torstai 12. toukokuuta 2011

Runoilua yön pimeinä tunteina

Tämä ei ole mitenkään ajankohtainen runo omassa elämässäni. Kirjoitin sen viime yönä liittyen yhteen tanssiin, jonka olen tehnyt. Hauska huomata, että pystyn kirjoittamaan myös sellaisista aiheista, jotka eivät ole tunnetasolla itselle henkilökohtaisia.




Veteen piirrettyä


Edessäni
vain veteen piirretty viiva,
jota pitkin kulkea.
Ilkeät aallot
viskovat,
lyövät vasten.
Vajoan syvälle tummaan.

Pinnan alla
hämyinen kajo.
Hiljaisuuden läpi
kuulen kumean laulun.

Antaudun.
Vesi kannattelee,
lempeät virrat kuljettavat minua,
tulen osaksi
aaltojen ihanaa tanssia.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Odotus on palkittu

Voihan Rakkaus, mikä pakkaus!

Piu pau <3 (synt. 5.5.2011)

Veljekset <3
Täytynee keksiä uudet nimet veljeksille, kun molemmat eivät voi olla Poikasia. Ei siis tullutkaan tyttöä vaan ihana pieni poika.

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Käsityökevät

Kevät, uuden alku, kauneus puskee esiin rumankin keskellä.



On aika pistää alulle jotain uutta.



Odottavalla on aikaa. 


On aika tehdä käsitöitä.

Tänä vuonna aloitin virkkaamalla kämmekkäitä. Monta paria odottaa pussissa käyttöä ja ehkä hiukan lisäkoristelua. Tässä kuitenkin yhdet valmiit.



Virkkausinto sai jatkoa, kun löysin Kontista eurolla ison pussillisen trikookudetta. Alun perin ideana oli kokeilla virkata koreja jostain narusta, mutta en löytänyt mistään sellaista, jonka virkkaaminen ei olisi ollut liian työlästä. Trikoon virkkaaminen oli ihanaa, nopeaa ja helppoa! Sopii hyvin malttamattomalle, joka haluaa saada nopeasti valmista. Keristä syntyi koreja sekä pienen pieni pannunalunen.



Yksi kerä oli jotain muuta kuin trikoota, aivan kamalaa virkattavaa. Onneksi sitä ei ollut enempää.
Virkkaaminen ei antanut tarpeeksi vauhdin hurmaa, joten välillä täytyy saada käyttää ompelukonetta. Syntyi lisää koreja ylijäämä kankaista.

Tämä kori/pussukka on käännettävä.



Näitä ei kannata kääntää. Ompelin niin rumasti sisäpuolelta.


Kaupassa vastaan tuli tällainen kirja. Piti heti marssia kirjastoon katsomaan löytyisikö kirjaa sieltä. Löytyihän se! Inspiroiva ja säännöistä vapauttava kirja. 


Minun ja miehen vanhat t-paidat saivat kyytiä ja muuntautuivat Poikasen kokoisiksi kirjan ohjeiden mukaan. Harmi vain, että kirjan kaavat olivat kokoa "vauva". Poikaselle niiden pohjalta ei enää vaatteita kannata tehdä ja vauvalle taas on niin paljon ennestään Poikasen vanhoja vaatteita, etten viitsi ommella. Mutta jos mahasta putkahtaa Tyttönen niin voisihan sitä sitten muutaman mekon ommella. Tässä yksi esimerkki uusiutuneesta T-paidasta.


Koitan kovasti aina ommella jotain käytännöllistä, sellaista jonka tiedän tulevan oikeasti käyttöön. Vauvaa varten ei tosiaan vaatteita tarvitse tehdä. Muistin kuitenkin, että vanha hoitolaukkumme sanoi sopimuksen irti (mitä lie sekundaa olikaan, tuli jonkun kylkiäisenä). Siinäpä oiva projekti ja mikä mahtavaa saatoin taas tyhjentää ylitse pursuavaa kangaslaatikkoani (en osaa heittää mitään pois). Nyt kyytiä saivat vanhat verhot ja jotkut muutkin kankaat. Tämä projekti kesti kuitenkin turhan kauan ja ehdin turhautua siihen monta kertaa. Olisi pitänyt suunnitella etukäteen paremmin työvaiheet tai kenties käyttää jotain ohjetta. niin olisin välttynyt monilta mokilta. Hiukan siis huolimattoman näköinen kun tarkemmin katsoo, mutta kyllä se käyttöön tulee silti.

En tiedä kenen suunnittelema tuo etuläpän kuva on. Sain noita kankaalle painettuja kuvia useamman joskus vuosia sitten lapsuuden ystävältäni .

