tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kaksi vuotta

Olen melkein sanaton sen edessä kuinka pienestä ihanuudesta on kasvanut persoonallinen pieni ihminen. Haaveesta on tullut osa todellisuutta. Vieläkin toisinaan oma lapsi tuntuu kuin joltakin satuolennolta, vaikkei lapsiperheen arki aina niin sadunomaista ja auvoista olekaan. Rakkaus lapsen ja vanhemman välillä on kuitenkin ehdotonta. Se vain muuttaa muotoaan erilaisissa tilanteissa. Aurinkoisena sunnuntai-aamuna Poikanen on kuin satuolento, jonka olemassa oloa on vaikea uskoa. Arkisena iltapäivänä kaikkea uhmaava taapero on kuin onkin todellisinta totta.

Poikanen on muuttunut hurjan paljon muutaman kuukauden sisällä tai ehkä enemmänkin ne piirteet, jotka hänessä ennen oli aavistettavissa, näkyvät nyt selkeämmin, kun hän on taas löytänyt uusia tapoja ilmaista itseään. Yhtenä iltana makoilimme sängyssä Poikasen kanssa ja juttelimme päivän tapahtumista. Olen iloinen tästä uudesta kommunikoinnin muodosta, juttelusta. Poikanen puhuu ja ymmärtää. On mukavaa kuunnella hänen ajatuksiaan ja oivalluksiaan yksinpuhelun sijaan. Poikasen puheen kehitys on ollut huimaa ja sen oikein näkee, kuinka hän tästä uudesta taidosta nauttii.

Kaksivuotias Poikanen on kiinnostunut autoista, kaivureista, junista ja kaikista mitä ihmeellisimmistä härveleistä. Perjantaina tapasin erästä ystävääni ja huomasin kaupungilla kävellessämme, että minulle tuli aina tarve kertoa, jos vastaan tuli aura-auto tai vaikkapa kauhakuormaaja vaikkei Poikanen ollut edes mukana. Ennen en tainnut edes erottaa kauhakuormaajaa kaivurista. Lapsen into on niin tarttuvaa. Onkohan se totta, että lapsi muovaa vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lastaan?

Poikanen on touhukas, mutta samalla myös aika harkitsevainen. Ennen ajattelimme hänen olevan vain arka, mutta kyllä se "arkuus" taitaa enemmän olla harkitsevaisuutta. Hän miettii ensin, miten asiat voisi hoitaa. Katselin eilen mielenkiinnolla, kun Poikanen leikki pitkän aikaa yksikseen Logiikkalinna - pelillä. Ostimme sen Poikasen serkkutytöille synttärilahjaksi, mutta Poikasen piti myös vähän kokeilla. Eihän hän tietenkään vielä osannut sillä sääntöjen mukaan pelata, vaan kyllä sillä mielenkiintoiset leikit sai aikaiseksi. Tänään Poikanen laittoi valot päälle käyttäen apuvälineenä keppiä, kun hän ei yltänyt valokatkaisijaan. Mistä hän senkin keksi?


Toisinaan tosin pitää näyttää, kokeilla ja touhottaa menemään ihan vaan touhottamisen ilosta. "Minä tahdon, minä osaan, minä teen itse ja ihan vain siksi, kun te kiellätte. Eihän kellekään jäänyt epäselväksi, että minä Tahdon!" Näin varmaankin sanoisi Poikanen, jos osaisi pukea tunteensa sanoiksi. Toisinaan kaksi Tahtoa pistävät keskenään hanttiin ja Poikanen ei tiedä kumpaa Tahtoaan seuraisi. Se on välillä kimuranttia, kun yhtaikaa tahtoisi potalle näyttämään kuinka sinne pissataan ja samalla kieltäytyä koko hommasta, kun äiti sitä kerran ehdotti. Ja kun tahtoiän myllerryksen keskellä vielä äiti ja isäkin tahtoo, on soppa valmis keitettäväksi. Empä olisi arvannut, että minustakin vielä löytyy näin paljon Tahtoa. Luulempa, että sitä itsekin vanhemman roolissa elää läpi kaikkia noita lapsuuden vaiheita lapsen rinnalla. Muistoja omasta tahtoiästä tulvii mieleen ja se vähän helpottaa ymmärtämään lapsen mielen myllerryksiä ja ehkä jopa vähän omia mielen myllerryksiä.

Meille on Poikasen Isin kanssa kehittynyt aika erillaiset roolit. Isin kanssa keksitään hassuakin hauskemmat leikit, Äidin sylissä rauhoitutaan ja halitaan. Kyllä minäkin toki kelpaan leikkikaveriksi ja hulluttelijaksi, mutta meidän keskinäiset leikit ovat kuitenkin aivan erillaisia kuin Isin kanssa. Ihanaa on se, että Poikanen kokee selvästi meidät molemmat yhtä tärkeinä, mutta eri tavoin vain. Isiltä on peritty taito hullutelta ja minulta varmaankin se harkitsevaisuus ja siihen päälle Poikasella on paljon ihan omia luonteenpiirteitä.

Muun muassa tällaista on meidän elomme kaksivuotiaan Poikasen kanssa, pientä tavallista arkea ihmeellisten, mutta niin tuiki tavallisten asioiden äärellä. Vaikka itsekin hehkutan Poikasen taitoja ja luonnetta, en kestä ylenpalttista ihailua. Sellaiseen minun tekee melkein mieli vain sanoa: "ihan tavallinen kaksivuotias taapero hän on!". Jätän kuitenkin sanomatta, koska eiväthän ihmiset mitään pahaa tarkoita, päinvastoin. Olen vain vähän herkkä tämän asian kanssa, kun minusta lapsi on sellainen kuin on, rakas, ihana ja riittävän hyvä sellaisenaan. Meidän Poikasta kehutaan usein niin rauhalliseksi ja ihaillaan kun hän ei lainkaan riehu. Silloin ajattelen aina mielessäni "tietäisittepä millainen Poikanen on kotona". Olen nimittäin iloinen siitäkin, että Poikanen osaa olla uhmakas meille vanhemmille. Toivon, ettei hänestä tule liian kilttiä ihan vain sen vuoksi, että häntä pidetään yleisesti niin kilttinä. Toivon, että hän uskaltaisi aina olla oma aito itsensä ilman kiltteyden painetta.

Tässä kirjoituksessa on aika paljon sanoja siihen nähden millainen oloni on ollut viime aikoina. Olen ollut jotenkin herkillä, eikä kirjoittamisesta ole tullut oikein mitään. Ystäväperheeseen tuli suru vähän ennen Poikasen synttäreitä. Asia on hämmentänyt ja tuntunut käsittämättömän epäreilulta. Miksi elämä kohtelee ihmisiä noin? Ja totuus taitaa olla se, ettei tuohon kysymykseen ole olemassa vastausta. Elämä vain on mitä se on, sanaton olen senkin edessä.

Poikasen ja serkkutyttöjen yhteinen junasynttärikakku. Minä leivoin ja lapset koristelivat :). Kyllä oli hyvää!

Lukijat