perjantai 21. tammikuuta 2011

Vauvan potkut mahassa ja pään sisäiset mietteet valvottavat. Tämän yön unisaldoksi taisi jäädä neljä tuntia. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka käsitteleminen julkisessa blogissa arveluttaa ja arastuttaa, mutta jota olen hautonut kauan oman pääni sisällä. Ehkä juuri siksi tästä pitää kirjoittaa.

Äitiysloma lähenee, vielä reilut kaksi kuukautta työntekoa ja sitten minä huokaisen. Voin saavuttaa osan siitä huojentuneesta olotilasta jo nyt. Olen nimittäin tehnyt päätöksiä, jotka tuntuvat vapauttavilta. Aion antaa itselleni mahdollisuuden johonkin toiseen työhön. Luin jokusen aikaa sitte jostakin toisesta blogista (en enää muista mikä se blogi oli, mutta ajatus jäi elämään) lauseen, joka kosketti. Sen ajatus meni jotenkin näin "on liian rankkaa yrittää olla nero joka päivä". Juuri sellainen olo minulla on tässä tämän hetkisessä työssäni, että joka päivä pitäisi yrittää keksiä jotain mullistavaa ja kun siinä ei onnistu edes keskinkertaisesti, tunnen itseni huonoksi liian usein. Tähän voisi tietysti esittää vastakysymyksen. Tarvitseeko olla?. No jos ei nyt mitään mullistavaa tarvitse keksiä, niin ainakin joka päivä oma luovuus pitää heittää peliin aika täysillä ja sellainen vie minusta kaikki mehut.

Voin ihan avoimesti ilman häpeää myöntää, että voimavarani eivät riitä tällaiseen elämään. Olen jopa ylpeä siitä, että uskallan myöntää tällaisen asian ääneen. Kun mietin ihan oikeasti meidän perheen aikatauluja, asia ei edes ihmetytä. Mies on kolmena päivänä viikossa töissä aamusta iltaan ja muinakin päivinä niin, että tuskin näemme toisiamme, meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, itselläni on vain yksi vapaapäivä ylipäätään. Olen siis lapsen kanssa kahden lähes koko vapaa-ajan ja ne päivät, kun mies on kotona, minä olen kiinni töissä. Lisäksi lapsi nukkuu päiväunet yleensä matkalla päiväkotiin. Sekin hengähdystauko (tai aika milloin voisin valmistella töitäni) on siis poissuljettu. Jostain kumman syystä Poikanen huomaa, jos yritän tehdä töitä. Kaiken muun äidin oman puuhailun hän sallii, muttei työntekoa. Ymmärrän hyvin. Kotitöitä voi mainiosti tehdä Poikasen kanssa yhdessä, työt taas vievät minut henkisesti toiselle planeetalle ja se on liikaa Poikaselle.

Mutta tarkoitus ei ollut valittaa nyt siitä mitä meidän arki on vaan keskittyä siihen ihanaan asiaan, että minulla on vapaus ja mahdollisuus valita toisin. Voi kun voisinkin nyt palata taas sen yläasteen aikaisen oponi juttusille. Muistan kuinka hän olisi halunnut suojella minua valinnalta, joka kuullosti paljon elämää nähneelle opolle varmasti aika hurjalle. Muistan myös kuinka hän keskellä kesää soitti ja onnitteli, kun minut oli valittu haluamaani kouluun. Nyt minun tekisi mieli kysyä häneltä "hei opo mitä muuta musta voisi tulla isona?". Miten ihana, pelottava ja täynnä mahdollisuuksia tuo kysymys onkaan! Tiedän, että minusta olisi moneen asiaan, mutta mitä minä todella haluan on nyt vähän hakusessa. Joitakin ammatteja olen jo ajatellut, mutta pelkään, että ne vievät minut ihan samaan suohon kuin missä nyt olen. Alan vaatia itseltäni päivittäistä neroutta ja aikataulut ovat perhe-elämän kannalta liian hankalia. Olisikohan ammatinvalintapsykologista jotain apua minulle? Onko kenelläkään kokemuksia sellaisesta? Vai pitäisikö antaa ajan kulua ja antaa elämän tuoda eteen sen mitä etsin. Joka tapauksessa en ole ihan heti koulun penkille menossa jo ihan meidän perheen tilanteenkin vuoksi.

Onneksi olen päässyt ja joutunut tekemään erilaisia töitä elämäni aikana. Olen tiskannut, tarjoillut, pakannut pakasterasioita, hoitanut lapsia, toiminut kehitysvammaisten ihmisten ohjaajana ja avustajana sekä tietysti tanssinut ja opettanut tanssia. Jossain vaiheessa aloin vain sulkea itseltäni erilaisia mahdollisuuksia pois ja siksi nyt olen jotenkin sokea muille ammateille. Kynnyskin on kasvanut, kun ajattelusta on tullut realistisempaa. Vai onko se mitä kutsun realismiksi enemmänkin kyynisyyttä? En kuvittele, että jossakin toisessa ammatissa elämä olisi ruusuilla tanssimista, mutta uskon, että parempiakin vaihtoehtoja minulle ja meidän perheelle on olemassa. Ja haittaako se jos erehdyn ja muutaman vuoden päästä haluankin takaisin oman alani töihin? Tilanne voi tietysti olla se, että töitä ei sitten enää ole. Kyllä tämä elämä kantaa, eikö vain. Katuisin varmasti enemmän sitä, että jämähtäisin johonkin ja olisin jatkuvasti tyytymätön omiin ratkaisuihini.

