Unelmia

Aloin kirjoittaa listoja erilaisista asioista muistaakseni sen jälkeen kun luin Erlend Loen romaanin Supernaiivi. Listojen aiheena voivat olla esimerkiksi asiat, jotka tuovat minulle iloa, minulle tärkeät ihmiset tai asiat joihin toivoisin muutosta. Listojen kirjoittaminen auttaa minua hahmottamaan omaa elämääni. Nyt ajattelin kirjoittaa listan unelmistani, joiden soisin toteutuvan lähivuosina.

• Toivoisin, että voisimme viettää perheen kesken muutaman viikon mittaisen loman ensi kesänä. Olisi mukavaa, jos kenenkään ei tarvitsisi miettiä töitään ja voisimme vain keskittyä olemaan yhdessä. Ensi syksystä lähtien toivoisin perheelleni kahta yhteistä peräkkäistä vapaapäivää viikossa.
• Tahtoisin matkustaa perheeni kanssa Lofooteille Norjaan tai vaihtoehtoisesti mennä Lappiin vaeltamaan. Ylipäätään olisi mukavaa, jos me ehtisimme enemmän retkeillä lapsemme kanssa.
• Jossakin vaiheessa toivoisin meidän saavan vielä toisen lapsen, ei ehkä ihan lähiaikoina kuitenkaan.
• Olisi mukavaa päästä taas tanssimaan johonkin mieluisaan projektiin, eikä sen tarvitsisi välttämättä olla palkkatyötä, kunhan tanssiminen siinä tuntuisi mielekkäältä. Minulla on selvästi vielä hinku tanssia ja esiintyä.
• Toivon, että minulle alkaisi vähitellen selkiytyä, mitä haluaisin ja voisin tehdä työelämässä ja aionko vielä opiskella jotain. Tällä hetkellä olen ihan tyytyväinen kotona lapsen kanssa, kun saan kuitenkin vähän tehdä töitäkin. Niin en voi kuitenkaan jatkaa koko elämääni. Mietimme myös sitä, onko meidän perheelle oikein hyväksi se, että minä ja mieheni kumpikin teemme iltapainotteista työtä ja työajoiltaan vaihtelevaa työtä.

Hassua, että minulle ei tullut enempää asioita mieleen. Nuorempana listani olisi ollut paljon pidempi. Tokihan minä haaveilen muistakin asioista, mutta ehkä on helpompaa, jos unelmoi kerrallaan vain muutamista asioista, joiden toteutuminen voi olla ihan mahdollista. Toisaalta lähivuosina niin moni suurista haaveistani on toteutunut, että en ehkä vielä osaa toivoa mitään uutta.

Kirjoitin joskus listan asioista, joita haluaisin kokea ennen kuolemaani. Nyt tuntuu hassulta lukea sitä, kun se sisältää niin hassuja asioita tyyliin laskuvarjohyppy keskelle Saharan autiomaata (tuo ei oikeasti ollut listalla kuitenkaan). Ennen kai ajattelin, että suuret elämykset ovat jossain kaukana ja vaikeasti toteutettavia. Enää minua ei jaksa kiinnostaa sellaiset, kun nykyään suurelta elämykseltä tuntuu sekin, jos pääsee joskus harvoin vaikkapa teatteriin tai tansseihin. Onhan arkeni täynnä elämyksiä muutenkin, kun seuraan lapseni tapaa olla olemassa. 

Rauhatonta ja rakkauskohtaus

Minulla on ollut outo viikko ja huono omatunto kalvaa mieltä. Tunteet ovat menneet vuoristorataa ja itse olen juossut tuhatta ja sataa. Tänään kävimme isossa kaupassa synttäriostoksilla. Minä viiletin hyllyltä toiselle ostoslista kädessä ja mies ja poika tavalliseen tapaansa tulivat perässä etanan vauhdilla ja vielä välillä pyörähdellen ostoskärryn kanssa. Kyllä, ostoskärryn kanssa voi tanssia, sen olen oppinut! Päässäni pyöri vain, että mikä niillä noin kestää ja pitääkö joka tavaran kohdalla jäädä leikkimään. Taitavat nämä 1-vuotissynttärit olla aika kova juttu äidille!

Mieleeni piirtyy elävästi kuva, jossa lentelee syksyn lehtiä, mies kulkee salkku kädessä ja toisessa kädessä roikkuu lapsi, jonka ilme on sellainen kuin olisi joutunut pyörremyrskyyn. Aikuisten elämää lapsen näkökulmasta, sellainen tunnelma siinä kuvassa oli. En valitettavasti tiedä kenen piirtämä kuva on kyseessä. Kun olin lapsi, se kuva oli näkyvissä aika monessa paikassa. Kaippa se iski silloin minuun, koska muistan sen niin hyvin. Ehkä ajattelin, että en halua omille lapsilleni sellaista kiirettä ja hulinaa. Minulla on ihanat ja läsnäolevat vanhemmat, mutta meidän perheen elämässä on tapahtunut kaikenlaista ja ymmärrän hyvin, että välillä sitä hulinaa ei voinut välttää.

