torstai 29. heinäkuuta 2010

Matkailun jälkipyykit

Arki asettui melko helposti paikoilleen matkan jälkeen, minä toivuin taudista ja me olemme nauttineet täysillä kotona olemisesta. Unta tosin tarvitsimme kaikki pikkuisen enemmän muutaman päivän ajan matkan jälkeen. Vaikka matkalla tapahtui yhtä jos toista niin olemme silti todella tyytyväisiä, että se matka tehtiin. Opimme niin hyvässä kuin pahassa paljon uutta toisistamme, perheestämme kokonaisuutena ja tietenkin matkailusta. Tässä tekstissä pohdin vähän matkan antia kokonaisuutena.

Matkailussa yleisesti ja etenkin lapsen kanssa haastavaa on se, että kaikkiin tilanteisiin ei voi mitenkään varautua. Uudet tilanteet voivat tuoda eteen yllätyksiä, positiivisia ja negatiivisia. Etukäteen jännitin, miten poika mahtaa nukkua teltassa. En aavistanutkaan, että teltassa hän nukkuisi kaikista parhaiten, jopa paremmin kuin kotona koskaan. Yöjunissa taas oletin hänen nukkuvan hyvin niin kuin ennenkin ja aivan päinvastoin kävi. Joitakin asioita voi onneksi ennakoida. Meillä oli aina mukana vararuokaa ja juotavaa ainakin sen verran, että pojalle siitä riittäisi, jos kauppaa ei löytyisi ajallaan. Periaatteena oli, että kunhan poika saa syödä ja juoda kuten kotonakin, itse kyllä pärjäisimme tarvittaessa vaikka vain leivällä. Ea-laukku kulki tietysti myös mukana, mutta eipä sille mitään tarvetta onneksi ollut.

Koska lapsi oli matkassa, jätimme hurjemmat vaellukset luonnossa väliin. Sen sijaan nautimme siitä luonnosta, mitä leirintäalueiden lähimaastosta löytyi. Opimme, että meidän perhe nauttii ulkona olemisesta, retkiruuasta ja luontoasioiden ihmettelemisestä. Mielenkiintoista oli huomata, että päivä lapsen kanssa sujui sitä paremmin, mitä vähemmän katsoimme kelloon ja mitä enemmän olimme ulkona. Etenimme rauhassa askareesta toiseen ja kävimme nukkumaan, kun päivä alkoi tuntua täydeltä. Sellaisten päivien jälkeen poika nukahti parhaiten. Pojan nukahtaminen tuntui olevan eräänlainen mittari siitä, miten hyvin päivä onnistui.

Minulla on sellainen ajatus matkailusta, että haasteet ovat osa sitä. Koko ajan ei tarvitsekaan olla kevyt ja kiva olo. Jälkeenpäin saa sitten muistella, että ohhoh mistä kaikesta me selvisimmekään. En tarkoita nyt haasteilla sitä, että matkalla pitäisi hakeutua uhkarohkeasti vaarallisiin tilanteisiin. Järki on syytä pitää päässä, mutta se ei tarkoita sitä, että kaikki tehdään helpoimman kautta. Miten mahtava olo minulla olikaan esimerkiksi silloin, kun jaksoimme kavuta Oslossa sen ison mäen päälle. Samaa tunnetta en olisi saavuttanut, jos olisimme kulkeneet autolla. Luulen, että matkan haastavuuden vuoksi se tuntui niin täydelliseltä irtiotolta kodin arjesta. Pikkuisen extremeä saa olla! No ehkä meistä tulee jossain vaiheessa mukavuuden haluisia, emmekä odota matkailulta mitään muuta kuin ihana löhöämistä jossakin aurinkorannalla :).

Ihaninta matkailussa oli se, että olimme koko ajan yhdessä ja saimme kerrankin keskittyä vain toisiimme. Poika sai superpaljon läheisyyttä ja syliä matkan aikana. Oli ihanaa nähdä kuinka hän nautti uusien asioiden tutkimisesta, uusien ihmisten tapaamisista (aina hän tilaisuuden tullen ryhtyi flirttailemaan ;)) ja lukuisista karvaisista ystävistä, joita matkalla tapasimme. Hänen passiivinen sanavarastonsa tuntui kasvavan ja kävelytaidotkin kehittyivät. Kyllä kotiin tuli pikkuisen isompi poika kuin reissuun lähtiessä.  

Jatkossa jätämme ehkä yöjunailut väliin ja jätämme enemmän aikaa yhdessä paikassa olemiseen. Nyt voisimmekin keskittyä lähimatkailuun ja vaikkapa tehdä pieniä telttaretkiä luontoon. (Uhosin jo tuossa tämän päivän nukahtamistaistelun lomassa, jotta me muutamme nyt telttaan asumaan pysyvästi!) Reissun jälkeen olemme keskittyneet toistemme seuraan paremmin kuin ennen reissua ja tavaksi on jäänyt viettää aikaa enemmän ulkona. Tärkeitä asioita opimme ja tallensimme muistolokerikkoon!

OSA 8: Kotimatka (ällövaroitus)

Oslossa hyppäsimme Tukholmaan vievään yöjunaan. Minulla oli jo kova koti-ikävä. Meitä vähän jännitti edessä oleva matka pojan nukkumisen kannalta. Emme voineet mennä päiväjunalla, koska se olisi ollut todella myöhään illalla Tukholmassa. Matka oli kestettävä vain. Onneksi junassa oli taas mahtava henkilökunta. Konduktöörillä oli pelisilmää, kun hän ohjasi meidät omilta paikoiltamme rauhallisempaan paikkaan, missä saimme olla rauhassa muilta matkustajilta. Kävelin junan poikki ja tuosta junasta löytyikin sellaisia couchette-paikkoja, millaisiksi olin ne alunperin kuvitellut. Sellaista emme olleet varanneet, koska edelliset couchetet olivat tuottaneet pettymyksen. No yö meni miten meni, selvisimme Tukholmaan aamuksi, väsyneinä tosin. Lisäksi minulla oli aika äklö olo. Ajattelin, että ehkä olin juonut liian vähän. Siitä se ei johtunut, koska oloni vain paheni koko ajan.

Menimme puistoon syömään aamiasta ja lepäilemään. Minun täytyy myöntää, että koko päivä on minulla vähän harmaan peitossa, koska lähinnä nukuin huonovointisena. Pojalla ja miehellä oli ilmeisesti ihan mukavaa, kun he leikkivät ja katselivat lintuja. Päätimme mennä syömään ravintolaan tai no pikaruokaravintolaan tarkemmin ottaen. Minä en kyennyt syömään mitään. Poika nukahti ruuan jälkeen päiväunille ja meidän oli aika hankkiutua satamaan. Sinne oli hiukan matkaa, mutta kartalla näytti silti siltä, että selviäisimme sinne kävellen. Matkaa oli kyllä ihan riittämiin siihen olotilaan nähden, mikä minulla oli. Huh! Satamassa pääsimme onneksi aika pian laivaan.