Sisäpuolelle ompelin paljon taskuja. Piti jo koetäyttää laukku. Kyllä sinne tuntui tarpeeksi tavaraa mahtuvan.

Laukkuun saa kiinnittettyä myös kosteussuojatun hoitoalustan. Siihen sain viimein käytettyä softista, jota erehdyin joskus vuosia sitten ostamaan kestovaippoja varten. Se on aivan kamalaa ommeltavaa, enkä tiedä miten hyvin oikeasti toimii vaipoissa, mutta uskon, että hoitoalustassa ihan hyvä.

Toinen ihana kirja lähti mukaan kirjakaupasta (en kerta kaikkiaan jaksanut enää lyllertää kirjastoon silloin, kun sen löysin). Tätä kirjaa on ollut tekemässä sukulaiseni, joten pitihän se siksikin ostaa ;). Kirjassa ihanaa on erityisesti kuvat, joiden pohjalta keksii itse uusia ideoita.


Yhtä kirjan ohjetta jo kokeilinkin, se oli tarpeeksi helppo ja nopea ;). Vanhasta lakanasta syntyi Minuuttimekko (tekemiseen meni kyllä meikäläisellä enemmän kuin minuutti). Se on ihanan pehmoinen ja viileän oloinen, mutta näyttää yöpuvulta. Pitäisi vielä keksiä siihen jotain, ehkä vyö tai taskut, katsotaan.


Sitten vielä yksi hauska kirja. Tämän pohjalta en ole vielä mitään tehnyt. Meidän parveke odottaa kovasti, että joku muuttaisi sen varastosta kesähuoneeksi. Kenties sinne keksin jotain kierrätystavarasta. Tässä kirjassa hiukan häiritsi se, että meiltä ei löydy mitään sellaisia tavaroita, joita kirjan töissä oli käytetty. Itselleni uusiokäsitöissä hauskaa on se, että minun ei tarvitse mennä kauppaan ennen kuin askartelu voi alkaa vaan voin hyödyntää kaikkea sitä mitä kotoa löytyy muutenkin kuten sanomalehtiä. Ehkä kirjan tarkoitus onkin aukaista silmät sille, että melkein mitä vain voi uusiokäyttää. Siinä mielessä se toimi hyvin, koska tavarat olivat oikeasti aika hauskoja kuten tuo haravasta tehty lehtiteline.




 Tämän pohjalta ei varmasti jäänyt epäselväksi, että rakastan tehdä uutta vanhasta. Uusiokäsitöissä saa todella käyttää mielikuvitustaan, kun saa keksiä asioille uusia käyttötarkoituksia. Meillä on ollut viime päivinä melkoinen bambuhässäkkä, kun päätimme purkaa entisten asukkaiden tänne jättämät vanhat ja rikkinäiset bambuverhot. Niiden uusiokäyttö lähti vähän lapasesta ja se on jo ihan oma lukunsa, joten en kerro siitä enempää tässä. Ehkä jaksan kirjoittaa siitä joku toinen päivä.

torstai 21. huhtikuuta 2011

Pohdintoja äitiydestä ja vähän politiikkaa

Tuntuu siltä kuin aika olisi pysähtynyt minun elämässä. Nyt jos koska elän päivä kerrallaan. Muutakaan vaihtoehtoa ei (ehkä onnekseni) ole. Lapsi syntyy tähän maailmaan päivänä, jolloin hän on valmis. Minulla oli varsinainen ompelubuumi tässä vähän aikaa sitten, mutta nyt sekin on laantunut. Oikeastaan olen koko ajan vain niin levon tarpeessa, että tuntuisi typerältä yrittää väsyneenä harrastaa. Se onkin varmasti viisainta tässä tilanteessa. 

Minua jännittää se, että minua ei jännitä. En osaa asettaa mitään ennakko-odotuksia synnytykseen ja kahden lapsen kanssa elämiseen. Kyllä pitää silti myöntää, että juuri nyt on alkanut vähän hirvittää se, miten esikoisemme ottaa uuden tulokkaan vastaan. Hänellä on viime aikoina ollut vahva hellyyden ja huomion kaipuu. On kyllä ihan ymmärrettävää, että se tulee esiin nyt, kun tilanteemme on vähän rauhoittunut. Olemme olleet melkoisen stressaantuneita koko perhe ja Poikanen ei ole saanut viettää kiireetöntä aikaa vanhempiensa kanssa. Nyt hän on saanut viettää sitä minun kanssani vaikka kuinka paljon. Vaikuttaa siltä, että Isiäkin on Poikasella kova ikävä. Tavallisina arkipäivinä voi hyvinkin olla niin, että he ehtivät olla yhdessä vain alle puoli tuntia. Tähän on onneksi tulossa pysyvä muutos. No Poikanen saa sitten viettää Isin kanssa aikaa, kun vauva syntyy ja mies pääsee isyyslomalle. 

