Lisää tilaa Isille ja eläimellistä menoa

Haluaisin kovasti toteuttaa mieheni unelman. Hän haluaisi olla koti-isi. Nyt, kun olen sairastellut paljon, Isi on saanut enemmän tilaa meidän huushollin ja pojan hoidossa. Minä olen innoissani katsellut häntä laittamassa ruokaa, siivoamassa ja ulkoilemassa pojan kanssa. Voin melkein kuvitella hänelle ruudullisen esiliinan päälle. Unelman toteuttamiseen ei ole kuin yksi este, minulla ei ole tarpeeksi töitä. Ja vaikka olisikin, epäilen, jaksanko vielä tehdä omaa työtäni niin paljoa, että sillä eläisi koko perhe. Pelkään sitä luovaa painetta, mikä työhöni liittyy. Lapsiperheessä luovan työn tekeminen on jotenkin haastavampaa (siis minulle). Teen sitä vielä mielelläni puolipäiväisesti. Kunnes kokemusta ja varmuutta karttuu enemmän, voin etsiä enemmän töitä.

Olen miettynyt, että millainen tämä meidän yhteiskuntamme olisi, jos miehet olisivatkin "pääosassa" lasten hoidossa. Kasvaisiko lapsista rennompia? No vaikeaa tietysti viedä tätä yleiselle tasolle, mutta luulen, että ainakin minun mieheni osaisi olla vähän rennompi hoitaja ja lapsukaisen elämä saattaisi olla vähän leppoisampaa miehen kanssa kuin minun kanssa. Leppoisaa elämää (ainakin elämän ensimmäisiä vuosia) lapselleni haluaisin antaa. Mutta onneksi minäkin voin oppia rennommaksi ja toisaalta eihän lapsi meitä sillä tavalla vertaile. 

Sitten asiasta toiseen. Ilmojen lämmettyä meistä on tullut ulkoilmaeläjiä. Joku grillausbuumi meihin on ainakin iskenyt. Poika nauttii keinumisesta, hiekkalaatikolla istumisesta ja liukumäestä, mutta ennen kaikkea hän tykkää tutkia ruohoa, keppejä, käpyjä, sammalta, kiviä ja kaikkea muuta mitä maasta nyt sattuu löytymään. Tänään huomasin, että taitaa hänessä vähän kalliokiipeilijän verta olla, kun hän pyrki koko ajan kohti pihamme kalliota ja sitten kun sinne pääsi se oli jotain aivan mahtavaa. Mistäs minä sitten nautin? No siitä, että saan vain istua möllöttää, katsella pojan touhuja, ehkä vähän itsekin leikkiä ja jutella naapureitten kanssa. Olen yllättynyt miten avoimesti lapset tulevat juttelemaan. Tänään kaksi tyttöä oikein kilpaa kertoivat omasta elämästään.

Tänään meillä oli ohjelmassa kotiseutumatkailua, kun kävimme Orimattilan kotieläinpuistossa. Mies oli töissä Orimattilassa, sillä välin minä ja poika ihmettelimme ylämaan lehmiä, poroja, possuja ja muita otuksia, sekä tietenkin aitoja, häkkejä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä. Se on hauskaa, kun lapsi ei aseta ihmettelemisen arvoisia asioita sillä tavalla arvojärjestykseen kuin me aikuiset. Kun minä ihmettelen hauskan näköistä otusta, poikaa kiinnostaakin enemmän aita. Eipä siinä mitään, mukavaa kun molemmille löytyi katseltavaa.

Olen selvästikin piristynyt taas. Kesä tekee ihmeitä!

III-HA-NAAA kesän alkua kaikille!

Ja leppoisaa asennetta elämään!

Lievä hiekkalaatikkofobia

No niin hiekkalaatikot ovat sulia. Ei ole enää mitään tekosyitä miksi me emme menisi hiekkalaatikolle. Ensimmäinen ajatus, mikä minulle tuli oli paniikki. Kuinka sinne uskaltaa mennä? Ei ne lapset minua pelota, mutta ne äidit... Minä en tiedä hiekkalaatikolla olosta mitään muuta, kuin sen mitä olen vauvalehdistä lukenut huumorilla höystettyjä juttuja hiekkalaatikon hierarkiasta ja tietysti sen mitä muistan omasta lapsuudestani. Aivan uudenlainen sosiaalinen tilanne minulle siis!

Nyt sen huomaa, että me olemme olleet aika paljon omissa oloissamme, omassa pienessä kuplassa meidän perhe. Tottahan toki kävimme neuvolan järjestämässä vauvakerhossa ja sen jälkeen muutenkin vähän tapailimme valmennusryhmän kanssa. Mutta tuoreet vauvaperheet tuntuvat ihan eri jutulta kuin lapsiperheet. Ihan hullua, olenhan minä lapsiperheiden kanssa jatkuvasti tekemisissä työssäni, mutta siellä en ole yksi äideistä, siellä minulla on ihan eri rooli. Ja tunnenhan minä paljon mukavia äitejä, mutta useimpia heistä en tunne äiteinä vaan muusta yhteydestä.

Kysyin mieheltä, että kokeeko hän meidät osaksi sellaisia "peruslapsiperheitä". Hän vastasi kieltävästi. Ja silti, kun tarkemmin ajattelee, me ollaan niin tavallisia. Me käydään Prismassa ostoksilla, me vietetään vapaa-aikamme lähinnä kotona, automatkoilla me vietämme tauot ABC-huoltsikoilla, me käydään vaunulenkeillä ja leikkipuistossa, viikonloputkin on nykyään ihan rauhallisia ja... Ihan taviksia! Ehkä me jossain sielumme syvimmissä syövereissä luulemme olevamme vielä osa nuorekkaita opiskelijaporukoita, vaikka siitä on jo kaksi vuotta aikaa kulunut. Kyllä me sovimme hiekkalaatikolle siinä missä muutkin!

Eilen uskaltauduimme kokeilemaan ensimmäisen kerran hiekkalaatikkoelämää. No ei siellä puistossa ketään muita sitten ollutkaan. Harmistuin. Menimme sitten oman pihan laatikolle. Poika rakasti hiekan lapioimista ja minustakin oli mukavaa leipoa kakkuja! Oli niin hauskaa, että menimme tänään aamulla uudestaan. Keitin oikein kahvia termariin juodakseni ne sitten siellä hiekkalaatikon reunalla auringon paisteessa. Siellä oli toinenkin äiti lapsensa kanssa, mutta tänään ei vielä mitään juttua syntynyt. Onneksi aina voi leikkiä oman lapsen kanssa! Mutta siis onko siellä hiekkalaatikon mammajengeissä jotain sääntöjä, siis sellaisia sanomattomia? Tiedänhän minä, ettei niillä loppujen lopuksi mitään väliä ole, kukin toimii niin kuin toimii ja on hienoa vaan, kun ihmiset ovat omanlaisiaan persoonia, mutta kun olen luonteeltani utelias ja tutkiva, minua kiinnostaa ajatella tämmöisiä.

Niin vielä piti sanoa siitä kahvista, että enhän minä kehdannut niitä sen toisen äidin nähden juoda. Tuntui jotenkin törkeältä, vähän liian luksukselta juoda kahvia toisen nenän edessä. Lupasin jo tuolla facebookissa, että heti kun pääsen hiekkalaatikon sisäpiireihin mukaan, niin keitän kahvit kaikille mammoille ja tarjoan vielä pullat siihen päälle!