perjantai 21. tammikuuta 2011

Vauvan potkut mahassa ja pään sisäiset mietteet valvottavat. Tämän yön unisaldoksi taisi jäädä neljä tuntia. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, jonka käsitteleminen julkisessa blogissa arveluttaa ja arastuttaa, mutta jota olen hautonut kauan oman pääni sisällä. Ehkä juuri siksi tästä pitää kirjoittaa.

Äitiysloma lähenee, vielä reilut kaksi kuukautta työntekoa ja sitten minä huokaisen. Voin saavuttaa osan siitä huojentuneesta olotilasta jo nyt. Olen nimittäin tehnyt päätöksiä, jotka tuntuvat vapauttavilta. Aion antaa itselleni mahdollisuuden johonkin toiseen työhön. Luin jokusen aikaa sitte jostakin toisesta blogista (en enää muista mikä se blogi oli, mutta ajatus jäi elämään) lauseen, joka kosketti. Sen ajatus meni jotenkin näin "on liian rankkaa yrittää olla nero joka päivä". Juuri sellainen olo minulla on tässä tämän hetkisessä työssäni, että joka päivä pitäisi yrittää keksiä jotain mullistavaa ja kun siinä ei onnistu edes keskinkertaisesti, tunnen itseni huonoksi liian usein. Tähän voisi tietysti esittää vastakysymyksen. Tarvitseeko olla?. No jos ei nyt mitään mullistavaa tarvitse keksiä, niin ainakin joka päivä oma luovuus pitää heittää peliin aika täysillä ja sellainen vie minusta kaikki mehut.

Voin ihan avoimesti ilman häpeää myöntää, että voimavarani eivät riitä tällaiseen elämään. Olen jopa ylpeä siitä, että uskallan myöntää tällaisen asian ääneen. Kun mietin ihan oikeasti meidän perheen aikatauluja, asia ei edes ihmetytä. Mies on kolmena päivänä viikossa töissä aamusta iltaan ja muinakin päivinä niin, että tuskin näemme toisiamme, meillä ei ole yhtään yhteistä vapaapäivää, itselläni on vain yksi vapaapäivä ylipäätään. Olen siis lapsen kanssa kahden lähes koko vapaa-ajan ja ne päivät, kun mies on kotona, minä olen kiinni töissä. Lisäksi lapsi nukkuu päiväunet yleensä matkalla päiväkotiin. Sekin hengähdystauko (tai aika milloin voisin valmistella töitäni) on siis poissuljettu. Jostain kumman syystä Poikanen huomaa, jos yritän tehdä töitä. Kaiken muun äidin oman puuhailun hän sallii, muttei työntekoa. Ymmärrän hyvin. Kotitöitä voi mainiosti tehdä Poikasen kanssa yhdessä, työt taas vievät minut henkisesti toiselle planeetalle ja se on liikaa Poikaselle.

Mutta tarkoitus ei ollut valittaa nyt siitä mitä meidän arki on vaan keskittyä siihen ihanaan asiaan, että minulla on vapaus ja mahdollisuus valita toisin. Voi kun voisinkin nyt palata taas sen yläasteen aikaisen oponi juttusille. Muistan kuinka hän olisi halunnut suojella minua valinnalta, joka kuullosti paljon elämää nähneelle opolle varmasti aika hurjalle. Muistan myös kuinka hän keskellä kesää soitti ja onnitteli, kun minut oli valittu haluamaani kouluun. Nyt minun tekisi mieli kysyä häneltä "hei opo mitä muuta musta voisi tulla isona?". Miten ihana, pelottava ja täynnä mahdollisuuksia tuo kysymys onkaan! Tiedän, että minusta olisi moneen asiaan, mutta mitä minä todella haluan on nyt vähän hakusessa. Joitakin ammatteja olen jo ajatellut, mutta pelkään, että ne vievät minut ihan samaan suohon kuin missä nyt olen. Alan vaatia itseltäni päivittäistä neroutta ja aikataulut ovat perhe-elämän kannalta liian hankalia. Olisikohan ammatinvalintapsykologista jotain apua minulle? Onko kenelläkään kokemuksia sellaisesta? Vai pitäisikö antaa ajan kulua ja antaa elämän tuoda eteen sen mitä etsin. Joka tapauksessa en ole ihan heti koulun penkille menossa jo ihan meidän perheen tilanteenkin vuoksi.