Äitinä olen joissakin asioissa vähän huithapeli, mutta yhdessä asiassa olen ollut aika tunnollinen, ehkä liiankin. Sydämeni särkyy aina, jos kuulen lapsen itkevän ja minulla on tarve reagoida itkuun heti. Näinhän tietysti oppaissa neuvotaankin tekemään, mutta kuinka realistista on, että ehdin useamman lapsen kanssa reagoimaan heti. Joutuuko esikoinen sitten aina odottamaan vuoroaan, kun imetän vauvaa tai muuten tyynnyttelen sylissä? Muistan ehkä vielä liian hyvin sen ajan, kun esikoisemme oli vielä vauva ja hyvä, kun pääsin vessassa käymään ja sain jotain joskus syötyä, kun en osannut jättää lasta huutamaan hetkeksikään. Vai onko kaikki sittenkin helpompaa toisen lapsen kanssa? Ehkä elämä opettaa. 

Jonkinlaisen sysäyksen minussa sai aikaan vaalitulos. En oikein jaksa lähteä nyt mitään kauhuskenaarioita luomaan ja en halua puuttua yksittäisten ihmisten äänestysvalintoihin. Me jokainen varmasti perustelimme valintamme oman elämän lähtökohdista, mikäpä minä olen sitä suomimaan. Uskon, että tähän nimeltä mainitsemattomaan puolueeseen kuuluu ihan fiksuja ihmisiä ja mediassa tietyt linjaukset ovat saaneet liian suuren huomion vain. Sitä paitsi yksikään puolue ei voi tehdä päätöksiään yksin. Positiivista on se, että ihmiset tuntuvat nyt todella tutkailevan omaa arvomaailmaansa. Itsellenikin tuli taas uudelleen tärkeäksi alkaa määritellä niitä asioita ja arvoja, jotka ovat minulle tärkeitä. Tuli tarve tulla vahvemmaksi ja rohkeammaksi elää oman arvomaailman mukaisesti.   

Olen vielä sen verran untuvikko, että tein oman valintani puhtaasti arvojen pohjalta. Valitsin ihmisen, jonka maailmankatsomus ja arvot vaikuttivat vastaavan omiani. Minulle oli myös tärkeää, että olin tavannut ehdokkaani kasvotusten ja tiesin, että hän tekee käytännön tasolla sellaisten asioiden eteen työtä, jotka minä koen tärkeänä tämän maailman hyvinvoinnin kannalta. Se minua vähän harmitti, ettei minulla ollut tarkkaa faktaa siitä, miten ehdokkaan puolue on tähän mennessä ajanut asioita eduskunnassa. Luen kyllä sanomalehtiä, mutta sen pidemmälle en ole politiikan seuraamisessa mennyt. Nyt tuntuu siltä, että olisi ehkä syytä seurata tarkemmin. Vaan mistä sitä kannattaisi seurata? Mistä saa puolueetonta tietoa? Olen lukenut eri puolueiden vaaliohjelmia, mutta kaipaisinkin enemmän tietoa käytännön teoista, joita politiikot ovat eduskunnassa tehneet. Millaisia aloitteita he ovat tehneet jne.. Mitä paremmin tiedän asioista sitä paremmin voin omalla toiminnallani vaikuttaa. Olen sen verran kriittinen, etten ota mitään puoluetta omakseni ihan noin vain. Mielessä on kyllä käynyt, että joku päivä voisin vielä kuulua johonkin puolueeseen, mutta siihen on vielä pitkä matka. Nyt yritän enemmän vaikuttaa oman arjen ja pienten tekojen kautta.     
 

torstai 14. huhtikuuta 2011

Tervetuloa Kullanmuru!

Ajatella, että lähipäivinä tai viikkoina meidän perhe kasvaa yhdellä uudella ihmisellä. Alamme olla jo aivan valmiita (lue kypsiä), niin valmiita kuin vain voimme olla. Peti on pedattu, olen siivonnut kodin (jo monta kertaa vauvaa ajatellen), vaatteet on pesty ja laitettu esille. En keksi enää mitään olennaista mitä pitäisi tehdä. Nimeä on mietitty, mutta jostain syystä keksimme nimen vain tytölle. Itselläni ei kuitenkaan ole mitään varmaa tyttö-oloa. Nimi , jota ajattelimme, tuntui heti niin tutulta, ikään kuin juuri sen nimisen ihmisen kuuluisi olla osa meidän perhettä. 

