torstai 29. huhtikuuta 2010

Herkkää

Tahtoisin kovasti olla sellaisen hyvän mielen blogin kirjoittaja, mutta viime aikoina on vain ollut niin herkkä olo. Eikä tunteita saisi pakottaa, en halua teeskennellä. En ole masentunut (yritän olla varovainen tuon sanan kanssa, kun melankolinen mielentila on kuitenkin eri asia kuin masennus), mutta mietteissäni. Itku on herkässä. Tämä tyypillistä minulle keväällä, vaikka toisaalta kevätaurinko piristääkin.

Ja tämmöinen runo tästä mielentilasta sitten tuli:

Itkemättömät kyyneleet
ihon alla
vuosien myötä muuttuneet
mustaksi vereksi.

Verenkierron
virta hidastuu,
tuntuu raskaalta.

Pysähtyminen
tunteiden äärelle
saa vuotamaan,
itketyt kyyneleet päivä päivältä
puhdistavat vanhan veren.

Hmmmm. Mieluummin kirjottaisin iloisia loruja.

Tanssii mummojen ja pappojen kanssa

Tällä viikolla minut on toivotettu tervetulleeksi eläkeläisyhdistykseen. Varoittelivat, että kun olen kerran tullut niin minua ei enää päästetä pois. No niin minulle on luvassa toimintaa siis elämän loppuun asti. Kyseessähän oli tietysti eläkeläisten tanssiryhmä, jota olen ohjannut tammikuusta alkaen. Eilen oli yhdistyksen kevään päättäjäiset. Mummot ja papat yllättivät minut kukkasin. Eihän siinä muuta voinut kuin tirauttaa muutama kyynel, kiittää ja halata. Itsetuntoni on ollut jotenkin maassa viime aikoina, joten tuo ryhmäläisten vilpitön kiitos lämmitti aivan valtavasti. Ryhmän kanssa olen muutenkin kokenut ihania huippuhetkiä, kun olen huomannut ryhmäläisten kehittyneen valtavasti, mutta myöskin huomannut, että itsekin olen kehittynyt. En vielä jokin aika sitten uskonut, että minusta olisi eläkeläisten opettajaksi. Ajattelin, että en ymmärrä heidän huumoriaan ja he eivät ymmärrä minun. Ja mitä vielä, huumorihan on ihan sitä samaa mitä meillä nuoremmillakin, välillä jopa paljon villimpää.

Meidän kerrostalon piha on kevätauringon myötä herännyt henkiin. Toissapäivänä sain superhyvän mielen, kun yksi mummo tuli juttelemaan leikkiessämme hiekkalaatikolla. Se on kyllä ihan totta, että kun on lapsen kanssa liikenteessä, ihmiset tulevat herkästi juttelemaan ja varsinkin mummot. Hän jutusteli meidän pojalle semmoisella lämmöllä, että semmosta kuulee harvoin. Siinä ei kyllä ollut mitään teeskenneltyä ja kohteliaisuudesta vain sanottua. Ja mikä ihanaa, hän ei millään lailla yrittänyt neuvoa tai arvostella minua äitinä. Mummo oli vain niin vilpittömän iloinen tavatessaan pienen lapsen. Poika pisti tietenkin parasta ja näytti hurmaavimmat hymynsä koskaan.

Mummo kertoi, että yhdessä lähikerrostalossa asuu nainen, joka ennen kesäisin vahti ja leikitti pihapiirin lapsia, kun vanhempien piti käydä jossain asioilla. Naisen lisäksi pihapiirin mummot viihtyivät päivät pitkät pihalla lasten seurana. Siinäpä on kyllä yhteisöllisyyttä kerrakseen! Se nainen ei enää pysty lapsia vahtimaan, mutta mummot kyllä viettävät aikaa auringossa istuskellen edelleen. Meidän lähikerrostaloissa ei asu ihan pieniä lapsia muita, mutta kouluikäisiä kylläkin. Kuulemma nämä kouluikäisetkin innostuvat aina välillä leikkimään pienempien leikkejä siinä mummojen katsellessa. Tuli oikein sellainen olo, että ollaampa muutettu mukavaan paikkaan asumaan.