Laivamatkastakaan en osaa kertoa mitään. Olin kuumeessa, nukuin, oksensin, eikä minulla ollut aavistustakaan päivän kulusta. Miesväki kävi syömässä ja leikkimässä, mutta aika pian hekin tulivat nukkumaan. Kylläpä uni maistui hyvälle!

Aamulla saavuimme Helsinkiin. Olo tuntui sen verran hyvältä, että ajattelin selviäväni ulos terminaaliin. Poika oli kaikista kevein kannettava, joten minä otin hänet. Mutta eihän siitä mitään tullut. Oksennus tuli siinä tunnelissa, josta laivasta kävellään ulos. Ihmiset kävelivät ohitse ja kauhistelivat ääneen näkyä. Voin kyllä kuvitella mitä he näystä ajattelivat, eivät ehkä uskoneet minun olevan oikeasti kipeä vaan enemmänkin liikaa juonut äiti. Minun teki mieli huutaa: "en ole juonut tippaakaan, tulkaa nyt auttamaan". Siitäpä opin, että koskaan ei voi arvostella pelkän yhden näkemisen perusteella. Tuntui nimittäin tosi pahalta se, että ihmiset eivät auttaneet. Olisivat tulleet edes lapsen vuoksi. Yksi ruotsalainen nainen oli ihana, kun huomasi lopulta hätäni, auttoi siivoamaan ja antoi yhden tölkin limpparia minulle. Hän haki myös paikalle mieheni, joka kulki hieman minua edellä, eikä ollut huomannut minun oksentavan. Päästyämme satamarakennuksen eteiseen lepäsin tovin jos toisenkin. Mies lupautui kantamaan molempien rinkat ja minun tehtäväkseni jäi työntää lasta rattaissa, jotta pääsisimme rautatieasemalle. Nyt näytin sitten laiskalta äidiltä. Olo kohentui ulkoilmassa. Selvisimme tunnin junamatkasta Lahteen ja pienestä bussimatkasta kotiin ilman uusia oksennusepisodeja. Ihanaa oli kuulla ja nähdä pojan reaktio kotiovella. Hän selvästi huomasi, että olimme saapuneet tuttuun ihanaan kotiin!  

OSA 7: Oslo ja ohhoh

Iltapäivällä heti meidän saavuttua perille Oslossa lakkasi satamasta ja alkoi kova helle. Pikkukaupunkien jälkeen Oslo tuntui varsinaiselta hullunmyllyltä. Turisti-infoakin saimme tovin etsiä ennen kuin löysimme. Sieltä saimme kartan ja tiedon leirintäalueen sijainnista. Mies katsoi karttaa ja totesi sen olevan tosi lähellä, varmaan kahden kilometrin päässä. Infon työntekijä oli tosin neuvonnut miehelle heti millä bussilla sinne kannattaisi mennä. Päätimme pitää kiinni periaatteestamme ja kävellä. Tosin minä vähän emmin, että jaksanko.

Samalla siinä näimme kaupunkia, kun kävelimme. Koko Oslo tuntui olevan remontissa ja se vähän vaikutti reittivalintoihin. Me kävelimme vanhan kaupungin poikki ja vähitellen meille selvisi, että leirintäalue olisi mäen päällä. Jotain olisi tietysti voinut päätellä nimestä "Ekebergs camping"... Onneksi matkan varrella oli pieni leikkipuisto ja poika pääsi jalottelemaan ja leikkimään. Jatkoimme matkaa ja apua ja huh huh, meidän piti tarpoa todella korkealle, jyrkkää tietää pitkin, helteessä isot rinkat selässä. Tunteet nousivat pintaan ja noh minä vähän poljin jalkaa suuttumuksesta, kun emme voineet mennä bussilla. Mutta me pääsimme perille. Hiki laskeutui ja ne tuliset tunteetkin. Vähitellen väsymys ei enää tuntunut niin pahalta ja jaksoin ihastella leirintäalueen hienoa sijaintia.


Näistä näkymistä menimme vielä vähän ylös ja saavuimme leirintäalueelle.
Ekerbergin leirintäalue erosi edellisistä siinä, että se oli kalliimpi ja mökkejä ei ollut ollenkaan. Telttailu sopi meille mainiosti, kun ilma oli mainio ja meillä oli jo vähän ikävä telttaan muutenkin. Leirintälaueesta vielä sen verran, että tunnelma poikkesi edellisistä kuin yö ja päivästä. Ekebergissä tunnelma oli nuorekkaampi ja menevämpi. Reppureissaajia ja pistäytyjiä oli vähemmän, näytti siltä kuin monet olisivat tulleet sinne pidemmäksi ajaksi viettämään aikaa. Se oli kuin lomakylä ja sieltä löytyi jopa oma kauppa. Me seurasimme mielenkiinnolla muun muassa nuorten partiolaisten ajanviettoa. Naapuriteltassa asusti mummo, joka tiesi mainita Suomesta lähinnä pikkuisen Liperin, paikan missä minä olen asunut lapsuuteni. Hauska yhteensattuma!

Olo oli ihana ja niin rento. Valmistimme retkiruokaa, kävelimme ympäriinsä, leikimme ja illalla pesimme pyykkiä. Heitin vahingossa gore-tex-ulkoilutakkini kuivausrumpuun ja se tuli aika hassun näköisenä sieltä ulos. Sitä piti vähän selvitellä kuuman rypistyskäsittelyn jälkeen. Halusimme vielä illalla kävellä ja päätimme nukuttaa pojan kantoreppuun ja siihen hän nukahti yhtä ihanasti kuin joskus vauvana. Koko kööri nukkui kuin unelma koko yön ja heräsimme melko myöhään.


Ihana Lätäkkö!

