Tänä iltana

Poika: Mitä äiti tekee?
Minä: Äiti silittää sun tukkaa
Poika: Mitä äitin poskessa?
Minä: Ne on onnen kyyneleitä

Hetken päästä poika käänsi kylkeä ja nukahti.

Uuden vuoden alussa ja vanhan vuoden aikaansaannoksia

En muistanut vastata joulukalenterin viimeisiin kysymyksiin, mutta tavallaan vastaan niihin nyt tässä kirjoituksessa. Olo on varsin huojentunut lomalaisella. Samalla vähän jännittää tuo ensi kevät, että miten siitä selvitään. En osaa vielä edes jännittää vauvan tuloa, kun sitä ennen olen vielä todennäköisesti kolme kuukautta töissä ja monen monta projektia pitää saattaa hyvälle mallille. Ehkä sitten pitää vain jotenkin pyrkiä keskittymään yhteen päivään kerrallaan. Samalla yritän olla hankkimatta ylimääräisiä stressin aiheuttajia ja tehdä vain ne tärkeimmät asiat.

Lomalla meidän koti on järjestynyt uuteen uskoon. Monen monta taulua on löytänyt viimein paikkansa seinältä ja Poikaselle on raivattu oma huone. Helpottaa muuten ihmeellisesti siisteyden ylläpitoa se huone, kun leluille on selkeä oma paikkansa. Pikkuisen takapakkia on nyt koettu tuon omaan huoneeseen muuton kanssa. Joululomareissussa Poikanen tottui taas nukkumaan äitin ja isin vieressä ja kun tultiin kotiin Poikanen sairastui. Tuntui paremmalta ja turvallisemmalta pitää Poikanen vieressä nukkumassa, kun kuume nousi huikeisiin lukemiin. Uuden vuoden aattona Poikanen palasi omaan huoneeseen nukkumaan ja se ei ollutkaan niin helposti tehty kuin olisi luullut, eikä asiaa helpottanut rakettien äänet. Useampi tunti siihen meni, kunnes Poikanen vihdoin nukahti, vaikka oli selvästi alusta alkaen väsynyt. Vietin siis vuoden viimeisen hetken väsyneen ja uhmakkaan taaperon seurassa.

Meillä juhlittiin eilen Uutta Vuotta ystävien seurassa, mikä on meille liian harvinaista herkkua. Valmistimme poronkäristystä, muussia, puolukkahilloa ja salaattia. Ihmeen hyvin OHO-keittiömme kokkaukset onnistuivat. Eräs vieraistamme toi jälkkäriksi mutakakkua. Nam! Raketteina saivat toimia tähtisadetikut. Niissä oli tarpeeksi jytinää meille! 

Osallistuin viime vuonna facebookissa Luovien ihmisten yhteisleikkiin, jossa lupauduin lähettämään viidelle ensimmäiselle viestin kirjoittajalle jotain itsetehtyä. Syksy yllätti ja mihinkään ylimääräiseen ei ollutkaan aikaa. Olen nyt tässä joululomalla kehitellyt jotain, mutta valitettavasti lähetykseni myöhästyvät. Lopulta päädyin huovuttamaan. Homma on vielä kesken, koska en ole päässyt hankkimaan sopivia materiaaleja. Jotenkin hurmaavia nuo pienet huovutetut pallerot.

Vanhemmille askartelin joululahjaksi/kortiksi hiirimaton:

Meidän kodin ikkunan koristeeksi askartelin vessapaperirullien hylsyistä kukkakoristeen, johon idean sain täältä. Omastani tuli vähän yksinkertaisempi, kun alkoi siinä askarrellessa peukalo siirtymään keskelle kämmentä :D. Tuo henkari olisi tarkoitus vaihtaa oksaksi, jonka voisi vaikka maalata, mutta itseni tuntien voi hyvinkin käydä niin, että silmäni tottuu tuohon henkariin ja unohdan etsiä pihalta oksan. Hiukan ehkä hassunkurinen, mutta sopii meille :).