Minulla on aika vähän muistikuvia omista isovanhemmista, kun me asuimme kaukana isovanhemmista ja he ovat kaikki kuolleet jo minun lapsuudessani. Isänäidin eli Mamman muistan parhaiten ja jonkin verran muistan myös isänisästäni. Minun muistikuvissa Mamma oli tiukka, mutta samalla lempeä. Hän heräsi aina aikaisin aamulla ja lähti kävelylle mummojengin kanssa. Silloin kun minä menin mukaan kävimme kävelyn päätteeksi konditoriossa syömässä munkit. Isänisästä muistan sen, että hän teki nokkosista teetä ja istui aina samassa nahkaisessa nojatuolissa ja joskus hän lauloi: "oi katsopas Vaari tuota hauvaa...". Parhaiten muistan kuitenkin Mammalan tuoksut.

Omien isovanhempien kuoleman jälkeen olen ollut minimaalisesti tekemisissä ikäihmisten kanssa. Nyt on onneksi tullut mummoja ja pappoja elämään miehen suvun ja oman työni kautta. Ikähän ei itsestäänselvästi tee ihmisistä yhtään ihanampia, mutta joidenkin ihmisten olemuksessa se elämänkokemus näkyy sellaisena hurmaavana lämpönä ja viisautena ja toisaalta myös rempseytenä. Minua on pikkuisen vaivannut turha hienotunteisuus ikäihmisten seurassa. Kiltteysrasismiksikin sitä voisi kutsua.

Jipii mummot ja papat ovat tehneet selvästikin comebackin mun elämään!

torstai 22. huhtikuuta 2010

Ei ihmisetkään ole symmetrisiä...

...niin ei kai pupunkaan tarvitse olla. Saanko esitellä, tässä on pupujussikka, Summa Mutikka hän on nimeltään. Kuvakin meni vinoon, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä.

Hän oli jo syntyissään vähän vinkura, mutta hymysuinen. Hänet on tehty rennolla mielellä, vapaalla kädellä leikkaillen, suunnittelematta ja kovasti huristellen. Summa Mutikka syntyi levittämään tärkeää sanomaa ja hän antoikin paljon ajateltavaa emolleen jo tekovaiheessa. Vaikka pupuherra onkin emolleen tärkeä, hän pomppaa pian pesästä pois ja muuttaa yhteen toiseen hyvää kotiin monien satojen kilometrien päähän.

Miten paljon ajatuksia voikaan päässä pyöriä tuollaisen yhden pupun ompelun aikana. Minulla oikein hyrräsi. Pupun teko sai sysäyksen oikeastaan lehtiartikkelista (Kotiliesi 6.4.2010 s 16-21). Juttu kertoi vanhemmista, joiden 20-vuotias tytär Camilla teki itsemurhan. Kuullostaa ehkä kaukaa haetulta ommella pupu yhden tekstin pohjalta. Artikkeli oli tietenkin todella koskettavaa ja riipaisevaa luettavaa. Kyseessä oli aivan tavallisen perheen tytär, erityisen herkkä ihminen vain. En halua muodostaa mitään uhkakuvia, mutta siis tuli taas sellainen olo, että ei tässä elämässä oikeasti voi aavistaa mitä kaikkea voi joutua kohtaamaan. Oikeasti ei voi keskittyä kuin siihen, että juuri nyt tällä hetkellä meillä olisi hyvä olla. Se on kai ainoa tapa luoda samalla onnellista tulevaisuutta.

Tyttären kuolema ajoi vanhemmat tutkiskelemaan omaa toimintaansa vanhempina, perheen menneisyyttä ja sitä millainen nyky-yhteiskunta on nuorille. Olen sen verran herkällä omatunnolla varustettu, että teksti sai minutkin taas pohtimaan omaa toimintaani suhteessa poikaani. Millaisen mallin mahdan antaa pojalleni? Camillan vanhemmat pohtivat miten negatiivisuuden kierteeseen ajautunutta nuorta voisi ajoissa auttaa. He pohtivat muun muassa olisiko siitä apua, jos vanhemmat eivät eläisi niin eristyksissä toisistaan ja laskisivat sosiaaliset naamiot alas. Kylään pitäisi voida kutsua ilman paineita tarjottavista ja kodin siisteydestä. Nuoret ovat erityisen taitavia kuvittelemaan, että he ovat täysin yksin ongelmiensa kanssa. Niin nuorten kuin vanhempienkin pitäisi saada realistisempi käsitys muiden vaikeuksista. Tuo siivous oli vain yksi esimerkki, eikä se tietenkään tarkoita suoraan sitä, että nuoret saavat vääränlaisen mallin, jos perhe kykenee pitämään kodin aina siistinä. Juuri tuo esimerkki kuitenkin sai minut miettimään. Minulla on usein käynyt mielessä, että sitten kun meillä on oikein kunnolla siivottu, sitten minä kutsun sen ja sen kylään. Miksi en kutsuisi saman tien ihan juuri tälläiseen kotiin? Eikö tärkeintä kuitenkin ole se yhdessä oleminen, eikä kulissin esitteleminen (meillä tip top puhdas koti todellakin on harvinaista)? Minä saan aina siivouspuuskan, kun joku on tulossa meille kylään. Vaikka se joku olisi oma vanhempani. Monesta asiasta otan valtavan suuret paineet ja häpeän virheitäni kauan. Muille osaan kyllä olla armollinen, mutta itseäni saatan soimata asioista vuosien takaa. Eikä kyseessä tarvitse olla edes mitkään kovin suuret asiat. Tällaisenko mallin haluan lapselleni antaa?

