Muoksista

Meillä asuu eräs hyvin pitkäkyntinen tiikeri täällä, joka pitäisi kesyttää. Miten ihmeessä te äiti- ja isi-ihmiset saatte leikattua vauvojen/taaperoiden kynnet tai puhdistettua korvat? Minä en ossaa noita juttuja vieläkään ilman, että lapselta menis totaalisesti hermot. Olen yrittänyt vaivihkaa jonkun muun jutun yhteydessä, sylkyssä, telkkaria katsoen, tehdä leikkiä, lorua tai laulua siittä ja mitä vielä. Kynsienleikkuu kestää meillä varmaan viikon, kun saan vain yksi kaksi kynttä päivässä leikattua. Joo pikkujuttu, mutta kuitenkin sellainen mikä pitää saada tehtyä. Enkä nyt tahtoisi väkisinkään, koska sittenhän poika rupeaa vihaamaan sitä vielä enemmän. Kutittaako se jotenkin inhottavasti vai mikä siinä niin kamalaa on? No tumpelo äiti joka tapauksessa taidan olla.

En tiijä mitä tuo muoks oikein tarkottaa, mutta mun mielestä sitä käytetään aina tällaisten juttujen yhteydessä :D.

Rytmihäiriö

Meidän perhe sykkii miten sattuu. Isi menee töihin välillä aamulla, välillä illalla, välillä on töissä koko päivän. Äiti eli minä käyn töissä kahtena iltana, yhtenä päivänä ja muuten milloin sattuu jokin keikka olemaan. Mihin rytmiin poikanen sitten elää, on tällä hetkellä vähän kysymysmerkki. Sitä tässä sitten ihmetellään miten meidän perhe saataisiin sykkimään niin, että poikasen elämä ei menisi ihan sekaisin.

Poikanen on oppinut nukahtamaan vihdoinkin sisälle päikkäreille, kun pikkuisen tassuttaa ja laittaa unimusiikkia soimaan. Sisällä hän nykyään nukkuukin parhaiten tai sitten, kun ollaan lenkillä jossain hiljaisessa paikassa monta tuntia. Jostain syystä unista on tullut herkemmät. Poikanen herää, jos pysähdytään tai kuuluu kovia ääniä. Nyt on äidin jätettävä hyvästit asioiden hoitamiselle päikkäreiden aikaan. Monen tunnin lenkki päivittäin hiljaisilla metsäpoluilla tekisi varmaankin fysiikalle hyvää, mutta taidampa valita sen sisällä nukkumisen noin pääsääntöisesti kuitenkin.

Poikanen on siirtymässä yksiin pitkiin päikkäreihin ja mietinnän alla on, miten ne kannattaisi oikein sijoittaa. Katsoako aina kellosta vai seuratako enemmän pojan väsymystilaa? Olemme kokeilleet nyt sellaista, että päikkärit olisivat mahdollisimman keskellä päivää, jolloin illalla alkaisi väsyttämään sellaiseen kohtuulliseen aikaan. Tässä meidän poikasessa kun on vähän yökyöpelin vikaa. Keltä lie perinyt... Meidän perheessä, kun työhässäkät sijoittuvat ilta-aikaan, poikakaan ei meinaa sitten rauhottua millään. Jalat ja kädet käy vielä, vaikka poika on muuten melkein unessa. Isi tulee kotiin, kun poika on juuri käymässä nukkumaan. Poika innostuu sitten isin saapumisesta niin, että unen saaminen siirtyy. Että mitäpä tässä nyt sitten oikein asialle tekisi? Vinkkejä?

Alan vaihtokaan ei käy päinsä tuosta noin vain. Syksyllä minulla on enemmän töitä kuin nyt, joten olemme alkaneet miettiä hoitokuvioita. Päiväkoti ei tunnu oikein hyvältä ajatukselta juurikin näiden meidän työaikojen vuoksi. Ehkäpä yritämme löytää hoitajan kotiin. Jospa se selkeyttäisi vähän poikasenkin elämää, kun olisi yksi ja sama hoitaja aina. Hoitaja tuntisi hyvin poikasen tavat ja rutiinit, jolloin jokainen päivä ei olisi erilainen.