Aamupalat syötyämme pakkasimme tavarat kasaan ja läksimme kaupungille. Matka oli onneksi pelkkää alamäkeä. Ensin päädyimme alueelle, joka oli selvästi maahanmuuttajavoittoinen, täynnä etnisiä ravintoloita ja kauppoja. Ihan kuin olisimme olleet jossain aivan muualla kuin Norjassa. Saavuttuamme keskustaan tunnelma muuttui täysin. Kävelykadulla ihan kaupungin keskustassa oli kuhinaa, erityisen paljon taitavia katusoittajia. Poikaa miellytti eniten mies, joka soitti kitaraa ja lauloi "we all live in a yellow submarine". Tietysti miellytti, tuo mieshän oli kuin pojan Isi kitaraa soittaessaan. Pojan nukkuessa päiväunia, me vietimme monta tuntia puistossa makoillen ja eväitä syöden. Katselimme lapsia, jotka innoissaan juoksivat suihkulähteen luona. Poikakin onneksi ehti herätä ja vähän kahlata vedessä ennen kuin meidän piti jo lähteä junalle. Rautatieaseman läheisyydessä oli iso Tiikeri-patsas. Sitä ihmettelimme samalla, kun pieni inkapoika soitti meille panhuilua. Tuosta pojasta tulikin mieleen yksi huvittava asia. Niin Svolvaerissa, Oslossa, Tukholmassa kuin Helsingissäkin kohtasimme kadulla soittavan ja tuotteitaan myyvän inkabändin. Rupesi pohdituttamaan, että onko näillä kaikilla bändeillä samat biisit, levyt ja oheistuotteet joita he myyvät.


Tiikerin jalkojen juurella.


Kiitos Oslo!

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

OSA 6: Raiteilla

Tällä kertaa saimme matkustaa "barnkupeessa" eli kokonaan lapsiperheille tarkoitetussa pienessä osastossa. Siellä oli tilaa rattaille ja käytävälle päin olevan ikkunan verhot sai suljettua. Emme osanneet sellaista paikkaa vaatia, kun ostimme paikkalippuja, vaan myyjä laittoi meidät sellaiseen ihan omasta päätöksestään. Paikkaliput maksoivat yhteensä n. 10 euroa eli hyvin edullista verrattuna varsinaiseen omaan hyttiin. Barnkupeesta löytyi oma vessa, syöttötuoli ja jokainen matkustaja sai oman peiton, puhallettavan tyynyt, korvatulpat ja silmälaput (hmm vai miksi sitä lärpäkettä kutsutaankaan). Muita sinne ei tullutkaan koko matkan aikana eli oli aika luksusta.



Pojan nukkumaan meno junassa sen sijaan oli kaukana luksuksesta. En enää muista miten me lopulta saimme hänet nukkumaan. Päätin, että seuraavalla reissullamme emme matkustaisi yöjunissa. Me luulimme yöjunien olevan paras vaihtoehto pojan kannalta, kun hän voisi matkan ajan nukkua. Aiempien kokemusten mukaan luulimme pojan nukkuvan ja nukahtavan hyvin junissa. Ehkä Norjan räminäjuna oli liikaa pojalle. Noh joka tapauksessa saimme taas nauttia upeista maisemista. Junasta ja linja-autosta me näimmekin matkan aikana ehkä ne kaikkein komeimmat maisemat. Harmi, että niitä oli hankalaa tallentaa mihinkään muualle kuin oman pään sisälle. Kauniita vuonoja, vuoria, korkeuseroja, laaksoja, merta ja mielenkiintoisia asemarakennuksia. Eipä taas meinannut uni maistua, kun vaihtoehtona oli ikkunasta ulos katsominen.


 
Aamulla kahdeksan aikoihin saavuimme Trondheimiin. Herätyskellomme oli tehnyt tenän ja meille tulikin aika hoppu päästä ulos junasta. Trondheimissa oli ihana aamuinen auringonpaiste. Olisi ollut houkuttelevaa jäädä tutkimaan Trondheimia, mutta meidän oli ehdittävä ajoissa Tukholmaan ennen kuin interrail- passimme vanhenenisivat. Hyppäsimme siis junaan, joka kiidätti meidät Osloon.


Oslon junassa tunnelma oli mukava. Lapset kirmailivat käytävillä ja aikuiset olivat hyvän tuulisia. Saimme taas todeta, että junan henkilökunta oli Norjassa vertaansa vailla. Konduktöörit juttelivat matkustajien kanssa ja kuulutukset olivat joka kerta erilaisia, täynnä kaikenlaisia jorinoita. Meillä oli varattuna normaali kahden hengen paikka. Konduktööri huomasi, että meillä oli lapsi mukana ja hän kysyi yksinäiseltä mieheltä, joka istui sellaisessa neljän hengen loossissa, josko hän vaihtaisi paikkaa meidän kanssamme, jotta meillä olisi mukavempaa matkustaa lapsen kanssa. Jälleen kerran emme vaatineet mitään palvelua, vaan konduktööri selvästi ajatteli matkustajien etua. Ravintolavaunussakin oli kerrassaan ihana tunnelma. Huomasimme kuinka yksi myyjistä lähti reippaana yhden lapsiasiakkaan avuksi kantamaan hänen ostoksiaan omalle istumapaikalle toiseen vaunuun. Lapsi ei pyytänyt apua, eikä ollut ihan välttämättä sen tarpeessa, myyjä vain oli niin palveluhenkinen. Meidän iloksi ravintolavaunusta löytyi syöttötuoli. Poika syö aina paremmin, kun hän saa istua omassa tuolissa.




Matka sujui rattoisasti. Poikamme paljastui varsinaiseksi junakävelijäksi. Hän ei olisi juuri muuta tehnytkään kuin kävellyt junaa päästä päähän. Ehkäpä se oli jotenkin jännää, kun kävelyalusta heilui ja tärisi. Meitä vähän se edestakaisin käveleminen väsytti ja kyllästytti. Nukuimme päiväunet sylityksin. Nukutin ensin pojan kantoreppuun ja siitä sitten kävimme molemman nukkumaan matkalaukkuun nojaten. Uskomatonta kyllä, mutta poika nukkui monta tuntia. Minusta oli jotenkin helpottavaa, kun maisemat muuttuivat koko ajan vehreämmiksi ja ilmakin tuntui lämpenevän. Pohjoisessa on oma viehätyksensä, mutta ehkä olen kuitenkin enemmän lehtimetsän, vihreyden ja vehreyden ystävä. Iltapäivällä junamme sitten saapui ruuhkaiseen ja helteiseen Osloon.

OSA 5: Bodö ja parempi mieli

Koska matkasuunnitelmamme muuttuivat tradikaalisti, emme palanneetkaan Narvikiin vaan saavuimme uuteen kaupunkiin nimeltä Bodö. Päätimme siis palata kotiin Etelä-Norjan kautta. Norjan oma rautatie päättyy pohjoisessa Bodöhön, joten sinne oli järkevintä (myöskin helpointa) suunnata Lofooteilta. Bodön satamassa ensimmäinen mielikuvani oli Venäjä. Ensimmäiseksi nimittäin silmiin osui teollisuuden rakennelmat rannalla ja jostain syystä teollisuudesta tulee mieleen Venäjä. Muissakin Norjan kaupungeissa teollisuus näkyi, mikä oli maiseman kannalta tietysti vähän harmillista.

