Ensiapua hermoille

Oman lapsen myötä olen joutunut tutustumaan uusiin puoliin itsessäni. Töissä lasten kanssa hermoni kestävät melkoisen hyvin. Minulle on jopa neuvottu, että voisit joskus oikeasti suuttua. Niin ajattelin sitten, että äitinäkin olisin samanlainen, aina rauhallinen viilipytty. Ja höpsistä heikkaa vaan! Äidin rooli on aivan erilainen kuin ohjaajan tai opettajan, kun äitinä on tunteet sataprosenttisesti läsnä. Hermot menee välillä väistämättä (siis minulla, ei ehkä kaikilla äideillä).

Yritän nyt tätäkin asiaa lähestyä rakentavasti. Huono omatunto tulee siitä, kun on kiukkuinen lapsen nähden. Eikä se sitä paitsi asiaa mitenkään auta. Kaikenlaisia tunteita saa ja pitää tuntea ja ilmaistakin, mutta eri asia on sitten miten ilmaisee. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla millaisin keinoin toiset saavat koottua itsensä, kun hermot meinaavat mennä. Aina ei ole mahdollista saada toista hoitamaan lasta, kun tunteet räiskyvät. Usein on vain selvittävä niiden omien tunteiden kanssa yksin.

Muistuttaakseni itseäni kokoan tähän omia selviytymiskeinojani, ehkä niistä joku muukin voi jotain saada.

1. Olen koettanut muuttaa omaa suhtautumistani lapsen itkuun. Ennen saatoin jopa hätääntyä ja syytellä itseäni, kun en saanut itkua loppumaan. Lapsi viestii itkullaan, itku on lapsen puhetta. Koetan kuunnella sitä niin kuin kuuntelisin aikuista, joka osaa kertoa pahasta olostaan sanoin. Sehän on oikeastaan hyvä vain, että lapsi osaa itkeä. Miten muuten hän voisi viestiä tunteitaan? Reagoin itkuun, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä.

(Kun olin kirjoittamassa tätä, lapsi heräsi uniltaan kunnon itkun säestyksellä. Tulipa testattua tätäkin.)

2. Hengittäminen. Hassua, mutta se auttaa, kun keskittyy vain siihen. Joskus minulle on tullut mieleen, kun olen nukuttanut lasta pitkän kaavan mukaan, että tämähän on oiva tilaisuus "meditoida". Lapseni pakottaa minun pysähtymään joka ilta. Hengittämiseen keskittyminen auttaa muuten lastakin nukahtamaan. Hän ei ehkä nukahda nopeammin, mutta homma sujuu yleensä ilman raivoa.

3. Kävelylenkki. Silloin, kun hermot ovat kireällä, pieni sisäinen murrosikäinen herää minussa ja rupean helposti kapinoimaan ulos menemistä vastaan. Siinähän on se lähtemisen vaiva. Mutta heti, kun päästään ulos, mieli kevenee ja näemme pojan kanssa toisemme ja maailman aivan erilaisin silmin kuin hetki sitten.

4. Itsensä ja lapsen yllättäminen. Jos minulla tai lapsella on känkkäränkkähetki, koetan yllättää meidät molemmat jollakin ihan erilaisella puuhalla kuin mitä sillä hetkellä tai yleensä teemme. Mitä sellaisia voisi olla? Hmmmm, sormiväreillä taiteilu, jonkun lastenohjelman tai elokuvan katsominen telkkarista, leipominen, seikkailuretki ulkona, ravintolaan meno... En tiedä nyt, kun eihän se sitten ole yllätys :). Ja tähän samaan oikeastaan liittyy myös luovuttaminen. Esimerkiksi jos lapsi ei kertakaikkiaan vaikkapa syö niin sitten lopetetaan syöminen tai jos lapsi ei pitkän yrityksen jälkeen nukahda niin sitten ei väkisin yritetä. Hetken päästä rauhoittuneina homma voi sujua ihan toisella tavalla.

5. Nukkuvan lapsen katselu. Se on aina huokaisun hetki, kun lapsi nukahtaa. Tyytyväisenä nukkuva lapsi täyttää olemuksellaan koko huoneen. On hurjan rauhoittavaa katsella lasta ja unohtaa kaikki muut asiat. Toisaalta voi tietenkin ottaa kaiken irti omasta ajasta ja tehdä jotain ihan muuta kuin lapsen hereillä ollessa tekisi.

Tuossapa oli joitain keinoja ensiavuksi. Pakko nyt sanoa, että en todellakaan osaa olla aina noin rakentava. Kirjoittaminen on minulle tapa löytää niitä omia voimavaroja.