Kun ajattelen lastani, tiedän, että hän vähät välittää siitä, onko meillä aina siistiä, osaanko tehdä työni täydellisesti, teenkö ruuan alusta loppuun itse tai olenko aamusta iltaan pöllähtänyt peikkotukkainen, jonka paidan rinnuksissa on porkkanaa. Hänelle olen silti rakkain äiti, mitä maailmassa on. Se pistää itkettämään. Mutta on yksi asia, jota poika ei helpolla hyväksy, nimittäin se, jos äiti ei ollenkaan vietä aikaa hänen kanssaan. Ei hän odota minun olevan viihdytysautomaatti, kunhan olisin sopivasti läsnä. Sekin itkettää minua, kun välillä tuntuu, etten riitä kaikkiin elämän rooleihin. Pitäisi vain oppia laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja etenkin luopua kuormittavista itsesyytöksistä. Syyllisyys on terveellinenkin tunne silloin, kun se on paikallaan, mutta taakkaa siitä ei silti kannattaisi tehdä. Hyppäsin aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta. Kuitenkin siis toivoisin, että lapseni oppisi elämään pikkuisen rennommin kuin minä. Toivoisin, että hän tuntisi itsensä rakastetuksi juuri omana itsenään, ettei hän erehtyisi luulemaan, että rakkaus ja ihmisarvo on jotenkin sidoksissa siihen miten mistäkin asiasta suoriutuu.

Mieheni motto on: "pääasia, että on kivaa". Kuullostaa ehkä pinnalliselta, mutta loppujen lopuksi se ei ole. Takana on ajatus siitä, että elämää ei pitäisi ottaa turhan tarkasti. Tänne mahtuu monenlaista kulkijaa: vinoa ja suoraa, nopeaa ja hidasta, järkevää ja tunteikasta. Ei meidän pitäisi liikaa ajatella sitä, miltä näytämme muiden silmissä, vaan elää sellaista elämää, että meillä voisi olla mukavaa yhdessä sellaisina kuin olemme. Suorituskeskeiset ja omatunnoltaan herkät ihmiset voisivat ottaa motokseen: "kohtele itseäsi niin kuin haluat toisiakin kohdella".

Poikani on lähiaikoina oppinut nousemaan seisomaan ilman tukea ja myöskin pysymään siinä. Voisinko oppia jotain siitä riemusta, mitä poikani saa, kun hän taistelee painovoimaa vastaan tai oikeastaan enemmänkin sen kanssa. Muksahduskin voi olla hauskaa, ihana kömmähdys! Ja jos välillä sattuu ja itkettää niin se on sylitankkauksen ja muutaman parkaisun jälkeen unohtunut.

Jäiköhän se epäselväksi miksi ompelin vinkuran hymyilevän pupun?

torstai 15. huhtikuuta 2010

Päiväkahviseuraton päivä

Liekö tuo unettomuus ja siitä johtuva väsymys tuonut yksinäisyyden tunteet pintaan, kun tänään on niin semmoinen alavireinen olo. Ja se sitten purkautuu niin, että tekisi mieli avata vaan feisbuukki ja kertoa siellä kaikki päivän tapahtumat. Olen yrittänyt vähentää kyseisessä paikassa käyskentelyä, kun helposti käy niin, ettei sitten ehdi päivällä tehdä mitään muita asioita, joista tykkään. Kuitenkin välillä on niin mukavaa, että edes jossain voi kertoa mitä minulle on tapahtunut päivän mittaan.

