Minulla oli tässä yhtenä päivänä tilanne, kun olisin pikaisesti tarvinnut vähän foliota, kun meidän kaapistamme sitä ei löytynytkään. Meinasin jo lähteä naapurista lainaamaan, mutta rohkeus petti. En juuri tunne naapureita, kun emme ole kauaa täällä asuneet, joten kynnys tuntui liian suurelta. Viikonloppuna olin ystävällä kylässä. Hänellä oli mielenkiintoinen kirja Viisas arki - opas yhteisöllisyyteen http://www.annikinkatu.net/viisas-arki.html. Sen on kirjoittanut siis nainen, joka on itse asunut Annikinkadun puutalokorttelin yhteisössä. Selailin kirjaa ja minua alkoi kovasti pohdituttamaan yhteisöllisyys ja kuinka sitä voisi saada lisää omaan arkiympäristöön. Kerrostalossa asuessa on niin helppoa piiloutua omaan lokeroonsa, kun naapureita näkee harvakseltaan, jos ollenkaan.
Muutin 16-vuotiaana kotoa pienestä taajamasta isoon kaupunkiin monen sadan kilometrin päähän. Muistan, että se oli minulle kovempi pala kuin osasin odottaa. Ystäviä oli vaikeaa löytää isosta koulusta tai lähiympäristöstä. Kerrostalossa naapurit ottivat kontaktia lähinnä valituslapuilla, joita silloin tällöin putkahteli postiluukusta. Valituslaput useimmiten koskivat jotain pikkuseikkoja järjestyssäännöistä. Se tuntui oudolta ja tylyltä, kun lapsuuden ympäristössä naapurit olivat tuttuja ja heiltä saattoi pyytää apua tarvittaessa. Olenkin miettinyt, että olisiko lukioni sujunut paremmin, jos olisin asunut kotona vanhempien luona silloin. En minä mitään kadu kuitenkaan.
Yhteisöllisyys on kiinnostanut minua aina ja tunnen kiintyväni hyvin herkästi ihmisiin ja ryhmiin, välillä jopa haitaksi asti. Yksin asuminen on ollut minulle aina vaikeaa. Olen saanut elämäni aikana onneksi kokea yhteisöllisyyttä monella tavalla ja nähnyt siinä sekä hyviä, että huonoja puolia. Ehdottomasti enemmän kuitenkin hyviä! Hyvin toimivassa yhteisössä voi kokea olonsa turvalliseksi, kun ympärillä on ihmisiä joilta pyytää tarvittaessa apua. Sekin on tärkeää, että saa tuntea itsensä tarpeelliseksi auttaessa muita ihmisiä. Kirjassa mainittiin monia muitakin asioita, jotka tekevät yhteisöllisyydestä tärkeän asian ihmiselle.
Nykyisellä paikkakunnalla meille ei ole vielä kehittynyt kovin laajaa tukiverkkoa. Viisas arki - kirjassa oli monia vinkkejä kuinka voisi omalla panoksellaan lisätä yhteisöllisyyttä ihan missä tahansa ympäristössä. Monet niistä olivat ihan yksinkertaisia, mutta huomasin, että minulla ei ole oikein rohkeutta toteuttaa niitä käytännössä. Tervehdin aina naapureita, mutta siihen se on jäänyt sitten. Seuraava askel voisi olla vaikka se jauhojen lainaaminen. Kirjassa neuvottiin tekemään tikusta asiaa tai vaikka järjestää juhlat naapureille, jos yhteyttä ei meinaa millään muuten löytyä. Mietin, että ehkä olisi myös syytä osallistua seuraavan kerran pihatalkoisiin, jos sellaiset täällä järjestetään. Kesällä varmaankin naapureita muutenkin näkee enemmän, kun voi viettää aikaa enemmän pihalla. Olen myös huomannut nykyisessä elämäntilanteessa, että ihmiset tulevat herkemmin juttelemaan, kun on lapsi mukana. Ehkä se on vähän sama juttu kuin koiran kanssa liikkuessa :D.
Aihe herättää minussa paljon kysymyksiä. Onko ennen ollut asiat toisin? Onko yhteisöllisyyttä syntynyt herkemmin? Vai onko koko ajatus onnellisesta yhteisöllisyydestä utopiaa? Voiko yhteisöt oikeasti toimia niin, että kaikilla sen jäsenillä on siellä hyvä olla? Asuin Tampereella opiskellessani aika lähellä Annikinkadun yhteisöä. Minä kävelin siitä ohi usein ja olin kovin utelias näkemään, miten siellä oikein elettiin. Kerran jopa kävin sisäpihalla, kun siellä oli jotkut avoimet festivaalit. Kortteli samalla pelottavalla tavalla jännitti ja toisaalta kovasti kiinnosti. En edelleenkään oikein tiedä millaista elämää Annikinkadulla todella vietettiin. Jotenkin mystinen kuva siitä jäi, vaikka asukkaille se oli varmasti ihan tavallista elämää.