Noh kaksi kuukautta vielä ja sitten loppuu minun työt tältä keväältä. Jospa tämä tästä jotenkin selviäisi ja elämä rauhoittuisi.

"Miten menikään se runo..."

Läksin tänään poikani kanssa ex tempore retkelle. Tarkoituksena oli vain lähteä siksi aikaa ulos, että poika nukahtaa. Mutta reppua pakatessani hetkessä päätin, että me otammekin eväät mukaan ja vietämme aikaa ulkona. Nakkasin pojan kantoliinaan ja tavarat pulkkaan. Poika nukahti melkein heti päiväunille.

Kävelimme järven jäällä auringon paisteessa. Lapseni on viime aikoina nukkunut aivan omituisia lyhyitä päiväunia, heräillyt kesken kaiken. Luulempa, että puhjenneet ja puhkeamattomat poskihampaat kiusaavat ja toisaalta mahansa totuttelee lehmänmaitoon. Noh nyt hän sitten päätti nukkua oikein monta tuntia. Kenties hän ajatteli, että tämä kantoliinassa nukkuminen on niin harvinaista herkkua, että täytyy ottaa tästä kaikki irti. Siinä kävellessä mieleen alkoi tulla runoja, siis omia aivan uusia runoja. Harmi, kun ei ollut mitään paperia mukana. En nimittäin muista enää miten ne menivät. Tuli aivan mieleen eräs laulu, jonka kuulin joskus aikoja sitten. Kuuntelin sitä vinyylilevyltä ja se oli varmaankin 70-luvulta. Se kertoi siis arjen kyllästämästä kotiäidistä, joka yritti kaiken kiireen keskellä kirjoittaa runoja. Runot unohtuivat, kun hän joutui aina keskeytetyksi. Harmi, etten kertakaikkiaan muista, kuka laulua esitti. Laulu kosketti jo silloin, vaikka en ollut vielä äiti. Varmaankin suunnittelin siihen jonkinlaista tanssia.

Itseäni on vaivannut samat asiat, kuin mistä siinä laulussa kerrotaan. Minulle liian helposti käy niin, että hävitän arjesta sen "runouden", enkä tarkoita nyt vain runoja vaan kaikkea kaunista: leikkiä, musiikkia, maalaamista, piirtämistä, kaikkea luovaa toimintaa. Vaikka toisaalta nyt kotona ollessa lapsen kanssa siihen olisi aivan loistavat mahdollisuudet, kun vain hyväksyy sen, että tehdään lapsen ehdoilla. Siellä retkellä ollessakin ihmettelin, että miksi emme ole käyneet tällaisella retkellä aiemmin tänä talvena. Me olemme jämähtäneet melkein kokonaan neljän seinän sisälle. Retkeily ja eväiden syönti upeassa talvisäässä on sitä elämän runoutta parhaimmillaan. Ehkä juuri siksi, että olemme jämähtäneet tai toisaalta olemme viettäneet aikaa viriketulvassa kaupoissa tai kotona miljoonaa asiaa yhtä aikaa tehden, en ole saanut harrastettua luovia asioita. Retkellä kaikki ylimääräinen unohtuu, mieli oli siis vapaa synnyttämään uusia runoja. Tätä lisää kiitos!

Linkkiä pukkaa

Tämä oli mielenkiintoinen siitä enempää tässä sanomatta:

http://areena.yle.fi/ohjelma/291155116d046b7390d9ee29c552406d

Haaveissani olen matkalla jo

Me matkustamme ensi kesänä Lofooteille http://fi.wikipedia.org/wiki/Lofootit! Haaveeni toteutuu varmasti ellei joku meistä pahasti sairastu tai tapahdu jotain muuta ikävää. Mies saa olla kesällä ainakin kuukauden lomalla, joten meillä on hyvin aikaa matkustaa. Olen iloinen, että saan ryhtyä suunnittelemaan. Minä, kun koen, että suunnittelu on jo osa matkaa. Yläasteella suunnittelin erään ystäväni kanssa Lapin vaellusta. Matka ei koskaan oikeasti toteutunut, mutta me pääsimme aika lähelle oikean matkan tunnelmaa pelkästään haaveissamme. Mutta nyt kyllä toivoisin, että tämä matka todella toteutuu. Me juttelimmekin mieheni kanssa, että nyt on paree alkaa oikeasti toteuttamaan haaveitaan. Muuten voi käydä niin, että huomaamme 20 vuoden päästä, että elämäämme ei muuta ole mahtunutkaan kuin töitä ja arjen rutiineja. Se olisi ihan vastoin meidän ajatteluamme ja arvostuksiamme. Meitä ei kiinnosta raha ja menestys vaan se, että elämä täyttyy asioita, joista meidän perhe tulee onnelliseksi. Haave matkasta Lofooteille tuli minulle, kun eräs ystäväni näytti valokuvia sieltä. Minusta vain tuntui, että tuonne on päästävä joku päivä.

