sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

OSA 4: Matkapahoinvointia maalla ja merellä

Heräsimme aamulla varhain. Siirsimme pojan nukkumaan rattaisiin. Pojan nukkuessa pakkasimme teltan ja tavarat rinkkoihin. Söimme aamiaista ja nautiskelimme saksalaisen motoristin tarjoamaa pannukahvia. Yhdeksän aikaan hyppäsimme linja-auton kyytiin aavistamatta mitä meillä oli edessä. Suuntanamme oli siis Lofootit. Ensimmäisen ison sillan kohdalla poika alkoi oksentamaan. Ajattelin, että nonni tähän se meidän matkamme sitten tyssää. Maisemat olivat aivan uskomattomia, sumuisia vuoria, jyrkkiä rinteitä, vihreää, koko ajan väriään muuttava meri. Kuitenkin päällimmäinen asia mitä tuolta matkalta muistan on mansikkamaidon hajuinen oksennus. Vuorotellen otimme miehen kanssa koppeja ja yritimme putsata linja-auton turvaistuinta parhaamme mukaan. Vaihdoimme vaatteet pojalta varmaankin kolme kertaa neljän tunnin ajomatkan aikana. Poika oli kuitenkin ihmeen hyväntuulinen koko ajan, mikä on ihme jo ihan siitä syystä, että harvoin hän noin kauaa autossa istuen viihtyy. Tunnelit olivat pojan mielestä kaikista jännimpiä.

Ihan sivuhuomautuksena liittyen tuohon mansikkamaitoon. Poika joi mansikkamaitoa, koska emme meinanneet löytää kaupasta tavallista maitoa. Narvikissa ostimme Mjölkkiä, mutta se paljastuikin piimäksi. Naureskelin hiljaa mielessäni, kun näin yhden suomalaisen pariskunnan kaatavan samannäköisestä purkista kahviinsa ja sen jälkeen kehuvan "kylläpä tämä maito sopii hyvin tämän kahvin kanssa, poistaa sen kahvin kitkeryyden". Menin ja kokeilin itsekin, mutta en ymmärtänyt miten se saattoi olla hyvää. Myöhemmin selvisi, että minä olin se hölmö. Heillä oli "melkkiä" ja meillä taas "mjölkkiä". Maito on siis norjaksi "melk".


Kun viimein saavuimme yhden maissa Lofoottien pääkaupunkiin Svolvaeriin, poika nukahti päiväunille. Minua hermostutti, koska poika ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Emmehän uskaltaneet antaa matkan aikana ruokaa, kun kaikki mitä hänelle antoi, tuli samantien ulos. Onneksi tuo oksentelu paljastui pelkäksi matkapahoinvoinniksi ja poika söikin ihan hyvällä ruokahalulla loppupäivän. Olimme vasta saapuneet Lofooteille, mutta meillä oli ihan sellainen olo, että tahdoimme pois mahdollisimman pian. Mikään ei tuntunut sujuvan siellä. Haaveilimme pääsevämme keskustan kalastusmajoihin majoittautumaan, mutta kaikki paikat olivat aivan täynnä. Lisäksi meitä mietitytti Lofooteilta pois pääseminen. Linja-autolla palaamista emme halunneet edes harkita oksennusepisodin jälkeen. Ainoa laiva jolla pääsi Svolvaerista mantereelle, lähti joka aamu klo 6.30.

Tässä taustalla näkyy niitä punaisia kalastusmajoja, kun tarkkaan katsoo.

Piheinä päätimme, että olotilastamme huolimatta kävelisimme leirintäalueelle, vaikka sinne olikin vähän matkaa. Kun vihdoin sinne pääsimme olimme niin väsyneitä, että päätimme majoittautua mahdollisimman helposti sisälle mökkiin. Sääkin oli aikamoinen, tuulinen, kylmä ja sateinen. Illalla poika kömpi oma-alotteisesti isänsä kainaloon ja ryhtyi siinä tyynesti nukkumaan. Ihanaa, ei mitään ylimääräistä temppuilua. Nukuimme kuin tukit koko perhe.

Näkymä leirintäalueen rannalta.


Meillä oli hyvin aikainen herätys ennen neljää, jotta ehtisimme ajoissa laivaan. Poika tietenkin nukkui normaalit yöunet kello kahdeksaan saakka rattaissaan. Ihmeellistä kyllä, olimme ihan virkeitä ja hyvällä mielellä. Svolvaer ei näyttänyt yhtä kammottavalta silmissämme kuin edellisenä päivänä. Muistan kuinka kirjoitin edellisenä päivänä väsyneenä kuinka tunsin jonkinlaista korkeanpaikan kammoa alhaalta käsin katsellessani sumuisia vuoria, jotka ympäröivät kaupunkia. Se kammo oli mennyt ohi yön aikana. Me ostimme huoltoasemalta kahvit ja suklaata. Satamassa meitä ei odottanutkaan mikään pikkuvene millaiseksi olin Express boatin kuvitellut. Laivassa oli oikein mukavat penkit, kahvila ja leikkihuone. Hikisenä ja nolona riisuin kaikki kylmää merimatkaa varten puetut varusteet.

Aamulla kello viisi elämä hymyilee.

Hei hei Svolvaer! Ehkä palaamme joskus paremmilla fiiliksillä!

Kun laiva lähti liikkeelle, tuli jännityksen paikat. Kuka oksentaisi seuraavaksi ja toivottavasti se ei olisi ainakaan poika. Ne valtameren aallot olivat jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Poikaa aallot vain naurattivat, kun hän loppumatkasta heräsi. Minä pysyin visusti tuolissani oksennuspussi kädessä. Onneksi en oksentanut. Kymmenen aikaan aamulla saavuimme uuteen kaupunkiin, Bodööhön (tässä kuten mjölkinkin kohdalla pitäisi olla sellainen lävistetty o-kirjain, mutta en tiedä miten sen saa).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tervetuloa jakamaan ajatuksia rakentavassa hengessä kanssani!

Lukijat