Onneksi olen päässyt ja joutunut tekemään erilaisia töitä elämäni aikana. Olen tiskannut, tarjoillut, pakannut pakasterasioita, hoitanut lapsia, toiminut kehitysvammaisten ihmisten ohjaajana ja avustajana sekä tietysti tanssinut ja opettanut tanssia. Jossain vaiheessa aloin vain sulkea itseltäni erilaisia mahdollisuuksia pois ja siksi nyt olen jotenkin sokea muille ammateille. Kynnyskin on kasvanut, kun ajattelusta on tullut realistisempaa. Vai onko se mitä kutsun realismiksi enemmänkin kyynisyyttä? En kuvittele, että jossakin toisessa ammatissa elämä olisi ruusuilla tanssimista, mutta uskon, että parempiakin vaihtoehtoja minulle ja meidän perheelle on olemassa. Ja haittaako se jos erehdyn ja muutaman vuoden päästä haluankin takaisin oman alani töihin? Tilanne voi tietysti olla se, että töitä ei sitten enää ole. Kyllä tämä elämä kantaa, eikö vain. Katuisin varmasti enemmän sitä, että jämähtäisin johonkin ja olisin jatkuvasti tyytymätön omiin ratkaisuihini.

Äitiysloma on kyllä siitä mainio asia, että se antaa ihmiselle mahdollisuuden irtautua hetkeksi uraputkesta ja antaa aikaa ajatella, mitä elämältä todella haluaa. Se mahdollisuus pitäisi kyllä sallia heillekin, joilla lapsia ei ole eikä syystä tai toisesta tule.

Edelleen mietin voinko julkaista tämän tekstin. Lähinnä askarruttaa se, että jos joku oppilaani tai oppilaani vanhempi tai vaikka mahdollinen työnantaja lukisi tämän, mitä hän ajattelisi. Onko näistä ajatuksista oikeus kertoa vasta sitten jälkeen päin? Jokainen joka minut tuntee tietää, ettei tämä valinta ole helppo. Luopuminen ammatista, jonka eteen olen monta vuotta tehnyt työtä ja joka on pitkään ollut pääasiallisin keskustelun aihe ystävieni kanssa, ei ole helppoa. Oppilaista luopuminen ei ole helppoa. Onneksi en joudu luopumaan ihan sataprosenttisesti. Kun vaakalaudan toisella puolella on oma jaksamiseni ja se kaikista rakkain oma perhe, tiedän tekeväni oikein. Silloin ei kai pitäisi olla mitään hävettävää. Ja niin minä nyt menen ja painan tuota "julkaise teksti" - nappulaa.

8 kommenttia:

  1. Tekstisi herätti paljon ajatuksia, ja toivon, että osaisin sanoa jotain rakentavaa. :/ Yritetään... Sen olen huomannut omassa elämässäni, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka valinnat ja seuraukset tuntuisivatkin sillä hetkellä päättömiltä. Vanha sanonta siitä, että eniten katuu niitä tekemättä jääneitä asioita kuin tehtyjä, pitää usein paikkansa. Itse teen usein päätöksiä sillä periaatteella; eipähän tarvitse jälkeenpäin harmitella että jätti tilaisuuden käyttämättä.

    Ammatinvalintapsykologi voi aukaista uusia ovia ja tuoda uusia mahdollisuuksia. Itse en ole aikuisena sellaisen luona käynyt, mutta esimerkiksi lähipiiristäni löytyy eräs, joka oli tyytyväinen käyntiinsä. Ammatinvalintapsykologi löysi tälle henkilölle sellaisen alan, jota tämä ei ollut tullut ajatelleeksi, mutta josta on nyt opikelun myötä tullutkin se oma ja rakas.

    Voimia sinulle päätöksentekoon. Toistan vielä, että asioilla on tapana järjestyä. :)

    VastaaPoista
  2. Kiva kuulla hyvistä kokemusta tuon ammatinvalintapsykologin suhteen. Mitäpä siinä menettäisi jos kävisinkin juttelemassa. Kiitos kannustavasta kommentista muutenkin!!!

    VastaaPoista
  3. Nykyäänhän uran vaihtaminen on ihan normaalia. :) AIka moni ihminen vaihtaa ammattia elämänsä aikana, ei se minusta ole heikkous vaan sehän on rikkautta! En itsekään viihtyisi samassa työpaikassa varmasti viittä vuotta enempää... jotenkin sitä on sellainen utelias sielu että kaipaakin välillä jotain uutta.