Mieheni kanssa olemme miettineet, että olisi mielenkiintoista kokeilla elää jonkin aikaa jossakin kiinteässä yhteisössä. Yhteisöjä on tietysti monenlaisia. Minua ei kiinnosta tiukat uskonnolliset tai aatteelliset yhteisöt vaan enemmänkin sellaiset, joissa tehdään yhdessä ruokaa, järjestetään pihajuhlia, harrastetaan yhdessä. Sellainen yhteisö olisi ideaalinen, jossa kukin saisi jollakin tavalla käyttää omaa osaamistaan yhteisön hyväksi ja jossa voisi ilman suurta kynnystä pyytää apua. Tiedän kuitenkin, että minunlaiselle ihmiselle olisi toisaalta haastavaa elää kiinteässä yhteisössä. Epäilen hyvin herkästi omia kykyjäni, enkä siksi osaa aina tarjota apua. Olen myöskin tottunut olemaan aika itsenäinen, joten en herkästi osaa pyytää apua. Olisinko minä siis kiinteässäkin yhteisössä helposti omaan lokerooni vetäytyvä vai kehittyisinkö ryhmän mukana yhteisöllisemmäksi?
Tartuimpa todella laajaan aiheeseen. Hui huomasin sen vasta kun ryhdyin kirjottamaan. Pakko lopettaa ennen kuin kirjoitan vahingossa kirjan.
hyvä kirjoitus :) meillä on tässä taloyhtiössä pieniä rippeitä hyvästä yhteisöstä. olen esimerkiksi lainannut naapurin miehelle kynsilakan poistoainetta, kun hän sitä tuli kysymään sairaalle vaimolleen, olen käynyt kuvaamassa hänen hienosti kukkivaa huonekasvia, kun hänellä ei ollut filmiä kamerassa, toisen naapurin postiluukusta tiputan aina lapun jos emme käytä saunavuoroamme, hän saa silloin mennä sinne ja välillä meillä on portaikossa pieni torikokous.. kaikki tuntevat roosan ja tietävät roosan kehityksestä yhtä sun toista, mutta kokoaika vanhoja ihmisiä muuttaa talosta pois syystä tai toisesta ja tilalle tulee nuoria kasvottomia ihmisiä.. minä niin toivon, että monet näistä varamummoista ja papoista oleilevat vielä pihalla kun roos aon isompi ja pitävät kuria jos äiti ei ole paikalla (tarkoitan, sitten kun roos aon oikeasti iso :))
VastaaPoistano juu, on se silti kurjaa, että nykyään se folio jää kovin monelta lainaamatta, mitä se meistä kertookaa..
jenni.
Ihanaa, että teillä on tuollaista! Voipi olla, että täältäkin löytyy tuollaista henkeä, kun vaan tarpeeksi kauan asutaan :). "Lapsen kasvatukseen tarvitaan kokonainen kylä." Onkos se joku afrikkalainen ajatus vai mikä, mutta harmi, että se ei oikein toteudu täällä Suomessa ainakaan kaupungeissa. Jos aikuisilla on jotain sanottavaa lasten käyttäytymisestä tai ylipäätään, he kirjoittavat näppituntumalla-palstalle eivätkä sano suoraan ystävällisesti.
VastaaPoistaOlen ihan tahallani yrittänyt harrastaa yhteisöllisyyttä ja pakotan itseni pyytämään naapureilta apua. Suomessa (tuossa samaisessa Annikinkadun läheisessä kerrostalossa asuessani) koin kuitenkin, että kun menin lainaamaan juurikin jauhoja, lainaaja anteliaisuudestaan huolimatta oli vähän hätääntyneen oloinen jauhojen-lainaus-toimenpiteestä. Ja kun olisin vienyt hänelle valmiista kaakusta palasen niin ei halunnut ottaa mitään vastapalvelusta. Höh.
VastaaPoistaTäällä Belgiassa elo tuntuu varsin yhteisölliseltä. Kummankin puolen naapureiden kanssa aina jutellaan pitkät tovit (toisella puolella eläkeikää-lähestyvä pariskunta, toisella nuori lapsiperhe) ja kutsutaan toisiamme teelle, lainataan cd-levyjä, kastellaan toisten kukkia ja ruokitaan eläimet jos toiset ovat matkoilla jne. Aluksi tuntui että ei ole hirveästi yhteisiä puheenaiheita mutta sekin lähti luistamaan pienen harjoittelun jälkeen. Meidän kadulla järjestetään myös Speelstraat:eja eli "leikkikatuja" jolloin autoliikenne kadulla kielletään ja kadulle ilmaantuu lapset leikkimään ja aikuiset kantavat ruokapöydän ulos!
Aika kehumiseksi meni nyt, sori vaan. Mutta pointtina se, että yhteisöllisyyden eteen pitää itse tehdä töitä - uskaltaa olla "apua vailla". Se ei aina ole helppoa kun eletään tällaisessa pärjäämisen kulttuurissa, mutta ihmiset ovat yleensä aina hyvin iloisia kun saavat olla avuksi. Eli foliota lainailemaan vaan :)
Hienoa, jos noin on siellä! Juuri tuollaisesta luonnollisesta yhteisöllisyydestä haaveilen! Se on ihan totta, että itse pitää olla aktiivinen. Olen sitä itselleni yrittänyt täällä sanoa ja vähän ehkä kehitystä on jo tapahtunut. Meillä on mukavia naapureita, heitä moikataan aina ja vaihdetaan kuulumisia koko ajan enemmän ja enemmän. Ehkä suomalaisten kanssa pitää edetä rauhallisesti...
VastaaPoista