Minulla on ollut hiukan vaikeuksia sovittaa yhteen töitä ja lapsen hoitamista. Toisaalta on onni, että voin olla vielä lapseni kanssa kotona ja tehdä vähän töitä samalla. Mutta en tiedä miten sovittaisin sen suunnittelutyön meidän arkeen. Lapsi nukkuu vielä aika lyhyitä päiväunia ja siitä taas ei tule mitään, jos yritän samalla olla läsnä lapselleni ja suunnitella. Jos yritän molempia yht´aikaa, ei kummastakaan tule mitään. Pitäisi varmaankin saada jotenkin rutiinia siihen työhönkin, joku varattu hetki, milloin saa rauhassa suunnitella ja silloin mies on lapsen kanssa. Tänään oli juuri sellaista, että istuin lapseni kanssa lattialla ja tutkiskelin leluja, mutta olin aivan hajamielinen ja ajatukset lentelivät tanssikuvioissa. Eikä ne ajatukset vain töissä pyöri vaan myös kodin pikkuprojekteissa. Voisin kaivaa taas paperia ja kynän esiin ja alkaa kirjoittamaan listoja tekemättömistä asioista, jolloin niitä ei tarvitsisi koko ajan ajatella ja itseään muistutella. Minun on vaikeaa olla, jos tiedän, että joku asia olisi tehtävänä, mutta en pääse sitä tekemään. Harmittaa, kun ei saa asioita saatettua loppuun.

Onneksi tämä keho ei kestä loputonta juoksemista, eikä sitä, että tekee asioita unen kustannuksella. Tänään illalla kerrassaan väsähdin ja kävin sohvalle makaamaan. Poika leikki isänsä kanssa lattialla. Katselin kuinka he vuorotellen pinosivat palikoita torniin. Mikä voisi olla rauhoittavampaa katseltavaa. Mikä onni on, että kehoni esti minua tekemästä tänään mitään loppujen lopuksi aika turhaa asiaa. Illalla makoilimme koko perhe makuuhuoneessa. Minun oli tarkoitus jäädä siitä sitten nukkumaan pojan kanssa, koska olin kerta kaikkiaan ihan poikki. Olipa ihanaa, tuollaisen hetken pitäisi kuulua joka iltaan! Lapsi jonkin aikaa hyörittyään ja pyörittyään, mönki minun kainalooni ja siinä ihan hiljaa tutkiskeli sormiaan. Siihen hän nukahti, pieni poikani, jolla taisi olla halipula. Sillä hetkellä olin vapaa kaikista muista ajatuksista ja tunsin vain niin pohjatonta rakkautta kuin voi tuntea. 

Ystävänpäivän aatoksia

Voih pinnani on ollut tänään niin kireällä. Olipas ystävänpäivä kerrassaan. Eilen menin poikani kanssa vanhemmille yöksi. Tänään aamulla poikani jäi mumman kanssa leikkimään ja minä matkustin takaisin kotiin suunnitelmana laittaa kotia kuntoon, koska ensi viikonloppuna vietetään meidän pojan synttäreitä. Jotenkin mikään ei toiminut tänään. Suurin osa taulukoukuista hajosi, kun yritin niitä hakata seinään kiinni. Valokuvat eivät sopineetkaan ostamiini kehyksiin. Viikolla olisi pitänyt käydä ostamassa kaikkia muita tarvikkeita, joita kodin laittamiseen olisi tarvittu, mutta aika ei vain riittänyt. Lisäksi tuli vähän riideltyäkin, ihan pienistä vaan, mutta tänään oli siis sellainen päivä, että tunteet räiskyivät. Ihan hyvä, että mussu oli hoidossa. Ehkäpä hermoilu johtui siitä, että olin asettanut niin kovat tavoitteet sille, mitä tänään piti saada aikaiseksi, kun kerrankin sai tehdä rauhassa.

Minä olen ottanut jotenkin hurjan suuret paineet siitä, että ne synttärit onnistuvat. Varmastikaan onnistuminen ei ole kiinni siitä kuinka siistiä ja valmista täällä on, mutta olen nyt jotenkin ihan jääräpää tämän asian kanssa. Meidän sankarihan ei varmasti välitä siitä, ovatko kaikki taulut kohdillaan tai leivotaanko me kaikki mahollinen itse. Hän nauttii, kun saa leikkiseuraa ja huomiota isovanhemmiltaan, kummajaisiltaan ja meidän sukulaisilta ja ystäviltä. Ehkä yritän nyt löysätä pipoa tai sitten meidän täytyy tehdä ihmeitä viikon aikana.

Tykkään aivan älyttömästi juhlista ja niiden järjestämisestäkin, kun siihen vain saisi tarpeeksi aikaa. Minusta ne ovat hyvä tapa jättää jotain vanhaa taakseen ja siirtyä uuteen hetkeen. Kuten nyt 1-vuotissynttäreillä me jätämme hyvästit vauva-ajalle ja lapsestamme tulee taapero. Jos juhlia ei olisi tällaisia siirtymiä ei tulisi huomioitua, aika vain lipuisi eteenpäin kuten aina. Tokihan lapsi kasvaa ilman juhliakin, mutta on mukavaa nousta aina välillä arjen yläpuolelle. Juhlat ovat myös siitä ihania, että silloin ainakin tulee nähtyä sukua ja ystäviä. Nykyään, kun niin harvoin muutenkin nähdään.