Me olemme miehen kanssa molemmat sellaisia wannabe-retkeilijöitä. Miehelle vaikeinta on lähteminen, hän kun niin helposti juuttuisi vain kotiin. Oltuaan vähän aikaa metsässä, hän innostuu ja alkaa hyppiä ja pomppia kiveltä toiselle (kirjaimellisesti näin käy). Kun vielä odotin poikaamme, me retkeilimme Isojärven kansallispuistossa ja siellä mieheni vannoi, että hän opettaa sitten lapselle takuulla kaikki tärkeät erätaidot. Täytyy ruveta siis oikeasti retkeilemään, että mies saa lunastaa lupauksensa. Minä taas olen sellainen, että intoa ja energiaa lähtemiseen yleensä on. Erätaitoni sen sijaan ovat onnettomat. Minulla kestää oikeasti ihan tosi kauan, että saan nuotion syttymään jos ylipäätään saan ja puukon kanssa minulla on peukalo keskellä kämmentä. Meistä kumpikaan ei tunne tarkasti kasveja ja eläimiä, mutta nautimme niiden ihmettelystä silti.

Emme miehen kanssa kumpikaan tykkää lentämisestä, joten matkustamme Lofooteille autolla. Minusta on ihana ajatus, että matka päämäärään sinänsä voi olla elämys. Muistan monia tanssireissuja lapsuudesta, jolloin toivoin vain, että kumpa matka ei loppuisi milloinkaan. Automatka jännittää kuitenkin aika paljon! Kuinka matka sinne mahtaa onnistua taaperon kanssa? No ajattelimme, että matka saa kestää monta päivää. Matkan varrella yövymme ystävien luona, Lapissa appivanhempien mökillä ja Ruotsin ja Norjan puolella teltassa leirintäalueilla. Etenemme mahdollisimman hyvin lapsen ehdoilla. Tietenkin tulee mieleen, että olisiko loma jossain etelän maassa kuitenkin helpompi vaihtoehto pienen lapsen kanssa. Semmoinen matka ei vain oikein meitä kiinnosta niin minkäs teet. Tietenkin voisi vielä tutkia, pääsisikö sinne julkisilla.

Minä jo niin näen meidät siellä villapaidat päällä tarpomassa! Ihanaa! Täyteen ahdettu pikkuinen auto, mies soittaa kitaraa nuotiopaikalla, lapsi nukkuu päikkäreitä kantorepussa huikeissa maisemissa...


Tulisipa kesä pian!

Ps. Jos tämä suunnitelma tuntuu kesällä liian hurjalta, ehkä sitten jäämme sinne Suomen Lappiin tai vaihdamme matkakohteeksi Ahvenanmaan. Katsotaan nyt vähän sen mukaan, millaiseksi viipertäjäksi tuo lapsi tuosta kesään mennessä kehittyy.

Ajattelin ensin kirjoittaa...

...siitä työahdistuksesta, kunnes se alkoi tuntua ihan turhalta narinalta. Sitten ajattelin, että voisinki kirjoittaa hetkessä syntyneestä onnen tulvahduksesta. Mutta olo ei ollutkaan enää sillä tavalla onnellinen, kun olin saanut pikkuisen viimein nukahtamaan. Sitten syntyi runo, tajunnanvirtana, tuosta noin vain kirjoittaen. Minulla ei ole tapana julkaista näin tuoreita tajunnanvirtana ja angstin pohjalta syntyneitä runon raakileita, mutta poikkeushan vahvistaa säännön.