    Minä voisin sinut tuntien nähdä sinut esimerkiksi kouluavustajana tai luokanopettajana. :) Onhan siinäkin oma luovuushaasteensa mutta ainakin olisi normaali päivärytmi.

    Entäs jonkilainen sosiaalityöntekijä? Siinäkin sinä olisit hyvä, olet niin empaattinen ja hyväsydäminen. :) Hmm.. Mitähän muuta voisi olla... :D

    Mut tottakai ammatinvalintapsykologi saattaisi olla hyvä vaihtoehto. Ammatti-ihminen osaisi ehkä nähdä sinusta sellaisia asioita, mitä me muut tavikset emme osaa.

    VastaaPoista
  4. Minusta on jotenkin helpottava ajatus, ettei samassa ammatissa tarvitse pysyä koko ikäänsä. Saa vapaasti kokeilla monenlaista ja saada erilaisia kokemuksia. Aina voi muuttaa mieltään siitä, mitä haluaa olla "isona".

    Kyllä sä varmasti jotain keksit! :)

    VastaaPoista
  5. Kiitos kun julkaisit tämän tekstin.. sain siitä oikeastaan lisäpotkua omille ajatuksilleni, jotka ovat melkolailla samanlaiset kuin sinun.
    Juuri eilen mietin ääneen, että mitä ihmettä voisin tehdä.. kun se oma työni tuntuu vain yksinkertaisesti vaativan liikaa tässä elämäntilanteessa. Mutta odotan myös sitä äitiyslomaa, joka toivottavasti seuraa tätä hoitovapaata.. ehdin miettiä. Ja ehkä myös turvautua ammatinvalintapsykologiin.
    Kannattaa olla sillekin ajatukselle avoin, ei kai siitä haittaa voi olla?
    Ja jos sitten "mokaa" valinnoissaan, niin mitäs sitten..? Onhan tässä elämä aikaa ja jokainen kokemus on kuitenkin kokemus.. jotain lisää :)
    Olen ylpeä sinusta, kun saat sanottua kaiken tuon.. vaikken sinua henkilökohtaisesti tunnekaan, niin kyllä sen huomaa miten vaikea, mutta samalla helpottava tuo päätös sinulle on.
    Asioiden tärkeysjärjestys muuttuu elämän aikana.. eipä sille mitään voi. Se on rikkautta, kun sen huomaa ja tohtii vielä tehdäkin asialle jotain. Kyllä täällä erilaisia ammatteja riittää, että jokainen saa pyrkiä siihen mitä haluaa ja mihin on resursseja.

    VastaaPoista
  6. Kiitos ihanat, kun osallistuitte pohdintaan.

    Ellu: Mm. noita kaikkia ehdottamiasi olen miettinyt :). Kouluavustajaksi tietääkseni voisi päästä aika helposti ja se olisi tietysti portti päästä tutustumaan muutenkin kouluarkeen.

    P: Se on totta, että se on helpottavaa. Jotenkin sitä vain on niin kauhean lojaali työnantajille sun muille, että on vaikea sallia itselleen irrottautumista.

    Jellona: Hienoa, jos tästä on muillekin jotain hyötyä. Toivottavasti pääset hoitovapaalta suoraan äippälomalle :). Niin empä usko, että se psykologi nyt saisi ajatuksiani enää enempää mullin mallin :). Kyllä olen niin samaa mieltä, että jokainen kokemus vie jollakin tavalla elämässä eteenpäin. Emmekä aina voi aavistaa millä tavalla. Kyllä tämä ennen kaikkea on helpottava päätös, nyt en enää jahkaile, olen ihan oikeasti päättänyt.

    VastaaPoista
  7. voihh... täällä sun oppilas ja oppilaan äiti :(
    mutta ymmärrän, haluaisin itse tehdä saman, lähteä kouluun tai jäädä kotiin, mutta... ehkä minäkin vielä...


    <3

    VastaaPoista
  8. Noh mutta enkös mie sanonut, etten totaalisesti jätä tätä hommaa. Muutaman ryhmän olen luvannut hoitaa edelleen :), mutta tosiaan niin, että en yritä saada elantoani tällä hommalla. Ehkä tämä on alkanut olla vähän liikaa, kun ryhmiä on hoidettavana 13.

    VastaaPoista

Tervetuloa jakamaan ajatuksia rakentavassa hengessä kanssani!

Lukijat