Mieheni ei oikein ymmärrä minun juhlahössötystäni, vaikka kyllä hänkin tietenkin poikamme synttäreitä haluaa juhlia. Sitä hän ei ymmärrä, että pitäisi olla niin hienoa ja viimesen päälle. Ei ihme, en minäkään ymmärrä oikein itseäni. Jos menen jonkun muun juhliin, en koskaan arvostele sitä, miten ne on järjestetty tai en katso ympärilleni, että onkos täällä nyt siivottu tms. Tärkeintä on mukava tunnelma.  Mutta yhtäkkiä minusta on tullut tällainen, että haluaisin näyttää kotini mahdollisimman kauniina ja leipoa mahdollimman hyvät tarjottavat. Olenko ajautunut johonkin kilpailuun? Ja kenen kanssa oikein kilpailen? Ehkä olen pyörinyt liikaa internetissä mammojen keskustelupalstalla jossakin vaiheessa. Siellä saa aina lukea, kuinka joku kauhistelee jonkun toisen kodin epäjärjestystä tai arvostelee toisten juhlamenuja tai kuinka joku selviää kaikkien kymmenen lapsensa kanssa yksin, eikä koskaan saa mitään apua ja ihmettelee, kuinka joku voi väsyä yhden lapsen kanssa. No vähän liioittelen ehkä.

No mukavat juhlat niistä varmasti tulee, vaikka tarjolla sitten loppujen lopuksi olisi vain kahvit ja pullat :). Tehdään mitä ehditään ja kohtuullisesti jaksetaan.

Mukavaa ystävänpäivän iltaa kaikille!

Muutamia sanoja

Minua usein pohdituttaa sanojen merkitys elämässämme. Ei kai se ihme ole, kun vietän suurimman osan päivästä pikkuherran kanssa, joka ei vielä osaa puhua muuta kuin sen "äiti" ja silti me jotenkin ymmärrämme toisiamme ilman sanoja. Tai no minä kyllä puhua pulputan pojalleni, mutta hän ei vastaa enkä voi tietää mitä kaikkea hän ymmärtää. Jotenkin tuo 1-vuotiaan viestintä on hurjan hurmaavaa. Hän jo selvästi on vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, muidenkin kuin vanhempiensa. Hurmaavaa on se kommunikoinnin kokonaisvaltainen fyysisyys, tunteet näkyvät siinä miten lapsi elehtii ja liikkuu. Kun poikani innostuu, hänen koko olemuksensa alkaa hytkyä vatsanpohjasta lähtien. Raivon vallassa ollessa hän on kuin pieni ydinvoimala. Sekin energia olisi varmaankin jotenkin siirrettävissä hyötykäyttöön. 1-vuotiaan ääntely on musiikkia, se liikkuu monilla eri korkeuksilla ja on dynaamisesti ja rytmiltään vaihtelevaa. Miksi meidän aikuisten puhe on siihen verrattuna niin tylsän monotonista? Korvaammeko me sanoilla kaikki muut viestinnän mahdollisuudet?

Omalla tavallani rakastan sanoja, tykkäänhän runoista ja kirjoittamisesta. Sanat ovat minulle kuin musiikkia ja niistä muodostuu rytmejä. Toisten päähän jää pyörimään lauluja, minun päähäni jää pyörimään sanoja. Saatan toistaa mielessäni jotain sanaa tai lausetta aivan kuten jotain laulua. Musiikista kuuntelen erityisesti sanoja. Vaikka biisi ei olisi muuten kummoinenkaan, mutta jos sanat ovat hyvät, se voi minua koskettaa. Instrumenttaalimusiikki taas on minulle lomailua sanallisesta ajattelusta. Sanatonta musiikkia kuunnellessa saa liidellä mielikuvissa tai vain tuntea sen kummemmin kuvittamatta.

Ajattelen, että kaikkein olennaisimmat asiat voimme ilmaista ilman sanoja. Olen kokenut aika koskettavia hetkiä muutamien ihmisten seurassa, jotka eivät ole osanneet puhumalla, kirjoittamalla, viittomalla tai mitenkään muuten sanoja käyttäen kommunikoida. Heidän kommunikointinsa on ollut täysin kosketusten ja eleiden varassa. Tunteiden ilmaisussa nämä tapaamani ihmiset olivat todella taitavia. Heidän koko kehonsa jotenkin hehkui ulospäin sitä tunnetta ja kosketuksensa tuntui jotenkin todella lämpimältä. (Sivuhuomiona: Voin ilmaista vain oman subjektiivisen näkökulman tähän asiaan, en voi olla varma miten nämä ihmiset itse asian kokevat.) Tunsin oloni aivan luontevaksi heidän seurassaan, siinä ei ollut mitään kiusallista hiljaisuutta. Sen sijaan jos olen tekemisissä ihmisen kanssa, joka puhuu eri kieltä kuin minä, tunnen oloni tosi kömpelöksi. Ehkä yritänkin liikaa ilmaista asioita sanatarkasti. Joskus tuntuu, että sanat vain sotkevat ja hämäävät, jos yritän saada jonkun tärkeän tunteen tai asian esiin. Välillä olisi ehkä hyvä sulkea se suu ja antaa kehon hoitaa hommat.

Minusta on hassua, että nämä molemmat kehollisuus ja sanallisuus ovat minulle niin vahvasti tärkeitä. Tykkään analysoida asioita pohjia myöten ja yhtä lailla rakastan heittäytyä vain kokemaan asioita kehoni ja tunteideni kautta sen kummemmin niitä pohtimatta.