Tämä kaikki tuntuu hiukan kummalliselta, vaikka väitinkin meidän olevan valmiina. Verrattuna ensimmäiseen raskauteen, tämä raskaus on edennyt jotenkin aivan sivussa kaikesta muusta. Tunnen siitä jopa vähän huonoa omatuntoa. Enkö osaakaan arvostaa tätä raskautta ja vauvaa? Miten toiseen lapseen kiinnytään? En edes osaa jännittää synnytystä. Jotenkin jaksan kuitenkin luottaa siihen, että synnytys menee omalla painollaan, kiintymys syntyy luonnostaan ja muuttuu konkreettisemmaksi, kun lapsi on syntynyt.

Olen opetellut nauttimaan hitaudesta, Etana Ellin elämästä. Äitiysloman alussa voimia oli vaikka kuinka ja jaksoin häärätä päivän pitkän. Nyt olen yrittänyt vain hyväksyä väsymyksen ja sen, että velvollisuuteni on nyt pitää huolta itsestäni  (ja toki perheestäni) ja levätä riittävästi. Hitauteen tottuu hiljalleen, mutta onneksi kehoni muistuttaa minua sen tärkeydestä jatkuvasti. Tavallaan se tuntuu hyvältäkin, että joku muu kuin kunnianhimoinen osa minua määrää tahdin, jolla elän. Aikaa jää olennaisiin asioihin kuten vaikkapa Poikasen kanssa sylittelyyn. Nyt ei tarvitse hötkyillä. 

Minulla on ollut kiitettävästi omaa aikaa, koska päätimme pitää Poikasen hoidossa vielä tämän huhtikuun ajan. Kahtena aamuna viikossa Poikanen lähtee Isin kyydissä päiväkotiin ja minä olen saanut nukkua ja tehdä oikeastaan ihan mitä vain. Se aika on ollut Tarpeellista tämän työvuoden jälkeen. Oma aika on auttanut rauhoittumaan ja ehkäpä juuri se on tärkeä osa valmistautumista tulevaan. Suorituskeskeinen osa minua saa nyt unohtua. Toissa päivänä tunsin onnen aallon sisälläni, kun huomasin, että osasin todella pitkästä aikaan vain Olla. Tein vain sellaisia asioita, joista sillä hetkellä nautin. Istuskelin kahvilassa, löntystelin kevätauringossa ja tutkiskelin tavaroita kirpputorilla kaikessa rauhassa. Tein niitä samoja asioita, joista nautin jo vuosia sitten ennen kuin olin kenenkään äiti tai puoliso. Tuntui terveelliseltä saavuttaa hyvä olo ihan itsekseen. Voin edelleen olla myös se tyttönen, joka olen aina ollut.

Minulla olisi nyt paljon ajatuksia, mutta uni kutsuu. Tämä yökyöpeli on alkanut arvostaa hyviä yöunia ja ajoissa heräämistä. Ties vaikka joutuisin/pääsisin jo huomenna synnyttämään ja siinä hommassa on levänneestä kehosta kyllä apua.

Tervetuloa maailmaan Kullanmuru, pieni Piu pau! Tulet sitten, kun sinusta siltä tuntuu. Kyllä me hyvää jaksamme odottaa vielä hetken.

Tämän leikkimaton ompelun aloitin jo ennen Poikasen syntymää. Projekti unohtui kaappiin vuosiksi. Tänä aamuna minun teki mieli jatkaa sitä ja sainkin sen yllättäen hetkessä valmiiksi. Tämä olkoon tervetuliaislahja meidän Piu paulle.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Haaste

Sain ystävältä haasteen ja pitihän se nyt ottaa vastaan :).

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.


Tuossapa tuo nyt sitten on. Jännitin vähän, että mitä sieltä löytyy, kun en tunnetusti osaa oikein poistaa kuvia kamerasta ja sitten ne siirtyvät koneellekin. Tämä on viime joulun aikaa otettu. Otin silloin paljon kuvia, kun meillä oli kerrankin niin siistiä :D (mikä tuuri, että saan nyt esitellä vähän idyllisempää kuvaa ;). Taisimme syödä jotain vähän parempaa ruokaa tuossa. Kuvassa siis poikani ja mieheni.