Pojan kanssa meillä on ollut tänään ihan mukavaa, siitä ei alavireisyys johdu. Poika teki tänään pottaan kakan ja taputti omalle tuotokselleen. Minä tietenkin hurrasin! Kävimme taas hiekkalaatikolla ja auringossa, se tuntui hyvälle. Lämmittävä aurinko ja linnun laulu tuntuvat niin lempeälle aamupäivällä. Päiväunille poika nukahti jo ruokapöydässä. Taitoi olla niin rankkaa se lapioiminen. Viime yönä sain kirjoitettua monta kirjettä ystävilleni ja kummipojalle Ecuadoriin. Siitäkin olen iloinen.

Tänään on taas sellainen päivä, että kaipaan vanhaa luokkaani. Olen tainnut kirjoittaa tästä paljon, ainakin rivien väliin jos en muuten. Minun rakas luokka, jossa saatoin juurta jaksaen keskustella lempiaiheestani kansantanssista ja sen opettamisesta, uusista ideoista, epäonnistumisen ja onnistumisen kokemuksista, koreografian tekemisestä ja kaikesta muusta työhömme liittyvästä. Olen kyllä sanonut, että työ ei ole minulle se tärkein asia elämässä. Minä en kuitenkaan koe tanssinopetusta ja tanssimista pelkästään työkseni, onhan se ollut tärkeä osa elämää jo pienestä pitäen. Ja myönnän, että on ollut hetkiä, jolloin se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa ja halusin heittää hyvästit koko hommalle. Mutta ehkäpä tämä tanssin vähäisyys tämän hetkisessä elämässäni opettaa minulle, että se on sittenkin aika merkittävä osa elämääni. Toisaalta on ihanaa olla vapaa koulusta ja olla vapaa etsimään niitä omia suuntia tanssin saralla. Toisaalta koulu toi turvallisuuden ja pysyvyyden tunteen. Syvimmiltäni taidan kuitenkin haluta olla osa ryhmää ja uskon, että yhteistyöllä voidaan saada enemmän aikaan kuin yksin. Freelancerin työ on aika yksinäistä ja tiedän, etten ole yksin tämän tunteen kanssa. Miesparkani joutuu olemaan jokailtainen assistenttini. Parka hän on siksi, ettei hän tiedä juuri mitään tanssimisesta, ohjaamisesta onneksi sitäkin enemmän.

No huomenna menemme kokeilemaan perhekerhoa ja onneksi tiedän, että sinne on yksi tuttu äiti tulossa. Jospa saisimme siitä mukavan jokaviikkoisen tavan loppukevääksi ja unohtuisi ikävät aatokset. Kesällä osallistumme ainakin yhdelle tanssifestivaalille ja toivon kovasti tapaavani luokkakavereitani siellä. Sitäkin on mukava odotella.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Lievä hiekkalaatikkofobia

No niin hiekkalaatikot ovat sulia. Ei ole enää mitään tekosyitä miksi me emme menisi hiekkalaatikolle. Ensimmäinen ajatus, mikä minulle tuli oli paniikki. Kuinka sinne uskaltaa mennä? Ei ne lapset minua pelota, mutta ne äidit... Minä en tiedä hiekkalaatikolla olosta mitään muuta, kuin sen mitä olen vauvalehdistä lukenut huumorilla höystettyjä juttuja hiekkalaatikon hierarkiasta ja tietysti sen mitä muistan omasta lapsuudestani. Aivan uudenlainen sosiaalinen tilanne minulle siis!

Nyt sen huomaa, että me olemme olleet aika paljon omissa oloissamme, omassa pienessä kuplassa meidän perhe. Tottahan toki kävimme neuvolan järjestämässä vauvakerhossa ja sen jälkeen muutenkin vähän tapailimme valmennusryhmän kanssa. Mutta tuoreet vauvaperheet tuntuvat ihan eri jutulta kuin lapsiperheet. Ihan hullua, olenhan minä lapsiperheiden kanssa jatkuvasti tekemisissä työssäni, mutta siellä en ole yksi äideistä, siellä minulla on ihan eri rooli. Ja tunnenhan minä paljon mukavia äitejä, mutta useimpia heistä en tunne äiteinä vaan muusta yhteydestä.