Jostain syystä en ole pystynyt kirjoittamaan vielä runoja poikani syntymän jälkeen, ehkä olen kokenut niin paljon uusia asioita, jotka eivät ole vielä tarpeeksi muhineet. Lopuksi kolme runoa vuosien takaa liittyen aiheeseen:

Suurista asioista
on vaikeaa
puhua.
Tuntuu niin,
pieneltä,
niiden äärellä.

Käsi ehtii
suuta ennen.
Ei se ymmärrä,
että joskus
myös sanoja tarvitaan.

Ja taas
kosketukseni on sinulle
vain yksi tuhansista
kosketuksistani.



opettakaa sielulle sanat,
antakaa sille puhekyky,
ja kirjoittavat kädet

että minä,
paremmin ymmärtäisin,
sen itkun, naurun,
hämmennyksen

Runoilija mietteissään

Maailmassa on sanoja monta,
ja sekös vasta onnetonta.

Kieltä ja murretta,
slangia ja elettä.

Kuinka niistä runon loisi,
sanoille, kielelle
onnen soisi.

Puuro, kirahvi, sammakko,
sää,
yhtä rakkaita kaikki nää.

Ja aina jotain sanomatta jää.

Asennetta ja onnellisia sattumia

Minusta on ihanaa aina välillä huomata, että olen tullut ikään, jolloin pahimmat identiteettikriisit ovat takana päin. En tietenkään voi tietää, että mitä kriisejä edessä odottaa, mutta juuri nyt on sellainen olo, että voi huokaista helpotuksesta. En voi sanoa, että katuisin mitään menneisyydessäni, mutta välillä tulee mietittyä, että ompas sitä ollut tyhmä ja ompa mukavaa olla nyt vähän fiksumpi. Olen edelleenkin epävarma etsijä, mutta olen jotenkin enemmän sinut sen asian kanssa. Nyt vähän jännitän, että tästä tekstistä tulee sellainen halvalta elämäntapa-oppaalta kuullostava. Mutta ei kai se niin suuri synti ole. Ehkä pahempaa on kuitenkin liiallinen kriittisyys itseä kohtaan, jopa kyynisyys, joka välillä ottaa vallan. Koetampa kirjoittaa siis ihan sitä, mitä mieleeni sattuu tulemaan.

Joskus mietin edellisiä ihastuksiani, että ompa hyvä, kun niistä ei tullut koskaan enempää. Mikäli joku vanhoista heiloista tai ihastuksistani tätä lukee, niin tiedoksi ei teissä mitään vikaa ollut, mutta minä olin aivan liian epävarma ja ujo silloin, en ollut sujut itseni kanssa. Etsin silloin vain rakkautta itselleni, ihmistä joka olisi pelastanut minut yksinäisyydestä.

Olen aikamoinen romantikko ja idealisti, mutta en siltikään usko sellaisiin kliseisiin, että meillä jokaisella olisi jossain se oikea odottamassa. Kaikki eivät löydä kumppania itselleen vaikka kuinka toivoisin, että kaikki, jotka haluaisivat elää parisuhteessa, löytäisivät sen toisen puoliskon. Ajattelen kuitenkin, että elämä tuo eteen myös niitä onnellisia sattumia, kun niitä on valmis ottamaan vastaan. Kaikille se ei tarkoita ehkä elämänkumppania perinteisessä mielessä. Epätoivoon ei kannata vajota, koskaan ei voi tietää mitä nurkan takana odottaa!

Minä olin valmis parisuhteeseen vasta, kun osasin olla onnellinen itsekseni. Ehkä minun on liian helppo puhua, kun olen nyt itse parisuhteessa. Ehkä ei pitäisi puhua ollenkaan. Aina välillä pohdin, että oliko se kohtaloa vai sattumaa, että tapasin mieheni. Uskon enemmän onnelliseen sattumaan. Me molemmat olimme sopivasti sinkkuja, satuimme samaan työpaikkaan ja meillä sattui synkkaamaan hyvin yhteen. Sitten me yhdessä päätimme, että ryhdymme kulkemaan yhdessä. Tässä välissä ei voi olla mainitsematta, että moni ihminen siinä välissä myötävaikutti siihen, että meistä tuli pari tai ainakin siihen, että me ylipäätään tapasimme. Kaikki tapahtui niin yllättäen, en pystynyt kuvittelemaan, että tällaista onnea olisi minulle koskaan tullut.

Vaikka olenkin valtavan kiitollinen kaikista onnellisista sattumista, joita elämä on eteeni tuonut, olen sitä mieltä, että omalla asenteella ja asioiden aktiivisella työstämisellä on valtavasti merkitystä onnellisuuden kannalta. Sitä minä olen todellakin tehnyt elämässäni, työstänyt vaikeita tunteita ja saanut siihen onneksi apua. Ihminen ei aina välttämättä osaa itse tiedostaa ja purkaa omia haitallisia ajattelumallejaan.

Tämän hetken onnellisuus ei ole sellaista jatkuvaa fantsua ja seitsemännessä taivaassa lilluvaa olotilaa, enkä halua edes etsiä sellaista, koska se on aika kuluttavaa pitkällä aikavälillä. Onnellisuus tarkoittaa minulle tällä hetkellä kohtalaisen tasapainoista oloa. Tottakai välillä räiskyy. Muutama päivä sitten piti ottaa oikein kunnon hetki itseni kokoamiselle, kun en meinannut millään saada lastani nukkumaan. Välillä taas tulee niin seitsemännen taivaan lentoja. Käyn tunteiden äärilaidoilla, mutta palaan aina turvallisesti takaisin siihen perusonnellisuuteen. 

