torstai 24. kesäkuuta 2010

Ei mistään kotoisin

 Äitini kysyi yhtenä päivänä minulta, että mistä koen olevani kotoisin. En osannut vastata. Olen vähän kateellinen ihmisille, joilla on olemassa kotiseutu, jokin paikka mistä löytyy kotitalo, mahdollisesti omat vanhemmat tai ainakin sukulaisia. Minusta on aina tuntunut siltä ikään kuin olisin matkalla jonnekin ilman, että tuntisin todella kuuluvani jonnekin tai tulevani jostakin. En kiinny paikkoihin, kiinnyn ihmisiin. Olisi ihanaa kiintyä joskus paikkaan. Ne ovat pysyvämpiä. Paikat eivät muuta minnekään. Vaikka toisaalta ne voivat autioitua ja muuttuakin, kuitenkin jotain niissä aina säilyy.

Isäni kanssa olen ajellut hänen lapsuuden maisemissaan ja kuunnellut tarinoita niistä paikoista. Mitä minä voisin näyttää lapselleni? Asuin 14 vuotta elämästäni Pohjois-Karjalassa, lähes koko lapsuuteni. Silti tuntuu kuin olisin ollut kauemmin muualla. Niin paljon uusia ihmisiä ja asioita elämääni on tullut noiden lapsuuden vuosien jälkeen ja niin vähän on jäljellä lapsuudesta. Ehkä olen saanut vapauden löytää itseni vasta, kun muutin kotoa maailmalle. En haikaile enää paluuta mihinkään yksittäiseen paikkaan. Ehkä haluaisin haikailla. Minulla oli turvallinen ja monivivahteinen lapsuus. Silti tuntuu niin kuin siinä olisi jotain sellaista, mitä en edelleenkään uskalla kohdata ja elää läpi, jotain mihin en uskalla kiintyä.

Aina, kun palaan entisiin asuinpaikkoihini, minussa herää ajatukset niistä ihmisistä, joiden kanssa olen viettänyt aikaa siellä. Usein koen pettymyksen, kun niitä ihmisiä ei enää löydykään ja tunnen oloni irralliseksi. Minulla ei ole turvapaikkaa, jossa voisi olla varma, että täältä löytyy joku jonka luokse voin aina mennä, ei paikkaa jonne voisi palata maitojunalla. Sama tunnelma tulee tapahtumissa, joissa minulla oli tapana käydä nuorempana ja joissa koin todella suuria tunteita. Niissä on uudet kävijät, ystäväni eivät ole enää siellä tai he ovat siellä ihan uusissa rooleissa. Mikä lopulta olikaan siis tärkeää taisi olla ihmiset joiden kanssa niitä tunteita koki, ei niinkään se missä ne koki.

Ehkä tämä kaikki kertoo vain siitä, että minusta on tullut aikuinen. Olen kääntänyt isoja sivuja elämässäni ja nyt opettelen elämää uudessa elämäntilanteessa. Olen sitoutunut kumppaniini, tullut äidiksi ja valmistunut ammattiin. Kohta siirryn toden teolla työelämään. Sitä mikä ennen oli merkittävää ei enää ole ja oikeastaan nyt vasta ymmärrän niiden menneiden asioiden arvon. Menneeseen ei valitettavasti voi palata, sitä täytyy tyytyä vain muistelemaan. Minun kotiseutuni on niissä muistoissa ihmisistä ja hetkistä elämäni varrelta. Maitojuna putputtaa vain menttaalisesti.

2 kommenttia:

  1. Kummallisen tutuilta tuntuvat ajatuksesi. Itsekään en koe olevani nykyään mistään kotoisin, vaikka nykyisessä kotikaupungissa on tullut asuttua jo 10 vuotta putkeen.

    VastaaPoista
  2. Ehkä sellainen juurtuminen paikkoihin on nykyään harvinaisempaa, kun se omalle syntymäpaikalle jääminen ei ole mitenkään itsestäänselvää enää.

    VastaaPoista

Tervetuloa jakamaan ajatuksia rakentavassa hengessä kanssani!

Lukijat