Vauva 200209

Me ei välitetä enää,
me ollaan tässä ja nyt.
Äiti ja poika,
unen ja valveen rajamailla.

Ilta toisensa jälkeen
petyin itseeni
äitinä.
En saanut sinua toimimaan,
niin kuin käyttöoppaissa sanotaan.

Kuka niistä oppaista ylipäätään
mitään tolkkua olisi saanut.
Ne oli kirjoitettu niin monella kielellä,
eikä me isäsi kanssa olla kielitieteilijöitä.
Eikä sua ole tehty siellä,
missä niitä kieliä puhutaan.

Hei beibi sä olet made in me.
Me sinun kanssasi
nämä hetket valvomme.
Kestämme ne huudot,
jotka jäävät kaikumaan
korvien väliin niin,
että luulemme sinun itkevän silloinkin,
kun nukut levollista unta.

Me saamme kokea
illan viimeisen jännitysnäytöksen:
draaman,
villit muuvit,
hempeät halaukset ja
raivon purkaukset
ikuisuudelta tuntuvat hetket,
kunnes näytöksen sankari
viimein häviää
taiston unta vastaan.

Tervetuloa katsomaan ja kokeilemaan!
Näytökset: joka ilta
Kesto: ei rajaa
Tarjolla popcornia!

Tulette huomaamaan,
ei tätä mallia Vauva 200209 kuitenkaan,
meitä paremmin voi käyttöoppaat rakastaa.

Tahtoisin kirjoittaa jotain kevyttä ja mukavaa, mutta se ei onnistu. Pöhköä.

Olen tainnut tulla jonkinlaiseen henkiseen tienristeykseen tai luulen tulleeni, vaikkei vielä olisi mitään kiirettä. Jotain tässä nyt täytyy olla takana, kun olen koko ajan kiukkuinen ja hankala. Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, kun poika täytti vuoden. Minulle tuli itku silmään, kun tajusin meidän vauvan olevan jo aika lähellä taaperoa. Siinähän ei sinänsä ole mitään kauheaa, että lapsi kasvaa ja oppii uusia asioita, mutta mutta...

Minulta on jo kyselty, että joko palaan kunnolla töihin, joko lopetan imetyksen, osaako lapsi jo sitä tätä ja tuota ja kaikkea muuta vastaavaa. Erityisesti pinnalla ovat olleet imetys ja työt. Eiväthän kyselijät pahaa tarkoita, mutta tulee sellainen olo ikään kuin kaiken pitäisi muuttua hetkessä, kalenterista katsoen. Suoraan sanoen minulla ei ole valmista vastausta oikein mihinkään kysymykseen. Koetan toimia sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta meidän perheelle. En kaipaa nyt yhtään ylimääräisiä muutoksia meidän elämään, kun tekee välillä tiukkaa näinkin.

Oli helpottavaa, kun meidän neuvolatäti sanoi, että imetystä voi jatkaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En oikeastaan koskaan ole suunnitellut imetystä sen kummemmin. Se nyt vain on jatkunut ja tuntuu edelleen olevan tärkeää pojalle ja nimenomaan pojalle. Minä en koe saavani siitä mitään ihmeellistä. Taaperoimetystähän parjataan nimenomaan sillä, että äidit eivät halua luopua imetyksestä vaikka lapset olisivatkin valmiita. Miksipä en vielä jatkaisi, kun en koe siitä olevan mitään vaivaa varsinkaan nyt, kun yöimetykset ovat ohi. Kokeilen jospa poika lopettaisi itse. Takarajaksi ajattelin kahta vuotta, sen jälkeen ei enää sitten ollenkaan. Mutta kyllä minua jännittää vähän se, miten siihen suhtaudutaan. Hih, tähän voin sanoa, että onneksi poika on aika pienikokoinen ja voi vielä joittenkin silmissä näyttää ihan vauvalta. Mutta joo täytyisi vain kovettaa itseään sen verran, ettei välittäisi muitten ajatuksista.

Ajattelin kirjoittaa vielä töistäkin, mutta nyt on kello niin paljon, että täytyy mönkiä pikkuisen viekkuun nukkumaan. Poika ei onneksi välitä mistään aikatauluista vaan toimii ihan omassa tahdissaan.