OSA 6: Raiteilla

Tällä kertaa saimme matkustaa "barnkupeessa" eli kokonaan lapsiperheille tarkoitetussa pienessä osastossa. Siellä oli tilaa rattaille ja käytävälle päin olevan ikkunan verhot sai suljettua. Emme osanneet sellaista paikkaa vaatia, kun ostimme paikkalippuja, vaan myyjä laittoi meidät sellaiseen ihan omasta päätöksestään. Paikkaliput maksoivat yhteensä n. 10 euroa eli hyvin edullista verrattuna varsinaiseen omaan hyttiin. Barnkupeesta löytyi oma vessa, syöttötuoli ja jokainen matkustaja sai oman peiton, puhallettavan tyynyt, korvatulpat ja silmälaput (hmm vai miksi sitä lärpäkettä kutsutaankaan). Muita sinne ei tullutkaan koko matkan aikana eli oli aika luksusta.

Pojan nukkumaan meno junassa sen sijaan oli kaukana luksuksesta. En enää muista miten me lopulta saimme hänet nukkumaan. Päätin, että seuraavalla reissullamme emme matkustaisi yöjunissa. Me luulimme yöjunien olevan paras vaihtoehto pojan kannalta, kun hän voisi matkan ajan nukkua. Aiempien kokemusten mukaan luulimme pojan nukkuvan ja nukahtavan hyvin junissa. Ehkä Norjan räminäjuna oli liikaa pojalle. Noh joka tapauksessa saimme taas nauttia upeista maisemista. Junasta ja linja-autosta me näimmekin matkan aikana ehkä ne kaikkein komeimmat maisemat. Harmi, että niitä oli hankalaa tallentaa mihinkään muualle kuin oman pään sisälle. Kauniita vuonoja, vuoria, korkeuseroja, laaksoja, merta ja mielenkiintoisia asemarakennuksia. Eipä taas meinannut uni maistua, kun vaihtoehtona oli ikkunasta ulos katsominen.

 
Aamulla kahdeksan aikoihin saavuimme Trondheimiin. Herätyskellomme oli tehnyt tenän ja meille tulikin aika hoppu päästä ulos junasta. Trondheimissa oli ihana aamuinen auringonpaiste. Olisi ollut houkuttelevaa jäädä tutkimaan Trondheimia, mutta meidän oli ehdittävä ajoissa Tukholmaan ennen kuin interrail- passimme vanhenenisivat. Hyppäsimme siis junaan, joka kiidätti meidät Osloon.

Oslon junassa tunnelma oli mukava. Lapset kirmailivat käytävillä ja aikuiset olivat hyvän tuulisia. Saimme taas todeta, että junan henkilökunta oli Norjassa vertaansa vailla. Konduktöörit juttelivat matkustajien kanssa ja kuulutukset olivat joka kerta erilaisia, täynnä kaikenlaisia jorinoita. Meillä oli varattuna normaali kahden hengen paikka. Konduktööri huomasi, että meillä oli lapsi mukana ja hän kysyi yksinäiseltä mieheltä, joka istui sellaisessa neljän hengen loossissa, josko hän vaihtaisi paikkaa meidän kanssamme, jotta meillä olisi mukavempaa matkustaa lapsen kanssa. Jälleen kerran emme vaatineet mitään palvelua, vaan konduktööri selvästi ajatteli matkustajien etua. Ravintolavaunussakin oli kerrassaan ihana tunnelma. Huomasimme kuinka yksi myyjistä lähti reippaana yhden lapsiasiakkaan avuksi kantamaan hänen ostoksiaan omalle istumapaikalle toiseen vaunuun. Lapsi ei pyytänyt apua, eikä ollut ihan välttämättä sen tarpeessa, myyjä vain oli niin palveluhenkinen. Meidän iloksi ravintolavaunusta löytyi syöttötuoli. Poika syö aina paremmin, kun hän saa istua omassa tuolissa.

Matka sujui rattoisasti. Poikamme paljastui varsinaiseksi junakävelijäksi. Hän ei olisi juuri muuta tehnytkään kuin kävellyt junaa päästä päähän. Ehkäpä se oli jotenkin jännää, kun kävelyalusta heilui ja tärisi. Meitä vähän se edestakaisin käveleminen väsytti ja kyllästytti. Nukuimme päiväunet sylityksin. Nukutin ensin pojan kantoreppuun ja siitä sitten kävimme molemman nukkumaan matkalaukkuun nojaten. Uskomatonta kyllä, mutta poika nukkui monta tuntia. Minusta oli jotenkin helpottavaa, kun maisemat muuttuivat koko ajan vehreämmiksi ja ilmakin tuntui lämpenevän. Pohjoisessa on oma viehätyksensä, mutta ehkä olen kuitenkin enemmän lehtimetsän, vihreyden ja vehreyden ystävä. Iltapäivällä junamme sitten saapui ruuhkaiseen ja helteiseen Osloon.