Haastan Jellonan, P:n, Pohojan akan  ja viimeistä en keksi sellaista, joka tätä ei olisi saanut :).






tiistai 8. maaliskuuta 2011

Kaksi vuotta

Olen melkein sanaton sen edessä kuinka pienestä ihanuudesta on kasvanut persoonallinen pieni ihminen. Haaveesta on tullut osa todellisuutta. Vieläkin toisinaan oma lapsi tuntuu kuin joltakin satuolennolta, vaikkei lapsiperheen arki aina niin sadunomaista ja auvoista olekaan. Rakkaus lapsen ja vanhemman välillä on kuitenkin ehdotonta. Se vain muuttaa muotoaan erilaisissa tilanteissa. Aurinkoisena sunnuntai-aamuna Poikanen on kuin satuolento, jonka olemassa oloa on vaikea uskoa. Arkisena iltapäivänä kaikkea uhmaava taapero on kuin onkin todellisinta totta.

Poikanen on muuttunut hurjan paljon muutaman kuukauden sisällä tai ehkä enemmänkin ne piirteet, jotka hänessä ennen oli aavistettavissa, näkyvät nyt selkeämmin, kun hän on taas löytänyt uusia tapoja ilmaista itseään. Yhtenä iltana makoilimme sängyssä Poikasen kanssa ja juttelimme päivän tapahtumista. Olen iloinen tästä uudesta kommunikoinnin muodosta, juttelusta. Poikanen puhuu ja ymmärtää. On mukavaa kuunnella hänen ajatuksiaan ja oivalluksiaan yksinpuhelun sijaan. Poikasen puheen kehitys on ollut huimaa ja sen oikein näkee, kuinka hän tästä uudesta taidosta nauttii.

Kaksivuotias Poikanen on kiinnostunut autoista, kaivureista, junista ja kaikista mitä ihmeellisimmistä härveleistä. Perjantaina tapasin erästä ystävääni ja huomasin kaupungilla kävellessämme, että minulle tuli aina tarve kertoa, jos vastaan tuli aura-auto tai vaikkapa kauhakuormaaja vaikkei Poikanen ollut edes mukana. Ennen en tainnut edes erottaa kauhakuormaajaa kaivurista. Lapsen into on niin tarttuvaa. Onkohan se totta, että lapsi muovaa vanhempiaan enemmän kuin vanhemmat lastaan?

Poikanen on touhukas, mutta samalla myös aika harkitsevainen. Ennen ajattelimme hänen olevan vain arka, mutta kyllä se "arkuus" taitaa enemmän olla harkitsevaisuutta. Hän miettii ensin, miten asiat voisi hoitaa. Katselin eilen mielenkiinnolla, kun Poikanen leikki pitkän aikaa yksikseen Logiikkalinna - pelillä. Ostimme sen Poikasen serkkutytöille synttärilahjaksi, mutta Poikasen piti myös vähän kokeilla. Eihän hän tietenkään vielä osannut sillä sääntöjen mukaan pelata, vaan kyllä sillä mielenkiintoiset leikit sai aikaiseksi. Tänään Poikanen laittoi valot päälle käyttäen apuvälineenä keppiä, kun hän ei yltänyt valokatkaisijaan. Mistä hän senkin keksi?


Toisinaan tosin pitää näyttää, kokeilla ja touhottaa menemään ihan vaan touhottamisen ilosta. "Minä tahdon, minä osaan, minä teen itse ja ihan vain siksi, kun te kiellätte. Eihän kellekään jäänyt epäselväksi, että minä Tahdon!" Näin varmaankin sanoisi Poikanen, jos osaisi pukea tunteensa sanoiksi. Toisinaan kaksi Tahtoa pistävät keskenään hanttiin ja Poikanen ei tiedä kumpaa Tahtoaan seuraisi. Se on välillä kimuranttia, kun yhtaikaa tahtoisi potalle näyttämään kuinka sinne pissataan ja samalla kieltäytyä koko hommasta, kun äiti sitä kerran ehdotti. Ja kun tahtoiän myllerryksen keskellä vielä äiti ja isäkin tahtoo, on soppa valmis keitettäväksi. Empä olisi arvannut, että minustakin vielä löytyy näin paljon Tahtoa. Luulempa, että sitä itsekin vanhemman roolissa elää läpi kaikkia noita lapsuuden vaiheita lapsen rinnalla. Muistoja omasta tahtoiästä tulvii mieleen ja se vähän helpottaa ymmärtämään lapsen mielen myllerryksiä ja ehkä jopa vähän omia mielen myllerryksiä.

