläkin. Kuulemma nämä kouluikäisetkin innostuvat aina välillä leikkimään pienempien leikkejä siinä mummojen katsellessa. Tuli oikein sellainen olo, että ollaampa muutettu mukavaan paikkaan asumaan.
Minulla on aika vähän muistikuvia omista isovanhemmista, kun me asuimme kaukana isovanhemmista ja he ovat kaikki kuolleet jo minun lapsuudessani. Isänäidin eli Mamman muistan parhaiten ja jonkin verran muistan myös isänisästäni. Minun muistikuvissa Mamma oli tiukka, mutta samalla lempeä. Hän heräsi aina aikaisin aamulla ja lähti kävelylle mummojengin kanssa. Silloin kun minä menin mukaan kävimme kävelyn päätteeksi konditoriossa syömässä munkit. Isänisästä muistan sen, että hän teki nokkosista teetä ja istui aina samassa nahkaisessa nojatuolissa ja joskus hän lauloi: "oi katsopas Vaari tuota hauvaa...". Parhaiten muistan kuitenkin Mammalan tuoksut.
Omien isovanhempien kuoleman jälkeen olen ollut minimaalisesti tekemisissä ikäihmisten kanssa. Nyt on onneksi tullut mummoja ja pappoja elämään miehen suvun ja oman työni kautta. Ikähän ei itsestäänselvästi tee ihmisistä yhtään ihanampia, mutta joidenkin ihmisten olemuksessa se elämänkokemus näkyy sellaisena hurmaavana lämpönä ja viisautena ja toisaalta myös rempseytenä. Minua on pikkuisen vaivannut turha hienotunteisuus ikäihmisten seurassa. Kiltteysrasismiksikin sitä voisi kutsua.
Jipii mummot ja papat ovat tehneet selvästikin comebackin mun elämään!
Meidän kerrostalon piha on kevätauringon myötä herännyt henkiin. Toissapäivänä sain superhyvän mielen, kun yksi mummo tuli juttelemaan leikkiessämme hiekkalaatikolla. Se on kyllä ihan totta, että kun on lapsen kanssa liikenteessä, ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja varsinkin mummot. Hän jutusteli meidän pojalle semmoisella lämmöllä, että semmosta kuulee harvoin. Siinä ei kyllä ollut mitään teeskenneltyä ja kohteliaisuudesta vain sanottua. Ja mikä ihanaa, hän ei millään lailla yrittänyt neuvoa tai arvostella minua äitinä. Mummo oli vain niin vilpittömän iloinen tavatessaan pienen lapsen. Poika pisti tietenkin parasta ja näytti hurmaavimmat hymynsä koskaan.
Mummo kertoi, että yhdessä lähikerrostalossa asuu nainen, joka ennen kesäisin vahti ja leikitti pihapiirin lapsia, kun vanhempien piti käydä jossain asioilla. Naisen lisäksi pihapiirin mummot viihtyivät päivät pitkät pihalla lasten seurana. Siinäpä on kyllä yhteisöllisyyttä kerrakseen! Se nainen ei enää pysty lapsia vahtimaan, mutta mummot kyllä viettävät aikaa auringossa istuskellen edelleen. Meidän lähikerrostaloissa ei asu ihan pieniä lapsia muita, mutta kouluikäisiä kylläkin. Kuulemma nämä kouluikäisetkin innostuvat aina välillä leikkimään pienempien leikkejä siinä mummojen katsellessa. Tuli oikein sellainen olo, että ollaampa muutettu mukavaan paikkaan asumaan.
Minulla on aika vähän muistikuvia omista isovanhemmista, kun me asuimme kaukana isovanhemmista ja he ovat kaikki kuolleet jo minun lapsuudessani. Isänäidin eli Mamman muistan parhaiten ja jonkin verran muistan myös isänisästäni. Minun muistikuvissa Mamma oli tiukka, mutta samalla lempeä. Hän heräsi aina aikaisin aamulla ja lähti kävelylle mummojengin kanssa. Silloin kun minä menin mukaan kävimme kävelyn päätteeksi konditoriossa syömässä munkit. Isänisästä muistan sen, että hän teki nokkosista teetä ja istui aina samassa nahkaisessa nojatuolissa ja joskus hän lauloi: "oi katsopas Vaari tuota hauvaa...". Parhaiten muistan kuitenkin Mammalan tuoksut.
Omien isovanhempien kuoleman jälkeen olen ollut minimaalisesti tekemisissä ikäihmisten kanssa. Nyt on onneksi tullut mummoja ja pappoja elämään miehen suvun ja oman työni kautta. Ikähän ei itsestäänselvästi tee ihmisistä yhtään ihanampia, mutta joidenkin ihmisten olemuksessa se elämänkokemus näkyy sellaisena hurmaavana lämpönä ja viisautena ja toisaalta myös rempseytenä. Minua on pikkuisen vaivannut turha hienotunteisuus ikäihmisten seurassa. Kiltteysrasismiksikin sitä voisi kutsua.
Jipii mummot ja papat ovat tehneet selvästikin comebackin mun elämään!
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Pysäyttävää
Niin. Olen aloittanut tämän tekstin nyt jo monta kertaa, mutta en millään löydä oikeita sanoja. Minulle läheisellä ihmisellä on todettu eräs sairaus tai diagnoosi ei oikeastaan ole vielä ihan selvä. (Tässä en aio kertoa kenestä on kyse.) Sairaus tuli todella kiven takaa ja siksi olen hämilläni. Kun elämässä ei mitään pitäisi pitää itsestään selvänä, mutta silti nämä ovat niitä asioita, joihin ei koskaan totu. Minulla on sellainen ajattelutapa, että otetaan vastaan se mikä tulee ja eletään sen kanssa. Siltikin näitä yllättäviä tilanteita joutuu aina jonkin aikaa työstämään. Sairastuneen itsensä pitää oppia elämään sairauden kanssa ja läheisten taas huolen ja menettämisen pelon kanssa. Ennestään jo tiedän, että se työstäminen on aika pitkä prosessi, jossa aina välillä joutuu palaamaan takaisin alkuun. Helpottavaa on tietää, että tämä rakas ihminen itse otti asian vastaan rauhallisesti.
Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.
Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.
Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.
No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).
Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.
Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.
Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.
No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)