En myönnä olevani materialisti, mutta...

 ...olen innostunut sisustamisesta viime aikoina aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Syynä lienee se, että ostimme muutama kuukausi sitten meidän ensimmäisen oman kodin. Tokihan minä ennenkin olen tehnyt asunnoistani omannäköisiä ja minulle on ollut tärkeää se että on kotoisaa, mutta sitä varten minun ei ole tarvinnut kierrellä kaupoissa. Kalusteeni olivat kaikki lapsuudenkodista mukana tulleita tai joltakin ylimääräisenä saatuja. Matot ja verhotkin valitsin äidin ylimääräisistä. Ennen muuttoa tähän asuntoon, olin ostanut elämäni aikana ehkä yhdet verhot, kylpyhuoneen maton ja kynnysmaton. Varmaankin jotain jäi mainitsematta, mutta hyvin vähäisiä ne kotiin liittyvät ostokseni ovat olleet. Seinät koristelin minulle tärkeillä muistoilla: postikorteilla, runoilla, julisteilla, valokuvilla,  piirrustuksilla ja sen semmoisilla. Miehelläni ei ole ollut tämmöistä tapaa raahata mukanaan muistoja. Meidän yhteisen kodin pitää kuitenkin näyttää meidän yhteiseltä, ei minun oman elämän museolta.

Sisustajina me ei olla minkään tietyn tyylilajin ystäviä, riittää kun koti on mukava meidän silmällemme. Tykkäämme bambusta, puisista ja puunvärisistä huonekaluista, kasveista (jotka eivät valitettavasti säily hengissä kovin kauaa meidän hoidossa), väreistä, isosta löhösohvasta, tummasta lattiasta, erikoisista seinistä, leikkisyydestä, käytännöllisyydestä ja siitä että meillä on tilaa. Itselleni tärkeää on myös se, että kodista löytyy niitä muistoja, joita katsellessa tulee hyvä mieli. Minusta on ihanaa, kun esillä olevilla asioilla on jokin syvempi merkitys.

Kirpputorit ja huutonet ovat meidän aarreaittojamme. Olemme säästäneet pitkän pennin ja toisaalta ekologisesti ajatellenkin käytetyn haaliminen on parempi vaihtoehto. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ostaa eikä löydykään käytettynä. Laatu on tärkeää myöskin ja tietysti se, että hinta on kohdallaan.

Yhdessä vaiheessa minua ärsytti tämä meidän kodin keskeneräisyys. Tuli vain sellainen olo, että nyt äkkiä valmiiksi, että päästään kivempien projektien ääreen. Mutta sitten löysin tästä nautinnon. Tämähän on luovaa toimintaa parhaimmillaan. Olemme jo remontoineet yhden huoneistamme lähes valmiiksi. Maalasimme seinät vihreällä Helmimaalilla, komerot punaiseksi ja lattiaan tuli tumma laminaatti. Nimesimme huoneen koko perheen leikkihuoneeksi. Edessä on lähiaikoina ainakin keinutuolin petsausta, lampunvarjostimen askartelua, hyllyjen kiinnittämistä, verhojen ompelua, valokuvien teettämistä ja kehystämistä, lääkekaapin maalaus (kun ensin jostain löydämme semmoisen kivan pikkuisen lukollisen kaapin)... Katsotaan josko joskus jaksaisimme laittaa muita huoneita yhtä perusteellisesti kuin sitä leikkihuonetta. Tarkoituksena olisi myös ostaa, jos taloutemme vain sallii, olohuoneeseeemme ihan oikea taulu. Siis ei sisustustaulu vaan jonkun taiteilijan luomus. Molemmat tykkäämme piirrustuksista ja maalauksista ja tykkäämme itsekin tehdä sellaisia.  

En tiedä onko se sitten materialistista vai ei, mutta tykkään nykyään kovasti, kun koti on nätti ja omannäköinen, sellainen, että minulle on nautinto istahtaa sohvalle ja katsella vain ympärilleni. Minulle on tärkeää myöskin, että kotimme sisustus olisi sen verran laadukasta ja mielenkiintoista, että se kestäisi vuosia. Olen kovin laiska vaihtelemaan verhoja tai muita sellaisia vuodenaikojen ja juhlien mukaan, toivottavasti löydämme siis sellaiset verhokankaat, että niitä ei tarvitse vaihdella. Poikammekin kantaa kortensa kekoon tässä kodin laittamisessa. Hänen lelujaan löytyy aivan yllättävistä paikoista koristamassa kotiamme. Pojan leikit saavatkin näkyä ihan reilusti!

Leikkimisestä ja läsnäolosta

Ihan aluksi: tarkoitukseni ei ole kirjoittaa vain äitiyteen liittyvistä asioista vaan elämästä muutenkin. Nyt on vain niin pinnalla ajatukset vanhemmuudesta, että täytyy ensin käsitellä ne.

