perjantai 24. syyskuuta 2010

Havahtumisia arjen keskellä

Tänään istuin pitkän tovin linja-autopysäkin penkillä. Olin vienyt lapsen juuri hoitoon ja odotin bussia. Olo oli tyhjä ja vähän alakuloinen, arjen oravanpyörästä väsähtänyt, kunnes tapahtui jotain. Katselin ohi kulkevia ihmisiä. Perjantain merkkinä kadulla kulki nuoria pariskuntia, armeijasta kotilomille päässeitä kolleja tyttöystäviensä kanssa. Sitten muistin yhtäkkiä niin elävästi ne samanlaiset hetket, kun me miehen kanssa aina tavattiin perjantaisin, kun toinen oli matkustanut pitkän matkan toisen luo. Se muisto lämmitti mieltä ja oli ihanaa katsella niitä pariskuntia, jotka olivat nyt samassa tilanteessa. Vähän samalla tavalla minulle kävi, kun yhtenä päivänä ryhdyin laittamaan ruokaa keittiössämme, joka oli kuin pommin jäljiltä. Tuli aivan sellainen tunne kuin olisin ollut kokkaamassa siinä kommuunissa, jossa mieheni silloin joskus muinoin asusti ja missä me yhdessä laitoimme ruokaa. Se sotku ei enää harmittanutkaan, vaan koin sen hetken jotenkin nostalgisena. Meidän romantiikkaamme taitaa kuulua rosoisuus.

Tällaisia pieniä hetkiä olen arvostanut viime aikoina. Aina välillä havahdun katselemaan jotakin hetkeä ikään kuin ulkopuolisena ja huomaan, että siinä se on nyt sitten se minun elämä tässä ja nyt. Meidän arki on aika hulinaa edelleen ja me pyöritään siinä kuin oravat pyörässä. Iltatyö on vähän sellaista, että sitä ajattelee koko päivän ja henkisesti vapaalle pääsee vasta illalla, kun työt ovat ohi ja on yksinkertaisesti niin väsynyt, ettei ajatukset enää mene töihin. Päivän parhaita hetkiä ovat aamut, kun heräilemme pojan kanssa kaikessa rauhassa ja köllöttelemme ja höpöttelemme sängyssä. Iltapäivällä ajatukset viimeistään alkavat hiipiä töihin. Välillä istumme pojan kanssa molemmat pöydän ääreen "suunnittelemaan". Poika piirtää ja minä suunnittelen illan tunteja. Illalla on ihanaa hakea poju hoidosta, kun hän silmät kirkkaina kiiruhtaa äitiä halaamaan. Tosin on kyllä kerran käynyt niinkin ettei poika ollut huomaavinaan minua, vaan jatkoi autoleikkiään ihan muina miehinä.

Poika on sopeutunut päiväkotiin oikein mainiosti. Minusta on mukava ajatus, että hän saa leikkiä toisten lasten seurassa. Yhtenä päivänä, kun saavuimme päiväkotiin oli yksi toinen poika jo odottamassa, että koska se meidän poika saapuu hänen kanssaan leikkimään. En sitten tiedä, että leikkivätkö he oikeasti yhdessä, mutta ajatuksena se oli mukava. Hoitajien kertomuksia illan sujumisesta on aina mielenkiintoista kuunnella. Kehuista tulee tietenkin hyvä mieli. Tänään poika oli ollut ainoa iltalapsi ja hän oli päässyt hoitajan kanssa retkelle. Olivat kuulemma käyneet sorsia katsomassa ja poika oli vaan niitä osoitellut innoissaan ja sanonut "kaak kaak". Hän ei ole meidän kuulleen eläinten ääniä matkinut oikein koskaan, mutta taitaa salaa ne silti osata. Mitäpä sitä vanhemmilleen kaikkia taitojaan näyttämään, kun me kehutaan häntä ilmankin ;).

Minusta on alkanut tuntua siltä, etten taida jaksaa iltatyötä pidemmän päälle. Pitää kai ryhtyä miettimään muita vaihtoehtoja. Vaikea päätös se tosin tulee olemaan, jos luovun omasta työstäni. Tuntuu vain jotenkin tosi raskaalta lapsiperhearjen ja tanssinopetustyön yhdistäminen. Nautin molemmista erillään, mutta niiden molempien saaminen samaan elämään tuntuu minulle vaikealta. Kumpikin kärsii liikaa. Jos olisin tiennyt, että tulen saamaan perheen, olisin varmaan hakeutunut jollekin muulle alalle. Mutta ajattelin silloin ennen, että pitää saada sellainen ammatti, joka antaisi tarpeeksi sisältöä elämälle, jos puolisoa ja lasta en saisikaan. En haluaisi kuullostaa narisijalta, mutta tämä asia vain mietityttää todella paljon. Tämmöisessä jatkuvassa väsymyksen tilassa en voi elää kovinkaan onnellisena pidemmän päälle. Olen niin ristiriitainen, kun samaan aikaan kehittelen uusia ideoita ja haaveilen osallistuvani koulutuksiin, jotka ovat suoraan oman alani juttuja ja toisaalta suunnittelen lopettavani nämä hommat kokonaan kevätkauden jälkeen. Vai keksinkö vielä jonkun tavan jatkaa tanssinopettajan töitä, jonkun lapsiperheeseen sopivan tavan...