Äitiysloma on kyllä siitä mainio asia, että se antaa ihmiselle mahdollisuuden irtautua hetkeksi uraputkesta ja antaa aikaa ajatella, mitä elämältä todella haluaa. Se mahdollisuus pitäisi kyllä sallia heillekin, joilla lapsia ei ole eikä syystä tai toisesta tule.

Edelleen mietin voinko julkaista tämän tekstin. Lähinnä askarruttaa se, että jos joku oppilaani tai oppilaani vanhempi tai vaikka mahdollinen työnantaja lukisi tämän, mitä hän ajattelisi. Onko näistä ajatuksista oikeus kertoa vasta sitten jälkeen päin? Jokainen joka minut tuntee tietää, ettei tämä valinta ole helppo. Luopuminen ammatista, jonka eteen olen monta vuotta tehnyt työtä ja joka on pitkään ollut pääasiallisin keskustelun aihe ystävieni kanssa, ei ole helppoa. Oppilaista luopuminen ei ole helppoa. Onneksi en joudu luopumaan ihan sataprosenttisesti. Kun vaakalaudan toisella puolella on oma jaksamiseni ja se kaikista rakkain oma perhe, tiedän tekeväni oikein. Silloin ei kai pitäisi olla mitään hävettävää. Ja niin minä nyt menen ja painan tuota "julkaise teksti" - nappulaa.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Uuden vuoden alussa ja vanhan vuoden aikaansaannoksia

En muistanut vastata joulukalenterin viimeisiin kysymyksiin, mutta tavallaan vastaan niihin nyt tässä kirjoituksessa. Olo on varsin huojentunut lomalaisella. Samalla vähän jännittää tuo ensi kevät, että miten siitä selvitään. En osaa vielä edes jännittää vauvan tuloa, kun sitä ennen olen vielä todennäköisesti kolme kuukautta töissä ja monen monta projektia pitää saattaa hyvälle mallille. Ehkä sitten pitää vain jotenkin pyrkiä keskittymään yhteen päivään kerrallaan. Samalla yritän olla hankkimatta ylimääräisiä stressin aiheuttajia ja tehdä vain ne tärkeimmät asiat.

Lomalla meidän koti on järjestynyt uuteen uskoon. Monen monta taulua on löytänyt viimein paikkansa seinältä ja Poikaselle on raivattu oma huone. Helpottaa muuten ihmeellisesti siisteyden ylläpitoa se huone, kun leluille on selkeä oma paikkansa. Pikkuisen takapakkia on nyt koettu tuon omaan huoneeseen muuton kanssa. Joululomareissussa Poikanen tottui taas nukkumaan äitin ja isin vieressä ja kun tultiin kotiin Poikanen sairastui. Tuntui paremmalta ja turvallisemmalta pitää Poikanen vieressä nukkumassa, kun kuume nousi huikeisiin lukemiin. Uuden vuoden aattona Poikanen palasi omaan huoneeseen nukkumaan ja se ei ollutkaan niin helposti tehty kuin olisi luullut, eikä asiaa helpottanut rakettien äänet. Useampi tunti siihen meni, kunnes Poikanen vihdoin nukahti, vaikka oli selvästi alusta alkaen väsynyt. Vietin siis vuoden viimeisen hetken väsyneen ja uhmakkaan taaperon seurassa.

Meillä juhlittiin eilen Uutta Vuotta ystävien seurassa, mikä on meille liian harvinaista herkkua. Valmistimme poronkäristystä, muussia, puolukkahilloa ja salaattia. Ihmeen hyvin OHO-keittiömme kokkaukset onnistuivat. Eräs vieraistamme toi jälkkäriksi mutakakkua. Nam! Raketteina saivat toimia tähtisadetikut. Niissä oli tarpeeksi jytinää meille! 

Osallistuin viime vuonna facebookissa Luovien ihmisten yhteisleikkiin, jossa lupauduin lähettämään viidelle ensimmäiselle viestin kirjoittajalle jotain itsetehtyä. Syksy yllätti ja mihinkään ylimääräiseen ei ollutkaan aikaa. Olen nyt tässä joululomalla kehitellyt jotain, mutta valitettavasti lähetykseni myöhästyvät. Lopulta päädyin huovuttamaan. Homma on vielä kesken, koska en ole päässyt hankkimaan sopivia materiaaleja. Jotenkin hurmaavia nuo pienet huovutetut pallerot.


Vanhemmille askartelin joululahjaksi/kortiksi hiirimaton:


Meidän kodin ikkunan koristeeksi askartelin vessapaperirullien hylsyistä kukkakoristeen, johon idean sain täältä. Omastani tuli vähän yksinkertaisempi, kun alkoi siinä askarrellessa peukalo siirtymään keskelle kämmentä :D. Tuo henkari olisi tarkoitus vaihtaa oksaksi, jonka voisi vaikka maalata, mutta itseni tuntien voi hyvinkin käydä niin, että silmäni tottuu tuohon henkariin ja unohdan etsiä pihalta oksan. Hiukan ehkä hassunkurinen, mutta sopii meille :).




Olen päässyt nauttimaan myös toisten itse tekemistä asioista. Luovan leikin kautta sain tällaisen pehmoisen ihanuuden:


Poikaselta sain joululahjan, jonka hän oli itse Mummin avustuksella tehnyt. Ihanaa kohta Poikasenkin käden jälki alkaa näkyä meillä.


Toivottavasti ensi vuosi antaisi minulle aikaa harrastaa enemmän askartelua ja muita käden töitä. Minulla ei ole tarve saada aikaiseksi mitään suuria taidonnäytteitä, mutta koen käsin tekemisen kovin voimauttavaksi. Siitä saan juuri sopivaa tasapainoa työlle ja muulle elolle.

Onnellista ja iloista Uutta Vuotta kaikille!

Lukijat