Kysyin mieheltä, että kokeeko hän meidät osaksi sellaisia "peruslapsiperheitä". Hän vastasi kieltävästi. Ja silti, kun tarkemmin ajattelee, me ollaan niin tavallisia. Me käydään Prismassa ostoksilla, me vietetään vapaa-aikamme lähinnä kotona, automatkoilla me vietämme tauot ABC-huoltsikoilla, me käydään vaunulenkeillä ja leikkipuistossa, viikonloputkin on nykyään ihan rauhallisia ja... Ihan taviksia! Ehkä me jossain sielumme syvimmissä syövereissä luulemme olevamme vielä osa nuorekkaita opiskelijaporukoita, vaikka siitä on jo kaksi vuotta aikaa kulunut. Kyllä me sovimme hiekkalaatikolle siinä missä muutkin!

Eilen uskaltauduimme kokeilemaan ensimmäisen kerran hiekkalaatikkoelämää. No ei siellä puistossa ketään muita sitten ollutkaan. Harmistuin. Menimme sitten oman pihan laatikolle. Poika rakasti hiekan lapioimista ja minustakin oli mukavaa leipoa kakkuja! Oli niin hauskaa, että menimme tänään aamulla uudestaan. Keitin oikein kahvia termariin juodakseni ne sitten siellä hiekkalaatikon reunalla auringon paisteessa. Siellä oli toinenkin äiti lapsensa kanssa, mutta tänään ei vielä mitään juttua syntynyt. Onneksi aina voi leikkiä oman lapsen kanssa! Mutta siis onko siellä hiekkalaatikon mammajengeissä jotain sääntöjä, siis sellaisia sanomattomia? Tiedänhän minä, ettei niillä loppujen lopuksi mitään väliä ole, kukin toimii niin kuin toimii ja on hienoa vaan, kun ihmiset ovat omanlaisiaan persoonia, mutta kun olen luonteeltani utelias ja tutkiva, minua kiinnostaa ajatella tämmöisiä.

Niin vielä piti sanoa siitä kahvista, että enhän minä kehdannut niitä sen toisen äidin nähden juoda. Tuntui jotenkin törkeältä, vähän liian luksukselta juoda kahvia toisen nenän edessä. Lupasin jo tuolla facebookissa, että heti kun pääsen hiekkalaatikon sisäpiireihin mukaan, niin keitän kahvit kaikille mammoille ja tarjoan vielä pullat siihen päälle!

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Huristelua hulvattomasti ja huolella

Tykkään kovasti ommella ja varsinkin hurjalla vauhdilla huristellen! Yritän ommella kaikkea käytännöllistä ja tarpeellista. Meillä on kaapit täynnä tavaraa jo muutenkin, mitään turhaa härpäkettä on turha ommella. Käytän paljon vanhoja vaatteita ja kankaita ompelussa, koska olen todella huono heittämään mitään kaatopaikalle. Ompelu on siitä mukavaa, että siinä voi samalla saada turhalle tavaralle uusia käyttötarkoituksia. Esittelen tässä joitakin ompeluksiani. En kuitenkaan kaikkea. Ketään ei varmaan kiinnostaisi nähdä kahta yhteen ommeltua lakanaa tai muita vastaavia käytännön ompeluksia.
  
"Hei, Teräsmiehellä on tollanen! Ai se onkin vaippa!", sanoi mies 28 vuotta, kun näki juuri ompelemani taskuvaipan. Jee, minä onnistuin. Ompelin yhden taskuvaipan ennen pojan syntymää, se meni nallen käyttöön. Innostuin yrittämään uudestaan nyt, kun minulla on jo kertynyt kokemusta vaippojen käytöstä pojallani. Siitä tuli hieno, vaikka itse sanonkin.


Kosteussulkukankaana vaipassa on Eurokankaan pul-kangas. Mallin kehittelin kahden valmiin toimivan vaipan pohjalta.


Sisäpuolen kankaana on ohutta flanellia minun vanhasta pyjamasta. Flanelli ei ole ihan paras mahdollinen kangas sisäpuolelle, koska se tuntuu märältä iholla ja se voi päästää kosteutta vaipan reunoista vaatteisiin. Yleensähän näissä on jotain kuivaliinakangasta. Ompeluinnostukseni kuitenkin tuli niin yllättäen kesken pyhien, etten päässyt kangaskauppaan hakemaan sopivaa kangasta. Pakko oli ommella heti! Toisaalta poika alkaa olla jo sen ikäinen, että voisi aloitella pottatreenejä. Siinä mielessähän on hyvä jos poika hoksaa, että vaippa tuntuu märältä, kun siihen pissaa. Vaippa toimi käytännössä hyvin.