Ennen lapseni syntymää ajattelin, että minusta tulee sellainen äiti, joka leikkii, loruttelee ja laulaa kaiket päivät lapsensa kanssa. Opettelen kaikki perinteiset köröttelyleikit sun muut ja näin välitän lapselleni arvokasta perinnettä. Sukellamme joka päivä ihaniin fantasialeikkeihin, askartelemme ja tutustumme luonnon ihmeisiin ihan pienestä pitäen. Näin hiukan kärjistäen voisin sanoa, että suunnittelin. Ja kuinkas sitten kävikään? Niitä köröttely - loru - ja laululeikkejä on olemme leikkineet lähinnä muskarissa, into piukeana kummatkin, mutta sinne muskariin ne jäivät. Leikkiminenkin on hiukan erilaista, kun lapsi on nyt oikeasti olemassa.

Ajattelen usein sitä, olenko tarpeeksi läsnäoleva vanhempi ja leikinkö tarpeeksi lapseni kanssa. Millaista sen läsnäolon pitäisi olla ja mikä on tarpeeksi. Toisinaan ajatukseni karkailevat työasioihin kesken kaiken (sivuhuomautuksena teen siis hiukan töitä tämän hoitovapaan ohella). Teen luovaa työtä ja työhöni kuuluu suunnittelua varsinaisten työtuntien ohella ja luomistyötä on vaikeaa rajoittaa vain joihinkin tiettyihin aikoihin. Välillä huono omatunto nostaa päätään, jos joskus annan lapsen leikkiä itsekseen ja keskitynkin itse johonkin turhaakin turhempaan facebookiin tai telkkarisarjaan. Riittämättömyyden tunnetta varsinkin aluksi tuli kotitöiden ja lapsen hoitamisen yhteen sovittamisessa.

Jostain syystä en tunne luontevaksi leikkiä niitä perusvauvaleikkejä kotona lapseni kanssa, vaikka jopa työssäni ohjaan näitä leikkejä. Työssäni ne tuntuvat aivan luontevilta. Viime aikoina olen vihdoin tehnyt oivalluksia, joiden avulla arkemme tuntuu helpommalta. Millainen läsnäolo ja leikkiminen sitten on minulle tai meille luontevaa?

Lapseni on viime aikoina ollut erityisen kiinnostunut tiskikoneesta. Kantta vasten on helppoa nousta seisomaan ja koneen sisällä oleviin astioihinkin pääsee helposti käsiksi. Aluksi ajattelin, että voi ei ja yritin estää lapsen pääsyn koneelle. Nykyään vain tarkistan, ettei tiskiainetta ole jäänyt mihinkään ja ettei koneessa ole mitään terävää tai muuten vaarallista. Lapseni ottaa jonkun tai osoittaa jotakin astiaa ja minä kerron lapselleni mikä se on, kiitän ja vien sen omalle paikalleen. Meillä tulee nykyään astianpesukone tyhjennettyä aika nopeasti ja kaikki ovat tyytyväisiä. Me muutimme juuri uuteen kotiin ja laatikoita oli joka puolella. Aluksi minua ärsytti, kun lapseni kaivoi niitä laatikoita ja järjesteli aina tavarat uudelleen. Sitten tajusin olla stressaamatta asiaa. Minulla menee enemmän energiaa siihen kieltämiseen kuin siihen, että laitan tavarat sitten omille paikoilleen kun lapseni kiinnostus niiden tutkimiseen on loppunut. Enää en siis kiellä kuin silloin, kun todellakin lapsen toimet ovat jotenkin vaarallisia tai jos hän tutkii jotain sellaista, mikä ei missään nimessä saa mennä rikki tai kadota. En myöskään yritä ohjata lasta aina leikkimään leluillaan, jos minun tulee saada jokin asia tehtyä vaan annan hänen matkia omaa toimintaani. Jos vatkaan vaikka pannukakkutaikinaa, lapseni saa oman kulhon ja vispilän. On aivan luonnollista, että hän on kiinnostunut siitä mitä aikuisetkin tekevät. Meillä on siis toiminut se, että otetaan lapsi mukaan arjen hommiin. Isommat siivoukset sen sijaan ovat olleet vähän haastavia, kun poikamme pelkäsi aika kauan imurin ääntä. Pakko myöntää, että me ei ylipäätään oikein olla hakoja tossa siivoamisessa, mutta eiköhän me vielä siihenkin joku leikinomainen tapa keksitä.

Leikkiminen vauvan kanssa voi olla oikeastaan paljon muutakin kuin lelujen kanssa touhuamista tai niitä köröttelyjä. Esimerkiksi meidän ruokailuhetkemme ovat ihania. Annan lapsen syödä itse ja se on todellinen nautinto lapselle. Sotkua tulee ja välillä se ärsyttää. Koitan olla kuitenkin välittämättä siitä. Leikkien ruualla meidän lapsi on oppinut syömään ja nauttimaan ruuasta. Ei kaikkien tarvitse toimia näin, mutta minä olen kokenut sen hyväksi meidän lapselle. Suihkussa käyn siten, että annan lapsen samalla touhuta alasti kylppärin lattialla, läträtä vedellä ja sen semmoista. Kun hän oli pienempi suihkussa käyminen oli todella haastavaa, kun lapsi olisi halunnut olla vain sylissä.