Meille on Poikasen Isin kanssa kehittynyt aika erillaiset roolit. Isin kanssa keksitään hassuakin hauskemmat leikit, Äidin sylissä rauhoitutaan ja halitaan. Kyllä minäkin toki kelpaan leikkikaveriksi ja hulluttelijaksi, mutta meidän keskinäiset leikit ovat kuitenkin aivan erillaisia kuin Isin kanssa. Ihanaa on se, että Poikanen kokee selvästi meidät molemmat yhtä tärkeinä, mutta eri tavoin vain. Isiltä on peritty taito hullutelta ja minulta varmaankin se harkitsevaisuus ja siihen päälle Poikasella on paljon ihan omia luonteenpiirteitä.

Muun muassa tällaista on meidän elomme kaksivuotiaan Poikasen kanssa, pientä tavallista arkea ihmeellisten, mutta niin tuiki tavallisten asioiden äärellä. Vaikka itsekin hehkutan Poikasen taitoja ja luonnetta, en kestä ylenpalttista ihailua. Sellaiseen minun tekee melkein mieli vain sanoa: "ihan tavallinen kaksivuotias taapero hän on!". Jätän kuitenkin sanomatta, koska eiväthän ihmiset mitään pahaa tarkoita, päinvastoin. Olen vain vähän herkkä tämän asian kanssa, kun minusta lapsi on sellainen kuin on, rakas, ihana ja riittävän hyvä sellaisenaan. Meidän Poikasta kehutaan usein niin rauhalliseksi ja ihaillaan kun hän ei lainkaan riehu. Silloin ajattelen aina mielessäni "tietäisittepä millainen Poikanen on kotona". Olen nimittäin iloinen siitäkin, että Poikanen osaa olla uhmakas meille vanhemmille. Toivon, ettei hänestä tule liian kilttiä ihan vain sen vuoksi, että häntä pidetään yleisesti niin kilttinä. Toivon, että hän uskaltaisi aina olla oma aito itsensä ilman kiltteyden painetta.

Tässä kirjoituksessa on aika paljon sanoja siihen nähden millainen oloni on ollut viime aikoina. Olen ollut jotenkin herkillä, eikä kirjoittamisesta ole tullut oikein mitään. Ystäväperheeseen tuli suru vähän ennen Poikasen synttäreitä. Asia on hämmentänyt ja tuntunut käsittämättömän epäreilulta. Miksi elämä kohtelee ihmisiä noin? Ja totuus taitaa olla se, ettei tuohon kysymykseen ole olemassa vastausta. Elämä vain on mitä se on, sanaton olen senkin edessä.

Poikasen ja serkkutyttöjen yhteinen junasynttärikakku. Minä leivoin ja lapset koristelivat :). Kyllä oli hyvää!

perjantai 21. tammikuuta 2011

Vauvan potkut mahassa ja pään sisäiset mietteet valvottavat. Tämän yön unisaldoksi taisi jäädä neljä tuntia. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka käsitteleminen julkisessa blogissa arveluttaa ja arastuttaa, mutta jota olen hautonut kauan oman pääni sisällä. Ehkä juuri siksi tästä pitää kirjoittaa.

Äitiysloma lähenee, vielä reilut kaksi kuukautta työntekoa ja sitten minä huokaisen. Voin saavuttaa osan siitä huojentuneesta olotilasta jo nyt. Olen nimittäin tehnyt päätöksiä, jotka tuntuvat vapauttavilta. Aion antaa itselleni mahdollisuuden johonkin toiseen työhön. Luin jokusen aikaa sitte jostakin toisesta blogista (en enää muista mikä se blogi oli, mutta ajatus jäi elämään) lauseen, joka kosketti. Sen ajatus meni jotenkin näin "on liian rankkaa yrittää olla nero joka päivä". Juuri sellainen olo minulla on tässä tämän hetkisessä työssäni, että joka päivä pitäisi yrittää keksiä jotain mullistavaa ja kun siinä ei onnistu edes keskinkertaisesti, tunnen itseni huonoksi liian usein. Tähän voisi tietysti esittää vastakysymyksen. Tarvitseeko olla?. No jos ei nyt mitään mullistavaa tarvitse keksiä, niin ainakin joka päivä oma luovuus pitää heittää peliin aika täysillä ja sellainen vie minusta kaikki mehut.

