Huristelua hulvattomasti ja huolella

Tykkään kovasti ommella ja varsinkin hurjalla vauhdilla huristellen! Yritän ommella kaikkea käytännöllistä ja tarpeellista. Meillä on kaapit täynnä tavaraa jo muutenkin, mitään turhaa härpäkettä on turha ommella. Käytän paljon vanhoja vaatteita ja kankaita ompelussa, koska olen todella huono heittämään mitään kaatopaikalle. Ompelu on siitä mukavaa, että siinä voi samalla saada turhalle tavaralle uusia käyttötarkoituksia. Esittelen tässä joitakin ompeluksiani. En kuitenkaan kaikkea. Ketään ei varmaan kiinnostaisi nähdä kahta yhteen ommeltua lakanaa tai muita vastaavia käytännön ompeluksia.
  
"Hei, Teräsmiehellä on tollanen! Ai se onkin vaippa!", sanoi mies 28 vuotta, kun näki juuri ompelemani taskuvaipan. Jee, minä onnistuin. Ompelin yhden taskuvaipan ennen pojan syntymää, se meni nallen käyttöön. Innostuin yrittämään uudestaan nyt, kun minulla on jo kertynyt kokemusta vaippojen käytöstä pojallani. Siitä tuli hieno, vaikka itse sanonkin.

Kosteussulkukankaana vaipassa on Eurokankaan pul-kangas. Mallin kehittelin kahden valmiin toimivan vaipan pohjalta.

Sisäpuolen kankaana on ohutta flanellia minun vanhasta pyjamasta. Flanelli ei ole ihan paras mahdollinen kangas sisäpuolelle, koska se tuntuu märältä iholla ja se voi päästää kosteutta vaipan reunoista vaatteisiin. Yleensähän näissä on jotain kuivaliinakangasta. Ompeluinnostukseni kuitenkin tuli niin yllättäen kesken pyhien, etten päässyt kangaskauppaan hakemaan sopivaa kangasta. Pakko oli ommella heti! Toisaalta poika alkaa olla jo sen ikäinen, että voisi aloitella pottatreenejä. Siinä mielessähän on hyvä jos poika hoksaa, että vaippa tuntuu märältä, kun siihen pissaa. Vaippa toimi käytännössä hyvin.

Tässä taskuvaipan lisäksi ompelemani sisätaskuvaippa villisten kanssa käytettäväksi. Siinä kankaana äitini vanha froteepyyhe.

Keinutuolimme kaipasi päällystettä. Minulla sattui olemaan hiukan olohuoneen verhokangasta, joka kelpasi hyvin tarkoitukseen. Verhokankaasta syntyi myöskin pötkylätyyny. Keinutuolin kyydissä nalle kestovaipassaan.

Yhtenä iltana minulle tuli tarve omella huolettomasti Peppi Pitkätossun henkeen. Tuunasin kaksi vanhaa T-paitaa topeiksi. Tässä en tosiaan yrittänytkään olla siisti ja materiaalitkaan eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta päätin selvitä niillä mitä oli käytettävissä (seuraavaan kaupunkireissuun astihan ei voi odottaa, jos on flow-tilassa). Oikealla oleva toppi on nimeltään Särkyneen sydämen toppi (sydämen kohdalla kankaassa oli reikä) ja toiseen toppiin ompelin kuluneesta bändipaidasta logon, jotta sekin saatiin talteen. Varmaankin mökkikäyttöön menevät. Minulla muuten odottaa varastossa monta festaripaitaa, joita ei enään sellaisenaan voi käyttää. Ajattelinkin, että voisin saada muistot talteen siirtämällä paitojen kuvat vaikkapa laukkuihin, toisiin vaatteisiin tms..

Työni freelancer-tanssinopena on siitä hassua, että kaikki työssä tarvittavat välineet täytyy hankkia itse. Opetusvälineet ovat kalliita, joten hiukan mielikuvitusta käyttäen itse tehden ja ommellen voin säästää. Syksyllä ompelin esimerkiksi leikkivarjon korvikkeeksi "taikapeiton" vanhoista lakanoista ja verhoista. Nyt minulla oli tarvetta pienelle cd-boxille keikkalevyjä varten, kun minulla ei ollut ylimääräisiä koteloita cd-levyille. Äitini vanhasta farkkuhameesta (tiedättehän tuon 80-luvulla käytetyn farkkukankaan, jota en kyllä osaa kuvitella käyttäväni enää) syntyi sitten semmoinen.

Tämmöisiä minä mieleni virkistykseksi täällä väkertelen :).