Olen päässyt nauttimaan myös toisten itse tekemistä asioista. Luovan leikin kautta sain tällaisen pehmoisen ihanuuden:

Poikaselta sain joululahjan, jonka hän oli itse Mummin avustuksella tehnyt. Ihanaa kohta Poikasenkin käden jälki alkaa näkyä meillä.

Toivottavasti ensi vuosi antaisi minulle aikaa harrastaa enemmän askartelua ja muita käden töitä. Minulla ei ole tarve saada aikaiseksi mitään suuria taidonnäytteitä, mutta koen käsin tekemisen kovin voimauttavaksi. Siitä saan juuri sopivaa tasapainoa työlle ja muulle elolle.

Onnellista ja iloista Uutta Vuotta kaikille!

23. luukku

Tämä saa minut voimaan paremmin

Tässä se on tullut todistettua, että mikä oikeasti saa voimaan paremmin ja se on LOMA ja AIKA. Ajalla tarkoitan täysin aikataulutonta aikaa. Se on tietysti lapsiperheelliselle vähän suhteellinen käsitys, mutta tosiaan se ettei tarvitse rynnätä mihinkään virastoon tai ettei ole mitään tarkasti sovittuja menoja, joissa pitää olla minuutilleen paikalla. Sen ei tarvitse olla vapaata aikaa kotitöistä tai lapsen kanssa olemisesta, kunhan se on vapaata edestakaisin sinkoilemisesta.

Vapaapäivä

Sitä ei saa ellei sitä itse itselleen ota. Se etu töissä käymisessä on, että aika pojan kanssa (siis silloin kun ihan oikeasti saa olla vain pojan kanssa, eikä tarvitse samalla säätää mitään työhön liittyvää) tuntuu oikeasti vapaa-ajalta. En ole pitkään aikaan kaivannut kahden keskistä aikaa miehen kanssa tai edes oikeastaan yksin oloa, paras vapaapäivä on sellainen, jonka voi viettää koko perheen kanssa tai edes pojan kanssa. Meillähän ei tosiaan ole yhtään yhteistä vapaapäivää miehen kanssa. Hän on töissä lauantaina, kun minulla on vapaapäivä ja miehen vapaapäivät taas ovat sunnuntai ja maanantai.

Tällä viikolla olen pahoittanut mieleni usein. Minussa on sellainen ongelma, että olen aivan älyttömän herkkä ottamaan itseeni ja jos asiaa ei saa keskusteltua asianomaisten kanssa, se jää vaivaamaan ja kannan sitä mukanani. Miten oppisin unohtamaan ja ohittamaan sellaiset kommentit, jotka ovat epäasiallisia ja kohtuuttomia. Parasta unohdusterapiaa ovat nämä päivät, kun saan tehdä mitä huvittaa. Työpäivinä minulla on aina sellaisia odotteluhetkiä bussissa, bussipysäkillä, tuntien välissä ja illallakin, milloin työasiat vain pyörivät päässä väistämättä.

Kävin tänään pojan kanssa kaupungilla kirpputorilla ja vähän muutenkin pyörimässä. Päälläni oli tietenkin hame, mikä on ihan luksusta hikisiin työvaatteisiin verrattuna. Mikä hienoa, löysin kirpparilta kaksi mukavaa hupparia, t-paidan ja kaksi käsinukkea. Citymarketista lähti matkaan vielä muumi-uimapuku pojalle. Poika kun käy isänsä kanssa aina maanantaisin uimassa niin on syytä olla hyvä uimapuku.