Bodö vaikutti sopivan kokoiselta kaupungilta. Turisti-info, rautatieasema ja ruokakauppa olivat helposti löydettävissä ja leirintäalueellekin oli helppo päästä kävellen. Asiat hoituivat siis melko vaivattomasti. Leirintäalue sijaitsi maalaismaisemassa meren rannalla. Mielenkiintoista oli se, että leirintäalueen läheisyydessä oli lentokenttä ja poika oppikin tuolla mitä tarkoittaa lentokone. Hänen mielestä oli jännittävää, kun lentokoneet kiitivät ylitsemme ja katosivat pilviin. Katoamista seurasi aina käsien hämmästynyt levittäminen.

Päädyimme taas mökkimajoitukseen, koska mökin sai siellä erityisen halvalla 300 kr / yö. Mökistä löytyi kerrossänky, pöytä, pieni sohva, liesi ja jääkaappi. Lisäksi suihkuun pääsi aivan ilmaiseksi. Kuten edellisissäkin paikoissa, kokkailu ja tiskaus tapahtui pääasiassa yhteiskeittiössä. Narvikiin verrattuna, Bodöössä leireili selvästi vähemmän suomalaisia.


Nautiskelimme olostamme leirintäalueella ja sen läheisyydessä. Mies opetti pojan heittelemään kiviä veteen. Sitä poika tahtoi tehdä jatkossa aina vettä nähdessään. Ihastelimme perinnerakennuksia, joidein katoilla kasvoi ruohoa. Kaiken kaikkiaan aika sujui leppoisasti ja rennosti. Illalla poika oli ehkä tavallista virkeämpi, eikä uni tullut silmään ihan niin helposti. Lopulta lauloin hänelle "harakka huttua keittää...". Se alkoi poikaa naurattamaan ja lopulta hihittelimme molemmat. Siihen hihittelyyn poika sitten nukahti onnellisena.


Aamulla pakkasimme taas tavarat, koska mökki oli luovutettava klo 12 mennessä. Lounaalla söimme norjalaisa herkkuja "fiskekakoireita" ja "fiskepuddingia" paistettuna. Kalakakut olivat hyviä, kalavanukas ehkä vähän hassun makuista kylmänä, mutta mies keksi sitten sitä paistaa niin johan alkoi maistumaan. Lounaan jälkeen kävelimme keskustaan. Loppupäivä oli sellaista kaupungilla hengailua ja kahvilla käyntiä. Pojalle meinasi tulla hätä kahvilan leikkihuoneessa, missä oli sellainen kolo mistä vain lapset mahtuivat. Hän ei sitten meinannut uskaltaa tulla sieltä pois, kun ympärillä hyöri isompia lapsia. Mutta onneksi sitten sain hänet puheella rauhoittumaan ja juttu päättyi onnellisesti.


Suunnistimme ajoissa rautatieasemalle, mistä yöjunamme Osloa kohti lähti. Poika keksi taas tapansa viihtyä. Hän kyllä löysi sitten kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit, mitä ei aikuissilmä huomaa. Supermielenkiintoista oli seurata aseman työmaata, jossa ahersivat kaivinkoneet ja muut härvelit. Pojan touhut naurattivat muitakin junan odottajia. Lopulta kello kahdeksan jälkeen pääsimme junaan.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

OSA 4: Matkapahoinvointia maalla ja merellä

Heräsimme aamulla varhain. Siirsimme pojan nukkumaan rattaisiin. Pojan nukkuessa pakkasimme teltan ja tavarat rinkkoihin. Söimme aamiaista ja nautiskelimme saksalaisen motoristin tarjoamaa pannukahvia. Yhdeksän aikaan hyppäsimme linja-auton kyytiin aavistamatta mitä meillä oli edessä. Suuntanamme oli siis Lofootit. Ensimmäisen ison sillan kohdalla poika alkoi oksentamaan. Ajattelin, että nonni tähän se meidän matkamme sitten tyssää. Maisemat olivat aivan uskomattomia, sumuisia vuoria, jyrkkiä rinteitä, vihreää, koko ajan väriään muuttava meri. Kuitenkin päällimmäinen asia mitä tuolta matkalta muistan on mansikkamaidon hajuinen oksennus. Vuorotellen otimme miehen kanssa koppeja ja yritimme putsata linja-auton turvaistuinta parhaamme mukaan. Vaihdoimme vaatteet pojalta varmaankin kolme kertaa neljän tunnin ajomatkan aikana. Poika oli kuitenkin ihmeen hyväntuulinen koko ajan, mikä on ihme jo ihan siitä syystä, että harvoin hän noin kauaa autossa istuen viihtyy. Tunnelit olivat pojan mielestä kaikista jännimpiä.

Ihan sivuhuomautuksena liittyen tuohon mansikkamaitoon. Poika joi mansikkamaitoa, koska emme meinanneet löytää kaupasta tavallista maitoa. Narvikissa ostimme Mjölkkiä, mutta se paljastuikin piimäksi. Naureskelin hiljaa mielessäni, kun näin yhden suomalaisen pariskunnan kaatavan samannäköisestä purkista kahviinsa ja sen jälkeen kehuvan "kylläpä tämä maito sopii hyvin tämän kahvin kanssa, poistaa sen kahvin kitkeryyden". Menin ja kokeilin itsekin, mutta en ymmärtänyt miten se saattoi olla hyvää. Myöhemmin selvisi, että minä olin se hölmö. Heillä oli "melkkiä" ja meillä taas "mjölkkiä". Maito on siis norjaksi "melk".


Kun viimein saavuimme yhden maissa Lofoottien pääkaupunkiin Svolvaeriin, poika nukahti päiväunille. Minua hermostutti, koska poika ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Emmehän uskaltaneet antaa matkan aikana ruokaa, kun kaikki mitä hänelle antoi, tuli samantien ulos. Onneksi tuo oksentelu paljastui pelkäksi matkapahoinvoinniksi ja poika söikin ihan hyvällä ruokahalulla loppupäivän. Olimme vasta saapuneet Lofooteille, mutta meillä oli ihan sellainen olo, että tahdoimme pois mahdollisimman pian. Mikään ei tuntunut sujuvan siellä. Haaveilimme pääsevämme keskustan kalastusmajoihin majoittautumaan, mutta kaikki paikat olivat aivan täynnä. Lisäksi meitä mietitytti Lofooteilta pois pääseminen. Linja-autolla palaamista emme halunneet edes harkita oksennusepisodin jälkeen. Ainoa laiva jolla pääsi Svolvaerista mantereelle, lähti joka aamu klo 6.30.

Tässä taustalla näkyy niitä punaisia kalastusmajoja, kun tarkkaan katsoo.