Mistä on mukavat päivät tehty?

Olisin ihan yhtä hyvin voinut aloittaa "Mistä on muhkeat riidat tehty?". Alkuviikosta oli nimittäin aikamoista eripuraa täällä meillä. Loppuviikosta onkin tuntunut niin paljon paremmalta, kun on vähän tuuletettu tunteita. Ja sen lisäksi, että on tuulettu tunteita on tuuletettu myös kaikki matot ja petivaatteet pitkästä aikaa ja pistetty koko koti koreaksi.

Tänään sain herätä siihen, että heräsin. Olin nukkunut tarpeeksi, eikä makaaminen enää ollenkaan huvittanut. Kuinka energinen olenkaan ollut koko päivän! Suursiivouksen jälkeen olen saanut ihmeellisiä emäntäkohtauksia ja olen puhdistanut kaikki mahdolliset kodinkoneet mikrosta pyykkikoneeseen, kokannut, leiponut ja vihdoin ja viimein innostunut taas ompelemaan. Laitan myöhemmin kuvia ompeluksista, jos vain muistan. Kaiken kruunaa se, että kävimme tänään kaupungilla koko perheen voimin ravintolassa. Huomenna tulee taas vieraita ja aamulla leivomme pitkästä aikaa pullaa!

Kun tällaiseen energiseen päivään vertaa viime viikkoja, niin olemme kyllä eläneet aika väsähtänyttä elämää. Ei ole ihme, että tulee eripuraa, kun joka päivä joku on ollut huonolla tuulella.

Mutta eipä minulla nyt oikeastaan ole mitään tähdellistä sanottavaa, joten lopetan tähän ja menen nukkumaan.

Ensiapua hermoille

Oman lapsen myötä olen joutunut tutustumaan uusiin puoliin itsessäni. Töissä lasten kanssa hermoni kestävät melkoisen hyvin. Minulle on jopa neuvottu, että voisit joskus oikeasti suuttua. Niin ajattelin sitten, että äitinäkin olisin samanlainen, aina rauhallinen viilipytty. Ja höpsistä heikkaa vaan! Äidin rooli on aivan erilainen kuin ohjaajan tai opettajan, kun äitinä on tunteet sataprosenttisesti läsnä. Hermot menee välillä väistämättä (siis minulla, ei ehkä kaikilla äideillä).

Yritän nyt tätäkin asiaa lähestyä rakentavasti. Huono omatunto tulee siitä, kun on kiukkuinen lapsen nähden. Eikä se sitä paitsi asiaa mitenkään auta. Kaikenlaisia tunteita saa ja pitää tuntea ja ilmaistakin, mutta eri asia on sitten miten ilmaisee. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla millaisin keinoin toiset saavat koottua itsensä, kun hermot meinaavat mennä. Aina ei ole mahdollista saada toista hoitamaan lasta, kun tunteet räiskyvät. Usein on vain selvittävä niiden omien tunteiden kanssa yksin.

Muistuttaakseni itseäni kokoan tähän omia selviytymiskeinojani, ehkä niistä joku muukin voi jotain saada.

1. Olen koettanut muuttaa omaa suhtautumistani lapsen itkuun. Ennen saatoin jopa hätääntyä ja syytellä itseäni, kun en saanut itkua loppumaan. Lapsi viestii itkullaan, itku on lapsen puhetta. Koetan kuunnella sitä niin kuin kuuntelisin aikuista, joka osaa kertoa pahasta olostaan sanoin. Sehän on oikeastaan hyvä vain, että lapsi osaa itkeä. Miten muuten hän voisi viestiä tunteitaan? Reagoin itkuun, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä.

(Kun olin kirjoittamassa tätä, lapsi heräsi uniltaan kunnon itkun säestyksellä. Tulipa testattua tätäkin.)

2. Hengittäminen. Hassua, mutta se auttaa, kun keskittyy vain siihen. Joskus minulle on tullut mieleen, kun olen nukuttanut lasta pitkän kaavan mukaan, että tämähän on oiva tilaisuus "meditoida". Lapseni pakottaa minun pysähtymään joka ilta. Hengittämiseen keskittyminen auttaa muuten lastakin nukahtamaan. Hän ei ehkä nukahda nopeammin, mutta homma sujuu yleensä ilman raivoa.

3. Kävelylenkki. Silloin, kun hermot ovat kireällä, pieni sisäinen murrosikäinen herää minussa ja rupean helposti kapinoimaan ulos menemistä vastaan. Siinähän on se lähtemisen vaiva. Mutta heti, kun päästään ulos, mieli kevenee ja näemme pojan kanssa toisemme ja maailman aivan erilaisin silmin kuin hetki sitten.