Kotona me otimme itseämme niskasta kiinni ja pistimme kodin tavarat järjestykseen. Muutama viikko sitten päätimme siirtää olohuoneen työhuoneeseen ja työhuoneen olohuoneeseen, jotta saisimme lisää tilaa lapsen leikeille ja toisaalta työtavaroille. Hommahan jäi silloin vähän puolitiehen ja olen senkin takia ollut vähän hermostunut, kun kaikki tavarat ovat olleet kadoksissa. Noh nyt ne ovat enemmän kuin järjestyksessä ja huomenna pääsemme tekemään sen perussiivouksen sitten viimeinkin. Vaikka en olekaan täydellisen siisteyden ystävä, niin täytyy kyllä myöntää, että kotona on ihan erilainen tunnelma nyt. Kynttilöitäkin teki mieli laittaa palamaan, kun on niin nättiä. Ehkäpä työpäivätkin maistuvat erilaisilta, kun ei heti ovella tule vastaan kamala määrä tekemättömiä kotitöitä ja työtavarat löytyvät yhdestä paikasta, minun omasta työnurkkauksesta.

Ai niin. Meidän poika on alkanut nyt selvästikin puhumaan. Hänen puheenkehityksensä oli tauolla kauan aikaa, kun kaikki aika meni kävelyn harjoitteluun ja sitä harjoiteltiinkin kauan ja perusteellisesti niin kuin tuolla meidän pojalla on tapana tehdä. Selvästikin kaikkia sanoja hän yrittää toistaa, mitä kuulee. Suosikkisana taitaa olla "taatuu" eli suomeksi "kaatuu" sekä "pippu" eli "tippu". Luonnollisesti näihin sanoihin liittyy tekeminen, poika kaatuu tahallaan ja huutaa sitten mahallaan "taatuu" ja nauraa vielä perään ja ruokapöydässä on ah niin ihanaa harrastaa maitolasin tahallista kaatamista ja asioiden tiputtelua. Mopon perään huudetaan innoissaan "popo". Yhtenä päivänä poika sanoi yhtäkkiä "tiito" eli "kiitos" ja sekös tuntui hyvältä. En ole pitänyt näistä sanoista sen kummemmin kirjaa, kun ne vaihtelevat vähän päivästä toiseen. "Isi" on kuultu silloin tällöin ja monia muitakin sanoja on kuultu muutamia kertoja. Vähitellen, vähitellen.

Jospa se tästä taas arki lähtee rullaamaan.

Havahtumisia arjen keskellä

Tänään istuin pitkän tovin linja-autopysäkin penkillä. Olin vienyt lapsen juuri hoitoon ja odotin bussia. Olo oli tyhjä ja vähän alakuloinen, arjen oravanpyörästä väsähtänyt, kunnes tapahtui jotain. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Perjantain merkkinä kadulla kulki nuoria pariskuntia, armeijasta kotilomille päässeitä kolleja tyttöystäviensä kanssa. Sitten muistin yhtäkkiä niin elävästi ne samanlaiset hetket, kun me miehen kanssa aina tavattiin perjantaisin, kun toinen oli matkustanut pitkän matkan toisen luo. Se muisto lämmitti mieltä ja oli ihanaa katsella niitä pariskuntia, jotka olivat nyt samassa tilanteessa. Vähän samalla tavalla minulle kävi, kun yhtenä päivänä ryhdyin laittamaan ruokaa keittiössämme, joka oli kuin pommin jäljiltä. Tuli aivan sellainen tunne kuin olisin ollut kokkaamassa siinä kommuunissa, jossa mieheni silloin joskus muinoin asusti ja missä me yhdessä laitoimme ruokaa. Se sotku ei enää harmittanutkaan, vaan koin sen hetken jotenkin nostalgisena. Meidän romantiikkaamme taitaa kuulua rosoisuus.