Voin ihan avoimesti ilman häpeää myöntää, että voimavarani eivät riitä tällaiseen elämään. Olen jopa ylpeä siitä, että uskallan myöntää tällaisen asian ääneen. Kun mietin ihan oikeasti meidän perheen aikatauluja, asia ei edes ihmetytä. Mies on kolmena päivänä viikossa töissä aamusta iltaan ja muinakin päivinä niin, että tuskin näemme toisiamme, meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, itselläni on vain yksi vapaapäivä ylipäätään. Olen siis lapsen kanssa kahden lähes koko vapaa-ajan ja ne päivät, kun mies on kotona, minä olen kiinni töissä. Lisäksi lapsi nukkuu päiväunet yleensä matkalla päiväkotiin. Sekin hengähdystauko (tai aika milloin voisin valmistella töitäni) on siis poissuljettu. Jostain kumman syystä Poikanen huomaa, jos yritän tehdä töitä. Kaiken muun äidin oman puuhailun hän sallii, muttei työntekoa. Ymmärrän hyvin. Kotitöitä voi mainiosti tehdä Poikasen kanssa yhdessä, työt taas vievät minut henkisesti toiselle planeetalle ja se on liikaa Poikaselle.

Mutta tarkoitus ei ollut valittaa nyt siitä mitä meidän arki on vaan keskittyä siihen ihanaan asiaan, että minulla on vapaus ja mahdollisuus valita toisin. Voi kun voisinkin nyt palata taas sen yläasteen aikaisen oponi juttusille. Muistan kuinka hän olisi halunnut suojella minua valinnalta, joka kuullosti paljon elämää nähneelle opolle varmasti aika hurjalle. Muistan myös kuinka hän keskellä kesää soitti ja onnitteli, kun minut oli valittu haluamaani kouluun. Nyt minun tekisi mieli kysyä häneltä "hei opo mitä muuta musta voisi tulla isona?". Miten ihana, pelottava ja täynnä mahdollisuuksia tuo kysymys onkaan! Tiedän, että minusta olisi moneen asiaan, mutta mitä minä todella haluan on nyt vähän hakusessa. Joitakin ammatteja olen jo ajatellut, mutta pelkään, että ne vievät minut ihan samaan suohon kuin missä nyt olen. Alan vaatia itseltäni päivittäistä neroutta ja aikataulut ovat perhe-elämän kannalta liian hankalia. Olisikohan ammatinvalintapsykologista jotain apua minulle? Onko kenelläkään kokemuksia sellaisesta? Vai pitäisikö antaa ajan kulua ja antaa elämän tuoda eteen sen mitä etsin. Joka tapauksessa en ole ihan heti koulun penkille menossa jo ihan meidän perheen tilanteenkin vuoksi.

Onneksi olen päässyt ja joutunut tekemään erilaisia töitä elämäni aikana. Olen tiskannut, tarjoillut, pakannut pakasterasioita, hoitanut lapsia, toiminut kehitysvammaisten ihmisten ohjaajana ja avustajana sekä tietysti tanssinut ja opettanut tanssia. Jossain vaiheessa aloin vain sulkea itseltäni erilaisia mahdollisuuksia pois ja siksi nyt olen jotenkin sokea muille ammateille. Kynnyskin on kasvanut, kun ajattelusta on tullut realistisempaa. Vai onko se mitä kutsun realismiksi enemmänkin kyynisyyttä? En kuvittele, että jossakin toisessa ammatissa elämä olisi ruusuilla tanssimista, mutta uskon, että parempiakin vaihtoehtoja minulle ja meidän perheelle on olemassa. Ja haittaako se jos erehdyn ja muutaman vuoden päästä haluankin takaisin oman alani töihin? Tilanne voi tietysti olla se, että töitä ei sitten enää ole. Kyllä tämä elämä kantaa, eikö vain. Katuisin varmasti enemmän sitä, että jämähtäisin johonkin ja olisin jatkuvasti tyytymätön omiin ratkaisuihini.

Äitiysloma on kyllä siitä mainio asia, että se antaa ihmiselle mahdollisuuden irtautua hetkeksi uraputkesta ja antaa aikaa ajatella, mitä elämältä todella haluaa. Se mahdollisuus pitäisi kyllä sallia heillekin, joilla lapsia ei ole eikä syystä tai toisesta tule.

Edelleen mietin voinko julkaista tämän tekstin. Lähinnä askarruttaa se, että jos joku oppilaani tai oppilaani vanhempi tai vaikka mahdollinen työnantaja lukisi tämän, mitä hän ajattelisi. Onko näistä ajatuksista oikeus kertoa vasta sitten jälkeen päin? Jokainen joka minut tuntee tietää, ettei tämä valinta ole helppo. Luopuminen ammatista, jonka eteen olen monta vuotta tehnyt työtä ja joka on pitkään ollut pääasiallisin keskustelun aihe ystävieni kanssa, ei ole helppoa. Oppilaista luopuminen ei ole helppoa. Onneksi en joudu luopumaan ihan sataprosenttisesti. Kun vaakalaudan toisella puolella on oma jaksamiseni ja se kaikista rakkain oma perhe, tiedän tekeväni oikein. Silloin ei kai pitäisi olla mitään hävettävää. Ja niin minä nyt menen ja painan tuota "julkaise teksti" - nappulaa.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Uuden vuoden alussa ja vanhan vuoden aikaansaannoksia