4. Itsensä ja lapsen yllättäminen. Jos minulla tai lapsella on känkkäränkkähetki, koetan yllättää meidät molemmat jollakin ihan erilaisella puuhalla kuin mitä sillä hetkellä tai yleensä teemme. Mitä sellaisia voisi olla? Hmmmm, sormiväreillä taiteilu, jonkun lastenohjelman tai elokuvan katsominen telkkarista, leipominen, seikkailuretki ulkona, ravintolaan meno... En tiedä nyt, kun eihän se sitten ole yllätys :). Ja tähän samaan oikeastaan liittyy myös luovuttaminen. Esimerkiksi jos lapsi ei kertakaikkiaan vaikkapa syö niin sitten lopetetaan syöminen tai jos lapsi ei pitkän yrityksen jälkeen nukahda niin sitten ei väkisin yritetä. Hetken päästä rauhoittuneina homma voi sujua ihan toisella tavalla.

5. Nukkuvan lapsen katselu. Se on aina huokaisun hetki, kun lapsi nukahtaa. Tyytyväisenä nukkuva lapsi täyttää olemuksellaan koko huoneen. On hurjan rauhoittavaa katsella lasta ja unohtaa kaikki muut asiat. Toisaalta voi tietenkin ottaa kaiken irti omasta ajasta ja tehdä jotain ihan muuta kuin lapsen hereillä ollessa tekisi.

Tuossapa oli joitain keinoja ensiavuksi. Pakko nyt sanoa, että en todellakaan osaa olla aina noin rakentava. Kirjoittaminen on minulle tapa löytää niitä omia voimavaroja.

"Tiedän, että olet aina"

Sanotaan, että toiset ihmiset tulevat elämään jäädäkseen ystäviksi ja toiset ovat vain ohikulkumatkalla. Ohikulkijatkin voivat olla tärkeitä, lyhyistäkin hetkistä voi jäädä ihmiseen merkittäviä jälkiä. Sitten on niitä ystäviä, joita kohtaa vain harvoin, mutta aina kun tavataan, voi jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Minä olen aivan äärettömän onnellinen ihminen, kun elämässäni on ollut valtavan ihania ja erilaisia ihmisiä, paljon (vaikka sillä määrällä ei sinänsä ole väliä). Varmaankin se paljous johtuu siitä, kun olen asunut, opiskellut, harrastanut ja työskennellyt niin monessa eri paikassa elämäni aikana. Kun oikein ajattelen sitä, en voi olla kuin kiitollinen. En ole koskaan kokenut ketään yksittäistä ihmistä parhaaksi ystäväkseni, olen kokenut sellaisen jotenkin kahlitsevana. Niin moni ihminen on minulle "paras ystävä".

Viime viikonloppuna vierailin yhden sielunsiskoni luona. Olen onnellinen aina, kun tapaamme. Eron hetkeä en koe surullisena, koska tiedän, että hän on aina olemassa minulle. On jotenkin vapauttavaa saada kokea tällaista rakkautta ystävää kohtaan. Ihmistä ei tarvitse kahlita, jotta saisi hänet säilymään elämässään. Sehän vaatii tietenkin aika suurta luottamusta toista kohtaan. Miten sellainen luottamus on syntynyt, välillä ihmettelen. En tiedä, niin monien hetkien kautta, ei mitenkään tietoisesti. Ystäville, joita tapaa harvoin, voi uskoutua kipeissä asioissa, joista taas voi olla vaikeaa puhua sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat arjessa koko ajan läsnä. Haluan säilyttää arjessa tietynlaisen suojamuurin, en halua olla täysin auki ja haavoitettavana. Arkea ei jaksa sillä tavoin.

Hetket sielunsiskojen seurassa ovat todella voimauttavia. Arjessa äitinä niin herkästi tulee puhuttua koko ajan lapsesta. Siinä helposti unohtaa itsensä, mitä minulle kuuluu. Vaikka lapseni on minulle rakkainta maailmassa, en saa silti unohtaa sitä, että olen muutakin kuin äiti. Minä tarvitsen niitä hetkiä, kun jutellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa myöhään yöhön saakka. Sellaisen jälkeen on taas puhtia. Kiitos siis sielunsiskoni taas yhteisestä ajasta!

Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu eräältä toiselta ystävältäni, jonka koen sielunsiskokseni. En muista onko hän lainannut sen jostakin vai onko tämä hänen oma viisautensa. Lause on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti ja siinäpä oikeastaan on kaikki kiteytettynä, mitä tässä tekstissä halusin sanoa. On turvallista tietää, että elämässä on ihmisiä, jotka ovat läsnä aina, ja varmasti vielä kuoleman jälkeenkin jollakin tavalla.

Olisiko sinulla rohkeutta lainata naapurista foliota?

Minulla oli tässä yhtenä päivänä tilanne, kun olisin pikaisesti tarvinnut vähän foliota, kun meidän kaapistamme sitä ei löytynytkään. Meinasin jo lähteä naapurista lainaamaan, mutta rohkeus petti. En juuri tunne naapureita, kun emme ole kauaa täällä asuneet, joten kynnys tuntui liian suurelta. Viikonloppuna olin ystävällä kylässä. Hänellä oli mielenkiintoinen kirja Viisas arki - opas yhteisöllisyyteen http://www.annikinkatu.net/viisas-arki.html. Sen on kirjoittanut siis nainen, joka on itse asunut Annikinkadun puutalokorttelin yhteisössä. Selailin kirjaa ja minua alkoi kovasti pohdituttamaan yhteisöllisyys ja kuinka sitä voisi saada lisää omaan arkiympäristöön. Kerrostalossa asuessa on niin helppoa piiloutua omaan lokeroonsa, kun naapureita näkee harvakseltaan, jos ollenkaan.

Muutin 16-vuotiaana kotoa pienestä taajamasta isoon kaupunkiin monen sadan kilometrin päähän. Muistan, että se oli minulle kovempi pala kuin osasin odottaa. Ystäviä oli vaikeaa löytää isosta koulusta tai lähiympäristöstä. Kerrostalossa naapurit ottivat kontaktia lähinnä valituslapuilla, joita silloin tällöin putkahteli postiluukusta. Valituslaput useimmiten koskivat jotain pikkuseikkoja järjestyssäännöistä. Se tuntui oudolta ja tylyltä, kun lapsuuden ympäristössä naapurit olivat tuttuja ja heiltä saattoi pyytää apua tarvittaessa. Olenkin miettinyt, että olisiko lukioni sujunut paremmin, jos olisin asunut kotona vanhempien luona silloin. En minä mitään kadu kuitenkaan.

Yhteisöllisyys on kiinnostanut minua aina ja tunnen kiintyväni hyvin herkästi ihmisiin ja ryhmiin, välillä jopa haitaksi asti. Yksin asuminen on ollut minulle aina vaikeaa. Olen saanut elämäni aikana onneksi kokea yhteisöllisyyttä monella tavalla ja nähnyt siinä sekä hyviä, että huonoja puolia. Ehdottomasti enemmän kuitenkin hyviä! Hyvin toimivassa yhteisössä voi kokea olonsa turvalliseksi, kun ympärillä on ihmisiä joilta pyytää tarvittaessa apua. Sekin on tärkeää, että saa tuntea itsensä tarpeelliseksi auttaessa muita ihmisiä. Kirjassa mainittiin monia muitakin asioita, jotka tekevät yhteisöllisyydestä tärkeän asian ihmiselle.

Nykyisellä paikkakunnalla meille ei ole vielä kehittynyt kovin laajaa tukiverkkoa. Viisas arki - kirjassa oli monia vinkkejä kuinka voisi omalla panoksellaan lisätä yhteisöllisyyttä ihan missä tahansa ympäristössä. Monet niistä olivat ihan yksinkertaisia, mutta huomasin, että minulla ei ole oikein rohkeutta toteuttaa niitä käytännössä. Tervehdin aina naapureita, mutta siihen se on jäänyt sitten. Seuraava askel voisi olla vaikka se jauhojen lainaaminen. Kirjassa neuvottiin tekemään tikusta asiaa tai vaikka järjestää juhlat naapureille, jos yhteyttä ei meinaa millään muuten löytyä. Mietin, että ehkä olisi myös syytä osallistua seuraavan kerran pihatalkoisiin, jos sellaiset täällä järjestetään. Kesällä varmaankin naapureita muutenkin näkee enemmän, kun voi viettää aikaa enemmän pihalla. Olen myös huomannut nykyisessä elämäntilanteessa, että ihmiset tulevat herkemmin juttelemaan, kun on lapsi mukana. Ehkä se on vähän sama juttu kuin koiran kanssa liikkuessa :D.