Joskus sanomalehtien yleisönosastolla on ollut pohdintaa siitä, millaisiin paikkoihin vauvaa on soveliasta viedä. Välillä tulee sellainen olo, että vauvat eivät saisi näkyä eikä kuulua missään. En minäkään vauvaa ihan joka paikkaan veisi, mutta en kyllä ole suostunut jämähtämäänkään neljän seinän sisälle. En usko sellaisen olevan hyväksi lapsellekaan. Olen antanut meidän lapsen nähdä asioita, jotka olivat meille tärkeitä jo ennen hänen olemassaoloaan. Itselleni kahviloissa käyminen on ollut aina suuri nautinto. Ennen minulla oli tapana mennä kahvilaan tapaamaan ystäviäni tai jopa aivan itsekseni nauttimaan vain siitä kahvilan tunnelmasta ja tietenkin myös leivoksista, kaakaosta ja teestä. Olen jatkanut tätä perinnettä lapseni kanssa. Varsinkin nykyään, kun lapsi on jo isompi, nämä yhteiset hetket ovat meille molemmille nautinto. Lapseni heiluttelee ja hymyilee ihmisille ja jopa maistaa välillä vähän sitä pullaakin. Varmaankin aika nopeasti luopuisin perinteestäni, jos huomaisin lapseni jotenkin siitä häiriintyvän. Ravintoloissa tykkäämme käydä koko perheen voimin aina silloin tällöin. Lapsi on ollut myös mukana muun muassa ulkoilmakonserteissa, tanssimassa tanssiorkesterin tahdissa, picnikillä, telttailemassa. Kun hän oli pienempi nautimme kävelyistä milloin missäkin, jolloin lapsi sai kulkea kantoliinassa.

Joo ja kyllä meillä ihan sitä perusleikkimistäkin toki harrastetaan. Ihailen mieheni kykyä leikkiä, hän on vähintäänkin sukua Peter Panille! Sitä riemua ei voita mikään, kun isä ja poika konttaa kilpaa lattialla. Olen todennut, ettei leikkimiseen tarvitse osata mitään leikkejä valmiiksi, parhaat leikit keksitään meillä itse. Meidän loruttelut ovat yleensä siansaksaa. Laulut eivät ole ehkä juuri niitä tutuista tutuimpia lastenlauluja, vaan niitä lauluja joita mieleen sattuu tulemaan ja mitä mies osaa soittaa kitaralla. Lapsen tuutulaulut sitten ovat niitä lapsille sovinnaisia lauluja :D.

Osittain nykyään on tietysti helpompaa, koska lapsi on oppinut liikkumaan ja hän viihtyy muuallakin kuin sylissä. Itse en oppinut niin taitavaksi kantoliinailussa, että olisin osannut lastani samalla kantaa ja tehdä kotitöitä. Ehkä toisen lapsen kanssa on sitten taitavampi. Mutta alunperinhän pointtini oli, että se vanhemman ja lapsen yhteinen tekeminen ja ajanviete voi olla niin monenlaista, ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Mielenkiinnolla odotan millaiseksi se meillä muuttuu, kun lapsi kasvaa isommaksi.






 
 

Hyppy tuntemattomaan ja elämää tuntemattomassa

Vajaa vuosi sitten makasin sairaalan sängyllä. Vatsani päällä köllötti pieni ihme, vastasyntynyt poikani. Siitä se sitten lähti, elämä, josta uskalsin haaveilla, mutta en voinut kuvitellut saavani sitä, en ainakaan niin yllättäen. Hyppäsin aivan erilaiseen elämäntilanteeseen kuin mitä olin elänyt ennen. Se oli kasvunpaikka.

Kerron hiukan, millaista elämäni oli ennen. Muutin 16-vuotiaana pois kotoa Tampereelle opiskelemaan ilmaisutaidon lukiossa. Se koulu jäi kuitenkin kesken, kun pääsin opiskelemaan Tampereen konservatoriolle tanssijan koulutusohjelmaan. Päivät olivat siis tanssintäytteisiä ja illat vietin iltalukiossa. Kun YO-tutkinto ja tanssijan tutkinto olivat suoritettuna, muutin Ouluun opiskelemaan tanssinopettajaksi. En muista juuri lomailleeni opiskeluaikoina. Kesät olin aina intensiivisesti töissä. Vaikka oli aika rankkaa, niin toisaalta olen saanut korvaamattomia muistoja. Elämäni oli todella sosiaalista, luokkakavereiden kanssa olin hyvin tiiviisti yhdessä niin koulussa kuin vapaa-ajallakin. Asuin kommuunissa, ihanien kämppisten kanssa. Kesätyöpaikassani tapasin nykyisen avopuolisoni, poikani isän. Meillä oli kaukosuhde, vuoroviikoin matkustimme toistemme luokse. Oulu-Lahti-reitti tuli hyvin tutuksi. Muutimme yhteen vajaan vuoden seurustelun jälkeen ja melkein saman tien aloin odottamaan poikaamme. Annoimme asioiden edetä nopeasti, koska se tuntui molemmista hyvältä.