Piheinä päätimme, että olotilastamme huolimatta kävelisimme leirintäalueelle, vaikka sinne olikin vähän matkaa. Kun vihdoin sinne pääsimme olimme niin väsyneitä, että päätimme majoittautua mahdollisimman helposti sisälle mökkiin. Sääkin oli aikamoinen, tuulinen, kylmä ja sateinen. Illalla poika kömpi oma-alotteisesti isänsä kainaloon ja ryhtyi siinä tyynesti nukkumaan. Ihanaa, ei mitään ylimääräistä temppuilua. Nukuimme kuin tukit koko perhe.

Näkymä leirintäalueen rannalta.


Meillä oli hyvin aikainen herätys ennen neljää, jotta ehtisimme ajoissa laivaan. Poika tietenkin nukkui normaalit yöunet kello kahdeksaan saakka rattaissaan. Ihmeellistä kyllä, olimme ihan virkeitä ja hyvällä mielellä. Svolvaer ei näyttänyt yhtä kammottavalta silmissämme kuin edellisenä päivänä. Muistan kuinka kirjoitin edellisenä päivänä väsyneenä kuinka tunsin jonkinlaista korkeanpaikan kammoa alhaalta käsin katsellessani sumuisia vuoria, jotka ympäröivät kaupunkia. Se kammo oli mennyt ohi yön aikana. Me ostimme huoltoasemalta kahvit ja suklaata. Satamassa meitä ei odottanutkaan mikään pikkuvene millaiseksi olin Express boatin kuvitellut. Laivassa oli oikein mukavat penkit, kahvila ja leikkihuone. Hikisenä ja nolona riisuin kaikki kylmää merimatkaa varten puetut varusteet.

Aamulla kello viisi elämä hymyilee.

Hei hei Svolvaer! Ehkä palaamme joskus paremmilla fiiliksillä!

Kun laiva lähti liikkeelle, tuli jännityksen paikat. Kuka oksentaisi seuraavaksi ja toivottavasti se ei olisi ainakaan poika. Ne valtameren aallot olivat jotain sellaista, mitä en ole koskaan ennen kokenut. Poikaa aallot vain naurattivat, kun hän loppumatkasta heräsi. Minä pysyin visusti tuolissani oksennuspussi kädessä. Onneksi en oksentanut. Kymmenen aikaan aamulla saavuimme uuteen kaupunkiin, Bodööhön (tässä kuten mjölkinkin kohdalla pitäisi olla sellainen lävistetty o-kirjain, mutta en tiedä miten sen saa).

OSA 3: Leppoisa päivä Narvikissa

Päätimme viipyä Narvikissa kaksi yötä. Ensimmäisen telttayön jälkeen heräsin varhain. Kun miesväki viimein heräsi, päätimme lähteä aamiaisen jälkeen kävelylle. Oli ihanaa kävellä ilman kantamuksia. Kannettavana oli vain poika kantorepussa. Sääkin oli mainio, muuttui ihan helteiseksi iltapäivällä. Narvik vaikutti leppoisalta pikkukaupungilta. Lähes kaikki kaupat olivat kiinni, koska oli sunnuntai. Ulkona liikkui pari hassua reppureissaajaa, lapsiperheitä ja koiran ulkoiluttajia.

Näkymä kaupungille päin.
Jättivauva viehätti poikasta erityisen paljon.

 Aivan varsinaisen keskustan tuntumassa oli paljon värikkäitä asuintaloja. Me ihastelimme niitä matkallamme rannalle. Rannalla valmistimme tai oikeammin mies valmisti meille retkilounaan (mies hoitikin ruuan laitot melkein koko matkan ajan). Ranta oli varsinainen löytö, todella leppoisa paikka oleskella ja sen olivat huomanneet monet muutkin. Poikaa erityisesti viehätti kivet ja kukkaset.

Retkikeittiö ja mukana kulkeva kokki.

Samaisia vuoria ihastelin myöskin leirintäalueella.


Poika heräsi päiväuniltaan rannalla ja ihastuttavan hymyn saivat aikaiseksi koirat.
Kävelimme metsän kautta takaisin teltalle. Loppupäivän vietimme leirintäalueen leikkipuistossa leikkien, pyykkiä pesten ja jutellen muiden matkustajien kanssa. Narvik tuntui olevan monen suomalaisenkin välietappina matkallaan Lofooteille tai muualle Norjaan. Monet ihmettelivät ja ihastelivatkin meidän tapaamme matkustaa julkisilla välineillä.

 

lauantai 24. heinäkuuta 2010

OSA 2: Maisemajuna ja telttaan tiivistynyt rakkaus

Matkamme Tukholmasta jatkui 18 t pitkällä junamatkalla Ruotsin halki Narvikiin. Minulla oli varattuna couchette-paikka ja miehellä istumapaikka. Hytissä matkustaminen oli meille liian kallista, joten päädyimme vähän halvempaan couchetteen, jonka olin siis ymmärtänyt petipaikaksi naisten hytissä. Koin kuitenkin pettymyksen, kun minun hyttini oli täynnä miehiä, eikä kenelläkään ollut todellisuudessa omaa petiä vaan hiukan leveämpi penkki. Päädyin sitten matkustamaan pojan kanssa istumapaikalla. Istumapaikan viereen sai onneksi rattaat kokonaisina, joten pojallakin oli paikka nukkumiseen. Rattaat sai sellaiseen jännään väliiin, josta ne eivät päässeet missään tilanteessa kaatumaan ja poika ei myöskään päässyt tippumaan, mikäli hän olisi päättänyt nousta ylös.

Ajattelimme nukuttaa pojan kantoreppuun, koska kuvittelimme sen niissä olosuhteissa helpommaksi. Poika ei kuitenkaan nukahtanut, mikä ei sinänsä ollut ihme, kun juna jytisi ja paukkui. Ruotsin ja Norjan junat, varsinkin yöjunat, ovat melkoisia huvipuistolaitteita. Ne kääntyilevät ja vääntyilevät tuhansissa mutkissa, sukeltavat tunneleihin, ylittävät huikean korkeita siltoja ja tuntuvat menevän ylä - ja alamäkeen. En ole koskaan Suomen junassa ainakaan huomannut, että voisin ikkunasta nähdä matkustamani junan veturin. Vaihdoimme poikaa sylistä toiseen, kunnes mies uskaltautui laittamaan pojan rattaisiin (minä pelkäsin jotta hän rupeaa itkemään ja koko vaunu raikaa). Poika ryhtyi heti nukkumaan. Miten tomppelilta olo tuntuikaan, kun emme olleet heti hoksanneet, että poika nukahtaa omiin rattaisiin!