Aihe herättää minussa paljon kysymyksiä. Onko ennen ollut asiat toisin? Onko yhteisöllisyyttä syntynyt herkemmin? Vai onko koko ajatus onnellisesta yhteisöllisyydestä utopiaa? Voiko yhteisöt oikeasti toimia niin, että kaikilla sen jäsenillä on siellä hyvä olla? Asuin Tampereella opiskellessani aika lähellä Annikinkadun yhteisöä. Minä kävelin siitä ohi usein ja olin kovin utelias näkemään, miten siellä oikein elettiin. Kerran jopa kävin sisäpihalla, kun siellä oli jotkut avoimet festivaalit. Kortteli samalla pelottavalla tavalla jännitti ja toisaalta kovasti kiinnosti. En edelleenkään oikein tiedä millaista elämää Annikinkadulla todella vietettiin. Jotenkin mystinen kuva siitä jäi, vaikka asukkaille se oli varmasti ihan tavallista elämää.

Mieheni kanssa olemme miettineet, että olisi mielenkiintoista kokeilla elää jonkin aikaa jossakin kiinteässä yhteisössä. Yhteisöjä on tietysti monenlaisia. Minua ei kiinnosta tiukat uskonnolliset tai aatteelliset yhteisöt vaan enemmänkin sellaiset, joissa tehdään yhdessä ruokaa, järjestetään pihajuhlia, harrastetaan yhdessä. Sellainen yhteisö olisi ideaalinen, jossa kukin saisi jollakin tavalla käyttää omaa osaamistaan yhteisön hyväksi ja jossa voisi ilman suurta kynnystä pyytää apua. Tiedän kuitenkin, että minunlaiselle ihmiselle olisi toisaalta haastavaa elää kiinteässä yhteisössä. Epäilen hyvin herkästi omia kykyjäni, enkä siksi osaa aina tarjota apua. Olen myöskin tottunut olemaan aika itsenäinen, joten en herkästi osaa pyytää apua. Olisinko minä siis kiinteässäkin yhteisössä helposti omaan lokerooni vetäytyvä vai kehittyisinkö ryhmän mukana yhteisöllisemmäksi?

Tartuimpa todella laajaan aiheeseen. Hui huomasin sen vasta kun ryhdyin kirjottamaan. Pakko lopettaa ennen kuin kirjoitan vahingossa kirjan.

Pysäyttävää

Niin. Olen aloittanut tämän tekstin nyt jo monta kertaa, mutta en millään löydä oikeita sanoja. Minulle läheisellä ihmisellä on todettu eräs sairaus tai diagnoosi ei oikeastaan ole vielä ihan selvä. (Tässä en aio kertoa kenestä on kyse.) Sairaus tuli todella kiven takaa ja siksi olen hämilläni. Kun elämässä ei mitään pitäisi pitää itsestään selvänä, mutta silti nämä ovat niitä asioita, joihin ei koskaan totu. Minulla on sellainen ajattelutapa, että otetaan vastaan se mikä tulee ja eletään sen kanssa. Siltikin näitä yllättäviä tilanteita joutuu aina jonkin aikaa työstämään. Sairastuneen itsensä pitää oppia elämään sairauden kanssa ja läheisten taas huolen ja menettämisen pelon kanssa. Ennestään jo tiedän, että se työstäminen on aika pitkä prosessi, jossa aina välillä joutuu palaamaan takaisin alkuun. Helpottavaa on tietää, että tämä rakas ihminen itse otti asian vastaan rauhallisesti.

Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.

Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.

Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.

No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).

Hyvä poika!

Aiemmin kirjoitin meidän perheen rytmihäiriöstä. Nyt piti sitten tulla kertomaan, että pojalle sopiva rytmi on tainnut löytyä. Toivottavasti en nyt kehuskele liian aikaisin. Muutaman päivän hän on mennyt päikkäreille klo 13 ja nukkumaan klo 20. Vielä eilen oli huuto ennen nukahtamista lohdutonta, vaikka oli selvästi väsynyt. Kyllä sitä huutoa kuunnellessa sydän oli taas särkyä. Yöllä nukkui kuitenkin 12 tuntia, mikä vaikutti tosi hyvältä ajalta. Tänään poika nukahti alle minuutissa, kun hänet vei sänkyyn. Hetken vain silitin päätä.

Miehen kanssa olemme ihan ihmeissämme. Tällaisiako illat olisivat, jos lapsi nukahtaisi helposti ja aikaisin illalla. Tässähän jää ihan oikeasti aikaa rentoutua ja silti ehtiä ajoissa nukkumaan. Vau! Tai pitää laittaa ihan tuplaveellä. Wau!

Nyt sitten vain yritetään pitää tämä. Ihan helppoa se ei tule olemaan tiettyinä päivinä, muttei mahdotonta varmaankaan.