Vanhemmuus on jotain sellaista, jota en pystynyt kuvittelemaan etukäteen. En voinut tietää, kuinka voimakkaasti se vaikuttaa ihmisen tunteisiin. En voi kuitenkaan puhua muiden puolesta, tiedän vain sen miten minä sen koen. Kirjoitan nyt selvästi liian laajasta aiheesta, koska en löydä sopivia sanoja. Palaan siihen, mistä aloitin. Minulle äidiksi tuleminen oli siis valtaisa hyppy aivan erilaiseen elämäntilanteeseen. En halua antaa liian ruusuista kuvaa, mutta toivottavasti kukaan ei luule minun olevan onneton. Kiinnyin ja rakastuin poikaani synnytyssalissa saman tien, onnenkyyneleitä siinä tuli tirautettua. Ehkä juuri sen valtavan kiintymyksen vuoksi on vaikeaa myöntää, että välillä on vaikeaa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Itse asiassa aluksi ei tuntunut siltä, minulle se sopeutumisprosessi on tullut vasta myöhemmin. Mihin siis sopeudun? Siihen, että en enään tapaa ystäviä kuten ennen, he ovat levinneet ympäri Suomea ja en ole ehtinyt vielä saada kovasti ystäviä täältä nykyisestä kotikaupungistani. Vietän aikani siis pääasiassa hurmaavan pikkumiehen ja melkein yhtä hurmaavan ison miehen seurassa. Opettelen elämään kotielämää sen edellisen ympäriinsä sinkoilevan elämäntavan sijaan. Vanhemman roolissa ei voi samalla tavalla sinkoilla omien intuitioiden perässä, pikku-ukko määrää tahdin. Minusta on tullut arjen pyörittäjä.

On kuitenkin turhaa jämähtää siihen, mitä ennen oli. Nyt on nyt ja tämä hetki on todellakin tärkeintä. Siksi tähän loppuun haluan kertoa, mikä juuri tänään on ollut ihaninta. Lapsellani oli jostain syystä tänään känkkäränkkäpäivä. Meillä oli kuitenkin yksi ihana hetki tänään. Hän malttoi istua sylissäni pitkän aikaa ja me "luimme" yhdessä lehteä. Poikani osoitteli lehdestä kuvia ja minä kerroin mitä missäkin kuvassa oli. Tunsin lapsen painon päälläni ja hän tuntui niin ihanan todelliselta. Sellaisina hetkinä sitä vain ihmettelee, että kuinka minä olen päässyt tähän tilanteeseen. On kunniatehtävä saada olla äiti.

Ps. Nyt näiden kahden blogi-kirjoituksen jälkeen tuntuu siltä, että pitänee rajata paremmin kirjoitusten aiheet. Jos aihe on liian laaja, tulee tekstistä liian ylimalkaista, sellaista raskasta diipadaapaa. 

Tästä se alkaa...

...blogin kirjoittaminen nimittäin. Päiväkirjat eivät enää riitä, koska niiltä ei saa mitään vastakaikua. Jostain syystä en ylipäätään ole pystynyt kirjoittamaan päiväkirjoja lähiaikoina. Minun päänsisäiset kehityskeskustelutkin tuntuvat pyörivän kehää. Huomaan ajattelevani samoja ajatuksia aina uudestaan ja uudestaan ja päädyn aina samoihin päätelmiin.

Jokin minussa harasi tätä bloggaamista vastaan. Omien ajatusten julkituominen pelottaa. Entä jos kerronkin vahingossa jotain sellaista, jota voidaan käyttää myöhemmin minua tai läheisiäni vastaan. Entä jos saan kommentteja, jotka tuntuvat loukkaavilta. Herkkänä ihmisenä on pelottavaa altistaa itsensä kritiikille. Mutta siltikin kaipaan jotain kommunikaatiota arkiympäristöni lisäksi ja silloin täytyy ottaa riskejä.

Kaipaan niitä hetkiä, kun saatoin valvoa jopa koko yön ystävieni kanssa maailmaa parantaen. Jotain korkealentoista keskustelua tai edes yksinpuhelua, sitä minä kaipaan. Arkeni on juuri sellaista mitä toivonkin sen olevan, mutta olen kadottanut tai sysännyt syrjään itsestäni sen maailmanparantajan. Haluan löytää sen ihmisen, joka saattoi kirjottaa runoja ja ajatuksia kynä sauhuten. Miksikö? Saan tarmoa arkeeni ja tekoihin, kun saan ilmaistua tuntojani jotenkin. Tässä elämäntilanteessa ne ystävien kanssa valvotut yöt eivät ole ihan helposti järjestettävissä. Haluan taas saada jonkinlaisen otteen myöskin kirjoittamiseen. Bloggaamisessa nämä molemmat yhdistyvät, ajatuksilleen voi saada vastakaikua ja se motivoi kirjoittamaan lisää. Toivottavasti joku siis löytää tekstini.

Jotta blogin kirjoittaminen säilyisi itselleni mielekkäänä ja jotta siitä tulisi minulle jonkinlainen voimavara, asetan itselleni muutaman säännön:

• Kirjoitan vain sellaisista asioista, jotka uskallan asettaa kritiikille alttiiksi. Haluan suojella läheisiäni ja itseäni. En paljasta täällä siis liian arkoja asioita itsestäni tai läheisistäni.
• Pyrin kirjoittamaan hienotunteisesti asioista, jotka joku toinen voi kokea arkana. En halua loukata teksteilläni ketään, vaan herättää ajatuksia ja kuulla toisten ajatuksia samoista aiheista.
• Pyrin säilyttämään elämänmyönteisen asenteen kirjoituksissani. Optimistinen ajattelu antaa voimia arjen tekoihin ja ylipäätään elämään.