Minä en saanut nukuttua tai en malttanut nukkua. Maisemien muutosta oli niin mielenkiintoista seurata. Aluksi oli kaupunkia, sitten maaseutua punaisine mökkeineen ja järvineen, sitten vaaroja ja vähitellen maisemat muuttuivat karummaksi ja karummaksi. Aamulla, kun heräsimme saatoimme jo nähdä vuoria. Poika nukkui loistavasti, mies myöskin, minä nukuin karhun unta, mutta olin silti pirteä kuin peipponen aamulla. Junassa viihtymisen kanssa ei ollut kyllä mitään ongelmaa. Mieluummin vietän junassa sen 18 t lapsen kanssa kuin autossa yhtään enempää kuin 4 t. Poika käveli käytäviä pitkin, leikki pikkuautoillaan ja kävi tervehtimässä muita matkustajia. Mekään emme tarvinneet mitään ylimääräistä tekemistä, maisemat olivat niin henkeä salpaavia. Ravintolavaunussa oli mukavaa käydä. Hinnat olivat kohtuullisia ja tunnelma oli jotenkin nostalginen.



Saavuimme puolen päivän aikaan Narvikiin. Siellä yllätys yllätys satoi! Poika nukahti päiväunille ja me sillä välin selvitimme turisti-infossa asioita. Suunnistimme kauppaan ja pankkiautomaatille. Sen jälkeen oli aika kävellä leirintäalueelle n. 1,5 kilometrin päähän keskustasta. Totesimme, että Mukkulan (alue Lahdessa) kukkulat ovat pientä verrattuna Narvikin vuoristoiseen maastoon. Huh huh.  Saimme onneksi voimaa koulupullista, jotka olimme ostaneet kaupasta. "Koulupullat" ovat sellaisia pullia, joiden päällä on mahdottoman paljon kookoshiutaleita, sokeria ja rasvaa. Niitä oli myynnissä melkein kaikissa ruokakaupoissa. NAM!

Poika heräsi uniltaan sopivasti, kun saavuimme leirintäalueelle. Leirintäalueella päätimme, että vietämme yön kalliiden mökkien sijaan teltassa. Vaikka satoi, oli onneksi lämmintä, joten telttailu ei ollut mahdoton ajatus. Teltan pystyttäminen sateessa ei ollut pojan mieleen, joten se pystytys jäi enemmänkin miehen kontolle ja minä leikin pojan kanssa. Vähitellen poika kuitenkin lämpeni telttailulle, kun hän pääsi itse tutustumaan telttaan lähemmin.



Kello oli jo vaikka mitä, kun teltta oli pystyssä. Oli korkea aika laittaa ruokaa. Ruuanlaitto tapahtui leirintäalueen yhteiskeittiössä. Kokkailuhetket olivat erityisesti pojan mieleen, kun hän sai silloin aina tavata muita leireilijöitä ja leikkiä kurkistusleikkiä heidän kanssaan (mikäli he lämpenivät). Ruuan jälkeen me suunnistimme suihkuun. Lämpimästä vedestä sai 20 kruunun arvoista polettia vastaan nauttia viisi minuuttia. Me teimme suunnitelmia, että miten siinä ajassa ehdimme kastella itsemme, levittää shampoon ja saippuan ja vielä huuhdella sen. Pöhköjä olimme, hyvinhän siinä ehti pestä itsensä ja siinä samalla pojankin. Aikaa jäi jopa lorvimiseen lämpimän veden alla. Sain huomata päivän mittaan, että leirintäalueella elossa erityistä on se, että kaikkiin perustoimiin menee aikaa paljon ja se ydin onkin juuri siinä. Muuta viihdykettä ei tarvita.

Puhtaina ja iltapalat nauttineina vetäydyimme omaan pieneen kupolitelttaamme. Koko kööri oli niin ihanasti väsähtänyt, että pistimme melkein saman tien maate. Poika vielä vähän päristeli pikkuautoillaan teltan seiniä pitkin ja mies suunnitteli jo seuraavaa matkaa. Minä vain hyrisin onnellisuuttani. Poika nukahti naureskellen, kun isänsä ajeli hänen leikkijunallaan ja sanoi "tsugu tsugu". Siinä maatessa ennen nukahtamista ymmärsin, että matkallamme olennaisinta ei ole se missä olemme. Tärkeintä on se, että me olemme tässä ja nyt yhdessä koko perhe, eikä meillä ole kiire pois toistemme luota. Suurin mahdollinen onni tiivistyi pienen kupoliteltan sisälle. 

perjantai 23. heinäkuuta 2010

1. OSA: Laiva on lastattu lapsiperheillä ja Taivaltelua Tukholmassa

Läksimme matkaan torstaina 8.6. iltapäivällä. Ensimmäinen haaste oli päästä Lahdesta Helsinkiin Katajanokan satamaan. Matka oli vasta alussa ja rinkat tuntuivat painavan liikaa. Poika elämöi lähijunassa, ei ehkä arvannut, että saisi viettää vielä muutaman tovin junassa matkan aikana. Helsingissä satoi, ajattelimme sen olevan lämmittelyä Pohjois-Norjan sateita varten.



Terminaalissa kaikki sujui niin kuin pitikin. Poika nukkui päiväunia koko odotteluajan ja heräsi sopivasti, kun olimme kotiutuneet hyttiimme. Ennen ihmettelin, miksi laivoilla näkee niin paljon lapsiperheitä. En ihmettele enää. Ne on ne leikkihuoneet! Vau! Niissä me vietimme melkein koko illan ja poika nautti sydämensä kyllyydestä leluista ja toisten lasten seurasta. Laivalla olo on muutenkin hyvin helppoa lapsen kanssa, kun ruuan pääsee helposti lämmittämään, pääsee vessaan vaihtamaan vaipan ja mikä parasta lapsella on tilaa ja mahdollisuus liikkua. Nukkumaan meno olikin sitten toisenlainen härdelli, mutta se oli odotettavissakin. Yön nukuimme kuitenkin todella hyvin.



Aamulla saavuimme Tukholmaan. Kävelimme satamasta keskustaan. Se oli meidän periaate koko loppumatkan ajan, pikkumatkat kävelemme. Meidän oli tarkoitus nopeasti viedä tavarat asemalle säilytykseen, ostaa kaupasta ruokaa ja etsiä puisto, jossa voisimme evästää ja päästää pojan irti. Ei menny niin kuin suunnittelimme. Aseman löytäminen oli ensimmäinen haaste. Yritimme oikaista ja kompastuimme omaan nokkeluuteemme. Asema löytyi, mutta kaikki säilytyslokerot olivat täysiä. Päädyimme kantamaan rinkkoja koko päivän ajan. Tukholman keskustasta kaupan löytäminen, se on haaste se! Me kiersimme monta tuntia. Onneksi meillä oli evästä jäljellä, jotta poika sai jotain syödäkseen. Lopulta löysimme kaupan paikasta, josta olimme kiertelyn aloittaneet.