Tällaisia pieniä hetkiä olen arvostanut viime aikoina. Aina välillä havahdun katselemaan jotakin hetkeä ikään kuin ulkopuolisena ja huomaan, että siinä se on nyt sitten se minun elämä tässä ja nyt. Meidän arki on aika hulinaa edelleen ja me pyöritään siinä kuin oravat pyörässä. Iltatyö on vähän sellaista, että sitä ajattelee koko päivän ja henkisesti vapaalle pääsee vasta illalla, kun työt ovat ohi ja on yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei ajatukset enää mene töihin. Päivän parhaita hetkiä ovat aamut, kun heräilemme pojan kanssa kaikessa rauhassa ja köllöttelemme ja höpöttelemme sängyssä. Iltapäivällä ajatukset viimeistään alkavat hiipiä töihin. Välillä istumme pojan kanssa molemmat pöydän ääreen "suunnittelemaan". Poika piirtää ja minä suunnittelen illan tunteja. Illalla on ihanaa hakea poju hoidosta, kun hän silmät kirkkaina kiiruhtaa äitiä halaamaan. Tosin on kyllä kerran käynyt niinkin ettei poika ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi autoleikkiään ihan muina miehinä.

Poika on sopeutunut päiväkotiin oikein mainiosti. Minusta on mukava ajatus, että hän saa leikkiä toisten lasten seurassa. Yhtenä päivänä, kun saavuimme päiväkotiin oli yksi toinen poika jo odottamassa, että koska se meidän poika saapuu hänen kanssaan leikkimään. En sitten tiedä, että leikkivätkö he oikeasti yhdessä, mutta ajatuksena se oli mukava. Hoitajien kertomuksia illan sujumisesta on aina mielenkiintoista kuunnella. Kehuista tulee tietenkin hyvä mieli. Tänään poika oli ollut ainoa iltalapsi ja hän oli päässyt hoitajan kanssa retkelle. Olivat kuulemma käyneet sorsia katsomassa ja poika oli vaan niitä osoitellut innoissaan ja sanonut "kaak kaak". Hän ei ole meidän kuulleen eläinten ääniä matkinut oikein koskaan, mutta taitaa salaa ne silti osata. Mitäpä sitä vanhemmilleen kaikkia taitojaan näyttämään, kun me kehutaan häntä ilmankin ;).

Minusta on alkanut tuntua siltä, etten taida jaksaa iltatyötä pidemmän päälle. Pitää kai ryhtyä miettimään muita vaihtoehtoja. Vaikea päätös se tosin tulee olemaan, jos luovun omasta työstäni. Tuntuu vain jotenkin tosi raskaalta lapsiperhearjen ja tanssinopetustyön yhdistäminen. Nautin molemmista erillään, mutta niiden molempien saaminen samaan elämään tuntuu minulle vaikealta. Kumpikin kärsii liikaa. Jos olisin tiennyt, että tulen saamaan perheen, olisin varmaan hakeutunut jollekin muulle alalle. Mutta ajattelin silloin ennen, että pitää saada sellainen ammatti, joka antaisi tarpeeksi sisältöä elämälle, jos puolisoa ja lasta en saisikaan. En haluaisi kuullostaa narisijalta, mutta tämä asia vain mietityttää todella paljon. Tämmöisessä jatkuvassa väsymyksen tilassa en voi elää kovinkaan onnellisena pidemmän päälle. Olen niin ristiriitainen, kun samaan aikaan kehittelen uusia ideoita ja haaveilen osallistuvani koulutuksiin, jotka ovat suoraan oman alani juttuja ja toisaalta suunnittelen lopettavani nämä hommat kokonaan kevätkauden jälkeen. Vai keksinkö vielä jonkun tavan jatkaa tanssinopettajan töitä, jonkun lapsiperheeseen sopivan tavan...

Bloggaaminen on nyt ollut tuuliajolla kuten kaikki muutkin harrastukset. Käyn kyllä muiden blogeja lukemassa, mutta on kommentoinnitkin jääneet, kun ei vain tunnu sanaisesta arkustani mitään tällä hetkellä irtoavan. Tuli helpottunut olo, kun sain viimein jotain vähän raapustettua. Mukavaa syksyä ja voimia kaikille!