Tässä taskuvaipan lisäksi ompelemani sisätaskuvaippa villisten kanssa käytettäväksi. Siinä kankaana äitini vanha froteepyyhe.

Keinutuolimme kaipasi päällystettä. Minulla sattui olemaan hiukan olohuoneen verhokangasta, joka kelpasi hyvin tarkoitukseen. Verhokankaasta syntyi myöskin pötkylätyyny. Keinutuolin kyydissä nalle kestovaipassaan.













Yhtenä iltana minulle tuli tarve omella huolettomasti Peppi Pitkätossun henkeen. Tuunasin kaksi vanhaa T-paitaa topeiksi. Tässä en tosiaan yrittänytkään olla siisti ja materiaalitkaan eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta päätin selvitä niillä mitä oli käytettävissä (seuraavaan kaupunkireissuun astihan ei voi odottaa, jos on flow-tilassa). Oikealla oleva toppi on nimeltään Särkyneen sydämen toppi (sydämen kohdalla kankaassa oli reikä) ja toiseen toppiin ompelin kuluneesta bändipaidasta logon, jotta sekin saatiin talteen. Varmaankin mökkikäyttöön menevät. Minulla muuten odottaa varastossa monta festaripaitaa, joita ei enään sellaisenaan voi käyttää. Ajattelinkin, että voisin saada muistot talteen siirtämällä paitojen kuvat vaikkapa laukkuihin, toisiin vaatteisiin tms..


Työni freelancer-tanssinopena on siitä hassua, että kaikki työssä tarvittavat välineet täytyy hankkia itse. Opetusvälineet ovat kalliita, joten hiukan mielikuvitusta käyttäen itse tehden ja ommellen voin säästää. Syksyllä ompelin esimerkiksi leikkivarjon korvikkeeksi "taikapeiton" vanhoista lakanoista ja verhoista. Nyt minulla oli tarvetta pienelle cd-boxille keikkalevyjä varten, kun minulla ei ollut ylimääräisiä koteloita cd-levyille. Äitini vanhasta farkkuhameesta (tiedättehän tuon 80-luvulla käytetyn farkkukankaan, jota en kyllä osaa kuvitella käyttäväni enää) syntyi sitten semmoinen.

Tämmöisiä minä mieleni virkistykseksi täällä väkertelen :).

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Mistä on mukavat päivät tehty?

Olisin ihan yhtä hyvin voinut aloittaa "Mistä on muhkeat riidat tehty?". Alkuviikosta oli nimittäin aikamoista eripuraa täällä meillä. Loppuviikosta onkin tuntunut niin paljon paremmalta, kun on vähän tuuletettu tunteita. Ja sen lisäksi, että on tuulettu tunteita on tuuletettu myös kaikki matot ja petivaatteet pitkästä aikaa ja pistetty koko koti koreaksi.

Tänään sain herätä siihen, että heräsin. Olin nukkunut tarpeeksi, eikä makaaminen enää ollenkaan huvittanut. Kuinka energinen olenkaan ollut koko päivän! Suursiivouksen jälkeen olen saanut ihmeellisiä emäntäkohtauksia ja olen puhdistanut kaikki mahdolliset kodinkoneet mikrosta pyykkikoneeseen, kokannut, leiponut ja vihdoin ja viimein innostunut taas ompelemaan. Laitan myöhemmin kuvia ompeluksista, jos vain muistan. Kaiken kruunaa se, että kävimme tänään kaupungilla koko perheen voimin ravintolassa. Huomenna tulee taas vieraita ja aamulla leivomme pitkästä aikaa pullaa!

Kun tällaiseen energiseen päivään vertaa viime viikkoja, niin olemme kyllä eläneet aika väsähtänyttä elämää. Ei ole ihme, että tulee eripuraa, kun joka päivä joku on ollut huonolla tuulella.

Mutta eipä minulla nyt oikeastaan ole mitään tähdellistä sanottavaa, joten lopetan tähän ja menen nukkumaan.

Lukijat