Bloggaaminen on nyt ollut tuuliajolla kuten kaikki muutkin harrastukset. Käyn kyllä muiden blogeja lukemassa, mutta on kommentoinnitkin jääneet, kun ei vain tunnu sanaisesta arkustani mitään tällä hetkellä irtoavan. Tuli helpottunut olo, kun sain viimein jotain vähän raapustettua. Mukavaa syksyä ja voimia kaikille!

9 kommenttia:

  1. Pohdintasi kuulostavat hyvin tutuilta. Voimia arjen pyörittämiseen!

    VastaaPoista
  2. Haastavalta sun arki kuulostaa, mutta sä osaat ihanasti löytää pieniä ilonaiheita. Sen takia sun tekstejäkin on kiva lukea, niissä on oivalluksia. Tsemppiä! :)

    Mullakin alkaa arki painaa päälle, kun on kuukausi tätä "uutta elämää" takana. Koti-ikäväkin iskee silloin tällöin, mutta se on tavallaan ihan mukavakin tunne.

    -Paula

    VastaaPoista
  3. Tiedän tunteesi, ei ole helppo yhdistää vaativaa ammattia perheeseen, onpa perheessä lasta tai ei. Joskus voi olla vaikeaa yhdistää se ihan vain kumppaniinkin. Tsemppiä ja tutustu halutessasi http://bigboldbeauty.vuodatus.net.

    VastaaPoista
  4. Kiitoksia kommenteista ja myötäelämisestä! Arvostan sitä.

    Ja anonyymille kiitos blogivinkistä :).

    VastaaPoista
  5. Voih.. Kuulostaapa niin kovin tutulta. En tiedä olinko sitten heikko vai vahva, tyhmä vai fiksu, kun päätin luovuttaa.. jäädä hoitovapaalle ja katsoa vaikka kuukausi kerrallaan miltä näyttää. Haastavan työn ja lapsiperheen arjen yhdistäminen on äärettömän vaikeaa. Minulla tosin helpotti päätöstä se, ettei työni ole minulle mitenkään erityisen tärkeä. Aion hoitovapaan jälkeen keksiä jotain muuta. Onko se sitten opiskelua vai uusi työpaikka, niin sitä en vielä tiedä.. toivon vain kovasti, että se oikea ratkaisu olisi minulle jossain olemassa. Jos voisin, niin jäisin kotiäidiksi kokonaan. Kaikesta tästä perhe-ura-arki-hölynpölystä nostan kaikkein ylimmälle jalustalle perheen ja lapset.
    Toivon kovasti, että löydät uutta voimaa ja ratkaisuja, jotka auttaisivat.. Kuuntele itseäsi ja perhettäsi ja tee sitä mikä tuntuu oikealta. Niin minua neuvottiin ja tässä olen :) Kolme aamua töitä jäljellä ;)

    VastaaPoista
  6. Vahva uskaltaa tehdä omia päätöksiä, minusta roikkuminen jossain, joka tekee onnettomaksi olisi ehkä heikompaa. TSemppiä sinulle oikeiden ratkaisujen löytämiseen! Ne tulevat varmasti ajan kanssa. Näin minä ajattelen. Tänään olin taas toisaalta niin täynnä voimaa ja intoa töitten jälkeen. Se tekeekin päätöksen niin vaikeaksi, kun toisaalta työ myös antaa minulle paljon. Mutta tosiaan perhe on minunkin arvojärjestyksessä ykkösasia! Jos se kärsii jatkuvasti, en pysty olemaan onnellinen ja tyytyväinen ratkaisuihini.

    Mukavaista hoito"vapaan" alkua!

    VastaaPoista
  7. Kiitos Riia-ruu <3 Toivon niin kovasti, että sinäkin löytäisit ne omat ratkaisusi ja saisit arkeen sen rauhan, joka siinä kuuluisi varsinkin lapsen kanssa olla <3

    VastaaPoista
  8. Voin vain kuvitella sun tilanteen, kun ei tämä työ ilman lapsiakaan aina niin ruusuista ole. Samaistun juurikin tuohon fiilikseen että koko päivän on ne illan opetukset kuitenkin mielessä.
    Mulla on kuitenkin tunteja myös aamupäivällä ja iltapäivällä, olisiko se ratkaisu sun tapauksessa? Esim. koulujen iltapäiväkerhotoiminta..jne?

    -Linda

    VastaaPoista
  9. Joo sellaista kun saisi kehiteltyä tännekin ja eläkeläisethän myös toimivat mielellään päivisin. Kun saisi jotenkin markkinoitua ja vielä rahotuksen viedä tanssia kouluihin, päiväkoteihin, eläkeläisille, työttömille, kotiäideille lapsineen jne.. Eläkeläisyhdistyksiltä on tullut paljon kyselyjä, mutta heillä kun ei ole oikein rahaa tai sitten sellaista asennetta, että ohjaustyöstä maksetaan oikea palkka.

    VastaaPoista

Tervetuloa jakamaan ajatuksia rakentavassa hengessä kanssani!

Lukijat