OSA 2: Maisemajuna ja telttaan tiivistynyt rakkaus

Matkamme Tukholmasta jatkui 18 t pitkällä junamatkalla Ruotsin halki Narvikiin. Minulla oli varattuna couchette-paikka ja miehellä istumapaikka. Hytissä matkustaminen oli meille liian kallista, joten päädyimme vähän halvempaan couchetteen, jonka olin siis ymmärtänyt petipaikaksi naisten hytissä. Koin kuitenkin pettymyksen, kun minun hyttini oli täynnä miehiä, eikä kenelläkään ollut todellisuudessa omaa petiä vaan hiukan leveämpi penkki. Päädyin sitten matkustamaan pojan kanssa istumapaikalla. Istumapaikan viereen sai onneksi rattaat kokonaisina, joten pojallakin oli paikka nukkumiseen. Rattaat sai sellaiseen jännään väliiin, josta ne eivät päässeet missään tilanteessa kaatumaan ja poika ei myöskään päässyt tippumaan, mikäli hän olisi päättänyt nousta ylös.

Ajattelimme nukuttaa pojan kantoreppuun, koska kuvittelimme sen niissä olosuhteissa helpommaksi. Poika ei kuitenkaan nukahtanut, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun juna jytisi ja paukkui. Ruotsin ja Norjan junat, varsinkin yöjunat, ovat melkoisia huvipuistolaitteita. Ne kääntyilevät ja vääntyilevät tuhansissa mutkissa, sukeltavat tunneleihin, ylittävät huikean korkeita siltoja ja tuntuvat menevän ylä - ja alamäkeen. En ole koskaan Suomen junassa ainakaan huomannut, että voisin ikkunasta nähdä matkustamani junan veturin. Vaihdoimme poikaa sylistä toiseen, kunnes mies uskaltautui laittamaan pojan rattaisiin (minä pelkäsin jotta hän rupeaa itkemään ja koko vaunu raikaa). Poika ryhtyi heti nukkumaan. Miten tomppelilta olo tuntuikaan, kun emme olleet heti hoksanneet, että poika nukahtaa omiin rattaisiin!

Minä en saanut nukuttua tai en malttanut nukkua. Maisemien muutosta oli niin mielenkiintoista seurata. Aluksi oli kaupunkia, sitten maaseutua punaisine mökkeineen ja järvineen, sitten vaaroja ja vähitellen maisemat muuttuivat karummaksi ja karummaksi. Aamulla, kun heräsimme saatoimme jo nähdä vuoria. Poika nukkui loistavasti, mies myöskin, minä nukuin karhun unta, mutta olin silti pirteä kuin peipponen aamulla. Junassa viihtymisen kanssa ei ollut kyllä mitään ongelmaa. Mieluummin vietän junassa sen 18 t lapsen kanssa kuin autossa yhtään enempää kuin 4 t. Poika käveli käytäviä pitkin, leikki pikkuautoillaan ja kävi tervehtimässä muita matkustajia. Mekään emme tarvinneet mitään ylimääräistä tekemistä, maisemat olivat niin henkeä salpaavia. Ravintolavaunussa oli mukavaa käydä. Hinnat olivat kohtuullisia ja tunnelma oli jotenkin nostalginen.

Saavuimme puolen päivän aikaan Narvikiin. Siellä yllätys yllätys satoi! Poika nukahti päiväunille ja me sillä välin selvitimme turisti-infossa asioita. Suunnistimme kauppaan ja pankkiautomaatille. Sen jälkeen oli aika kävellä leirintäalueelle n. 1,5 kilometrin päähän keskustasta. Totesimme, että Mukkulan (alue Lahdessa) kukkulat ovat pientä verrattuna Narvikin vuoristoiseen maastoon. Huh huh.  Saimme onneksi voimaa koulupullista, jotka olimme ostaneet kaupasta. "Koulupullat" ovat sellaisia pullia, joiden päällä on mahdottoman paljon kookoshiutaleita, sokeria ja rasvaa. Niitä oli myynnissä melkein kaikissa ruokakaupoissa. NAM!

Poika heräsi uniltaan sopivasti, kun saavuimme leirintäalueelle. Leirintäalueella päätimme, että vietämme yön kalliiden mökkien sijaan teltassa. Vaikka satoi, oli onneksi lämmintä, joten telttailu ei ollut mahdoton ajatus. Teltan pystyttäminen sateessa ei ollut pojan mieleen, joten se pystytys jäi enemmänkin miehen kontolle ja minä leikin pojan kanssa. Vähitellen poika kuitenkin lämpeni telttailulle, kun hän pääsi itse tutustumaan telttaan lähemmin.

Kello oli jo vaikka mitä, kun teltta oli pystyssä. Oli korkea aika laittaa ruokaa. Ruuanlaitto tapahtui leirintäalueen yhteiskeittiössä. Kokkailuhetket olivat erityisesti pojan mieleen, kun hän sai silloin aina tavata muita leireilijöitä ja leikkiä kurkistusleikkiä heidän kanssaan (mikäli he lämpenivät). Ruuan jälkeen me suunnistimme suihkuun. Lämpimästä vedestä sai 20 kruunun arvoista polettia vastaan nauttia viisi minuuttia. Me teimme suunnitelmia, että miten siinä ajassa ehdimme kastella itsemme, levittää shampoon ja saippuan ja vielä huuhdella sen. Pöhköjä olimme, hyvinhän siinä ehti pestä itsensä ja siinä samalla pojankin. Aikaa jäi jopa lorvimiseen lämpimän veden alla. Sain huomata päivän mittaan, että leirintäalueella elossa erityistä on se, että kaikkiin perustoimiin menee aikaa paljon ja se ydin onkin juuri siinä. Muuta viihdykettä ei tarvita.

Puhtaina ja iltapalat nauttineina vetäydyimme omaan pieneen kupolitelttaamme. Koko kööri oli niin ihanasti väsähtänyt, että pistimme melkein saman tien maate. Poika vielä vähän päristeli pikkuautoillaan teltan seiniä pitkin ja mies suunnitteli jo seuraavaa matkaa. Minä vain hyrisin onnellisuuttani. Poika nukahti naureskellen, kun isänsä ajeli hänen leikkijunallaan ja sanoi "tsugu tsugu". Siinä maatessa ennen nukahtamista ymmärsin, että matkallamme olennaisinta ei ole se missä olemme. Tärkeintä on se, että me olemme tässä ja nyt yhdessä koko perhe, eikä meillä ole kiire pois toistemme luota. Suurin mahdollinen onni tiivistyi pienen kupoliteltan sisälle.