Hyvin ravittuina päätimme viettää loppuajan jossakin puistossa. Mies kadulla opasti meidät kuninkaanpuistoon, missä oli menossa katutaidefestivaalit. Poika nukkui ja sillä välin me nautimme taiteesta. Ensimmäisen taiteilijan kohdalla ei voi puhua nauttimisesta. Taiteilija väänteli itseään ihmeellisiin asentoihin, pujottautui tennismailan kehikon läpi ja heitti huonoa huumoria. Toinen esitys oli kerrassaan hurmaava. Kaksi miestä jonglöörasi, harrasti akrobatiaa ja kertoi hauskoja juttuja. Kaksikko muun muassa otti yleisöstä vapaaehtoisen naisen, kelle he sitten lauloivat serenaadin, tarjosivat lasillisen viiniä, kohtelivat kaikin tavoin kuin prinsessaa. En ole ikinä nähnyt vastaavaa. Poika heräsi esityksen loppupuolella. Suurkaupungissa liikkuminen lapsen kanssa ei ole kovin mukavaa siinä mielessä, kun lapsen liikkumista joutuu rajoittamaan muun muassa lasinsirpaleiden vuoksi. Poika ei siis oikein ollut kaupungilla seikkailun perään. No me onneksi selvisimme helteisestä ja ruuhkaisesta Tukholmasta ehjinä junaan.

 

Skandinavian reili

Olemme nauttineet nyt vajaan viikon kotona olosta reissumme jälkeen ja voinkin nyt todeta että "borta bra men hemma bäst". Yleisesti voisin sanoa, että matka oli erittäin onnistunut muutamista vastoinkäymisistä huolimatta. Lähdimme siis reissuun julkisilla välineillä liikkuen ja mahdollisimman matalalla budjetilla. Ostimme etukäteen interrail flexipassit, joilla sai matkustaa yhteensä viisi päivää kymmenen päivän aikana kahden maan sisällä. Elimme retkiruualla, yövyimme edullisesti leirintäalueilla ja välillä matkustimme yön yli junassa. Matkasuunnitelma muuttui ja eli matkalla aika radikaalisti. Julkaisen tarkemman reissukertomuksen osissa.

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Helpointa on sanoa "ei"

Mutta kannattaako se? Me olemme keskustelleet aiheesta tavalla tai toisella todella paljon viime viikkoina. Erityisen ajankohtaiseksi sen tekee poikamme, joka menisi nykyään ihan joka paikkaa ja nauttii erityisen paljon asioista, jotka ovat kiellettyjä. Poika on oppinut pudistamaan päätään ja ymmärtää takuu varmasti kieltämisen merkityksen. Mitä enemmän häntä kieltää sitä houkuttelevammaksi puuha muuttuu. Meidän pikkuvelmu pudistelee päätään ja nauraa ovelasti minua silmiin katsoen samalla kun hän kääntelee uunin nappuloita. Minä sanon "ei" ja kannan pojan pois muihin puuhiin. Tämä saattaa toimia hetken kunnes taas...huh huh. Ehkä kärsivällisyys palkitaan vai? En ole kovin innostunut hankkimaan kaikenlaisia estovehkeitä meille, mutta tulen kyllä hankkimaan jos menee aivan mahdottomaksi ja jotta ihan koko aikaa ei tarvitsisi sanoa ei. Emme ole erityisen tiukkoja pojan suhteen, hän saa tutkia kaappien ja laatikoiden sisältöjä, mikäli ne eivät sisällä mitään vaarallista (meillä ei ole ylähyllyjä niin paljoa, että kaiken saisi pojan ulottumattomiin). Hän saa myöskin räplätä telkkarin nappuloita ja kaukosäädintä. Tämä on toiminut hyvin, poika jaksaa hetken tutkia ja kyllästyy sitten. Monet asiat ovat jääneet rauhaan, kun poika on saanut tutkia niitä aikansa.

Koko aiheesta keskustelu lähti kuitenkin siitä, kun minä menin ja nolasin itseni yhdessä paikassa. Sanoin ääneen aivan hullun ajatuksen, joka ei auennut oikein edes miehelleni, kun sen hänelle kerroin. Hävettää vieläkin, vaikka siitä on jo muutama viikko aikaa kulunut. Ajatukseni ei loukannut ketään, se vain oli pähkähullu, sellainen jota en ollut mitenkään suunnitellut, se tuli vain siitä hetkestä. Ihmiset ympärillä olivat aivan ymmällään. Kävimme miehen kanssa läpi tapahtunutta ja totesimme, että ihmisten on helpompaa oudoksua kuin hypätä mukaan ajatukseen tai yrittää selvittää mistä siinä oikein oli kyse. Tunnen ihmisiä, jotka olisivat luultavasti innostuneet ajatuksestani ja hypänneet mukaan jatkojalostamaan sitä, tekemään siitä vielä paremman ajatuksen. Käyttäydyn itse aivan samalla tavalla kuten nuo tilanteen todistaneet ihmiset, jos jonkun idea alkuun tuntuu aivan pähkähullulta, on helpointa vain leimata se typeräksi ajatukseksi.

Muistan ilmaisutaidon tunneilta sellaisen säännön, että improvisoidessa sanotaan aina "joo" vastanäyttelijän ideoille. Niihin pitää lähteä mukaan, vain sillä tavoin tarina etenee. Harjoittelimme "joon" sanomista sellaisella yksinkertaisella leikillä, jossa kukin heitti vuorotellen idean kuten "hypitään yhdellä jalalla ovelle", johon kaikkien piti huutaa "joo" ja syöksyä toteuttamaan ideaa. Meillä oli kerran aivan huippulystiä, kun innostuimme leikkimään tuota leikkiä. Ihana flow iski! Toimisiko tuo Joo-asenne ihan oikeassakin elämässä. Luulempa, että JOO, mutta vähän sovellettuna. On helppoa sanoa "ei" ja tehdä niin kuin aina ennenkin on tehnyt, mutta olisiko elämä mielenkiintoisempaa, jos koettaisi joskus toistenkin ehdottamia ideoita. Yritän ainakin kovasti muuttaa omaa asennettani myönteisemmäksi. Miehelläni on usein hauskoja ajatuksia sisustuksen suhteen, hän kaipaa vaihtelua ja miettii aina uusia ratkaisuja meidän kodin järjestykseen. Alkuun saatoin olla aika kriittinen hänen ideoilleen, koska olin tottunut, että tavarani ovat tietyllä tavalla. Kuitenkin aina kun olen suostunut hänen ideoihin, olemme kaikki olleet tyytyväisiä lopputulokseen. Usein jatkojalostamme toistemme ideoita. Me toden totta tykkäämme kehittelytyöstä ja kannustamme toisiamme eteen päin.