En muistanut vastata joulukalenterin viimeisiin kysymyksiin, mutta tavallaan vastaan niihin nyt tässä kirjoituksessa. Olo on varsin huojentunut lomalaisella. Samalla vähän jännittää tuo ensi kevät, että miten siitä selvitään. En osaa vielä edes jännittää vauvan tuloa, kun sitä ennen olen vielä todennäköisesti kolme kuukautta töissä ja monen monta projektia pitää saattaa hyvälle mallille. Ehkä sitten pitää vain jotenkin pyrkiä keskittymään yhteen päivään kerrallaan. Samalla yritän olla hankkimatta ylimääräisiä stressin aiheuttajia ja tehdä vain ne tärkeimmät asiat.

Lomalla meidän koti on järjestynyt uuteen uskoon. Monen monta taulua on löytänyt viimein paikkansa seinältä ja Poikaselle on raivattu oma huone. Helpottaa muuten ihmeellisesti siisteyden ylläpitoa se huone, kun leluille on selkeä oma paikkansa. Pikkuisen takapakkia on nyt koettu tuon omaan huoneeseen muuton kanssa. Joululomareissussa Poikanen tottui taas nukkumaan äitin ja isin vieressä ja kun tultiin kotiin Poikanen sairastui. Tuntui paremmalta ja turvallisemmalta pitää Poikanen vieressä nukkumassa, kun kuume nousi huikeisiin lukemiin. Uuden vuoden aattona Poikanen palasi omaan huoneeseen nukkumaan ja se ei ollutkaan niin helposti tehty kuin olisi luullut, eikä asiaa helpottanut rakettien äänet. Useampi tunti siihen meni, kunnes Poikanen vihdoin nukahti, vaikka oli selvästi alusta alkaen väsynyt. Vietin siis vuoden viimeisen hetken väsyneen ja uhmakkaan taaperon seurassa.

Meillä juhlittiin eilen Uutta Vuotta ystävien seurassa, mikä on meille liian harvinaista herkkua. Valmistimme poronkäristystä, muussia, puolukkahilloa ja salaattia. Ihmeen hyvin OHO-keittiömme kokkaukset onnistuivat. Eräs vieraistamme toi jälkkäriksi mutakakkua. Nam! Raketteina saivat toimia tähtisadetikut. Niissä oli tarpeeksi jytinää meille! 

Osallistuin viime vuonna facebookissa Luovien ihmisten yhteisleikkiin, jossa lupauduin lähettämään viidelle ensimmäiselle viestin kirjoittajalle jotain itsetehtyä. Syksy yllätti ja mihinkään ylimääräiseen ei ollutkaan aikaa. Olen nyt tässä joululomalla kehitellyt jotain, mutta valitettavasti lähetykseni myöhästyvät. Lopulta päädyin huovuttamaan. Homma on vielä kesken, koska en ole päässyt hankkimaan sopivia materiaaleja. Jotenkin hurmaavia nuo pienet huovutetut pallerot.


Vanhemmille askartelin joululahjaksi/kortiksi hiirimaton:


Meidän kodin ikkunan koristeeksi askartelin vessapaperirullien hylsyistä kukkakoristeen, johon idean sain täältä. Omastani tuli vähän yksinkertaisempi, kun alkoi siinä askarrellessa peukalo siirtymään keskelle kämmentä :D. Tuo henkari olisi tarkoitus vaihtaa oksaksi, jonka voisi vaikka maalata, mutta itseni tuntien voi hyvinkin käydä niin, että silmäni tottuu tuohon henkariin ja unohdan etsiä pihalta oksan. Hiukan ehkä hassunkurinen, mutta sopii meille :).




Olen päässyt nauttimaan myös toisten itse tekemistä asioista. Luovan leikin kautta sain tällaisen pehmoisen ihanuuden:


Poikaselta sain joululahjan, jonka hän oli itse Mummin avustuksella tehnyt. Ihanaa kohta Poikasenkin käden jälki alkaa näkyä meillä.


Toivottavasti ensi vuosi antaisi minulle aikaa harrastaa enemmän askartelua ja muita käden töitä. Minulla ei ole tarve saada aikaiseksi mitään suuria taidonnäytteitä, mutta koen käsin tekemisen kovin voimauttavaksi. Siitä saan juuri sopivaa tasapainoa työlle ja muulle elolle.

Onnellista ja iloista Uutta Vuotta kaikille!

Lukijat