Minua ärsyttää liian kriittinen asenne, niin itsessäni kuin muissakin. On musertavaa, jos ajatuksistaan ei voi kertoa keskeneräisinä ilman, että saa vastaukseksi miljoona epäilevää katsetta ja kommenttia. Sellainen keskustelu ei ole millään lailla rakentavaa. Yritän muistaa tämän erityisesti lapsen kanssa ja työssäni. Ihminen on nimittäin saattanut joutua rohkaisemaan itseään melkoisesti, jotta edes uskaltaa sanoa ajatuksiaan ääneen. Miltä mahtaa tuntua silloin, jos vastaukseksi saa pelkkää kritiikkiä. Asiat ovat loppujen lopuksi väärin vain silloin, kun niillä saatetaan aiheuttaa vahinkoa toiselle, itselle tai ympäristölle. Jos poikani esimerkiksi keksisi leikkiä pikkuautolla kilpikonnaa, jolla on pyörät alla, se olisi hyvä idea, ei missään nimessä väärin. Jos hän piirtää kynällä seinään, kieltäisin sen, mutta samalla toisin paperia ja kannustaisin piirtämään siihen.

Sanottakoon loppuun, että "ein" sanominen on kuitenkin ihan positiivinenkin taito. Aina kun poikani pudistaa päätään, kun tarjoan hänelle ruokaa, se tietysti harmittaa. Samalla olen kuitenkin ylpeä siitä, että hänelle on kehittynyt oma tahto ja kieltäytyy syömästä, kun hänellä ei ole nälkä. Välillä vielä toki menee "eit" ja "joot" sekaisin ja poika on vielä aika pieni päättämään isommista asioista. Syömisen kanssakin voi olla niin, että vaikka hetki sitten hän olisi pudistellut päätään saattaa ruoka maistua minuutin kuluttua. Itseään on lupa suojella eikä kaikkeen tarvitse suostua. On kuitenkin hyvä miettiä sanooko "ei", vain koska haluaa pysyä elämässä mukavuusalueella ilman pienintäkään haastetta ja uutta ajatusta.

Matka suurten äärelle häämöttää

Meri ja vuoret. Kaksi niin kiehtovaa, suurta ja samalla hyvällä tavalla pelottavaa. Niiden äärellä tuntee itsensä pieneksi ja nöyräksi. Niiden äärellä ajatukset alkavat lentää. Valtameren aalloilla onkin kevyt lentää, ajatukset eivät sinkoile edes takaisin kuten neljän seinän sisällä. Vaikka ei siihen aina valtameriä tarvita. Torstaina lähdemme kohti seikkailuja, jotka jännittävät paitsi vuorten ja meren takia myös pienen reissaajan vuoksi.

Matkamme alkaa junamatkalla Helsinkiin ja sieltä laivalla Tukholmaan. Vietämme päivän Tukholmassa ja illalla hyppäämme junaan, joka vie meidät Ruotsin halki Pohjois-Norjaan Narvikiin. Haaveena olisi käydä Lofooteilla asti. Pohjois-Norjan osuutta ei kuitenkaan ole tarkkaan suunniteltu, koska internetin kautta on hankalaa suunnitella. Uskomme, että asiat selviävät tarkemmin paikan päällä. Sen tiedämme, että Narvikista löytyy leirintäalue ja sieltä pääsee bussilla ja mahdollisesti laivallakin Lofooteille. Kotiin palaamme reittiä Narvik-Boden-Haaparanta-Tornio-Kemi-Lahti. Tuntuu aikamoiselta, mutta olen luottavaisella mielellä matkan suhteen. Ja kuten olen jo joskus aiemminkin maininnut, emme ole kiinnostuneita valmismatkoista. Julkisilla liikkuen kenenkään ei tarvitse stressata ajamisesta tai siitä viihtyykö lapsi autossa. Eikä meitä sido ohjelmanumerot vaan voimme liikkua ihan oman kiinnostuksen ja jaksamisen mukaan. "Muistakaa palata takaisin ennen kuin rahat loppuvat", neuvoi isäni. No mies voi sitten pestautua johonkin kalastuslaivaan töihin, jos rahat loppuvat ;).

No niin, mutta juuri nyt suurin haaste on pakata sopivasti tavaraa. Kuullostaa haastavalta meikäläiselle, joka tarvitsee vähintään rinkan jo yhtäkin viikonloppua varten. Soittimet täytyy valitettavasti jättää kotiin. Mikä olisikaan ollut ihanempaa kuin laulaa Norjalaista villapaitaa kitaran säestyksellä Norjassa. Höh. Narvikin leirintäalueelta nettisivun mukaan löytyy pesukone, joten vaatetta ei tarvitse ottaa kuin muutamalle päivälle. Jos ei löydy pesukonetta, olemme sitten haisevia ja likaisia suomalaisia. Meitä voitte sitten syyttää suomalaisten huonosta maineesta. Lastenrattaat, kantoreppu, teltta, trangia, makuupussit ja tarpeeksi lämmintä vaatetta. Eikös näillä pärjätä. Otan vastaan vinkkejä kokeneemmilta!

Hassua, että sitä tulee miettineeksi sellaistakin, että olemmeko me vastuuttomia vanhempia, kun tahdomme tehdä tuollaisen seikkailumatkan pienen lapsen kanssa. Minä olen kuulemma ollut vastaavalla reissulla saman ikäisenä kuin poikani. Siitä en tietenkään muista mitään. Meidän perhe reissasi aika paljon, kun olin pieni. Eikä meidän reissut olleet aina tarkasti suunniteltuja. Ei sitä käsittääkseni silloin ihmetelty. Onko aikamme henki jotenkin erilainen vai kuvittelenko vain? Olen luonteeltani seikkailija, vähän jänishousu-sellainen, mutta jännityksestä huolimatta hankkiudun ja joudun koko ajan seikkailuihin. Olen ollut muun muassa kaksi kertaa elämäni aikana jumissa Venäjän rajalla erinäisistä syistä (toisella kerralla alkoi ihan pelottamaan) ja aina olen jollain lailla päässyt kotiin. Lapsen kanssa pitää tietysti miettiä vähän tarkemmin ja ihan hölmöillen uhkarohkeasti ei pidä mennä.

Jotenkin minä vain luotan, että elämä kantaa....ja maalaisjärjellä pärjätään pitkälle. Seikkailuja kohti siis!

Ps. Kirjoitan sitten matkakertomuksen kuvien kera, kun palaamme kotiin joskus parin viikon päästä. 

Lukijat