tiistai 30. maaliskuuta 2010

Ensiapua hermoille

Oman lapsen myötä olen joutunut tutustumaan uusiin puoliin itsessäni. Töissä lasten kanssa hermoni kestävät melkoisen hyvin. Minulle on jopa neuvottu, että voisit joskus oikeasti suuttua. Niin ajattelin sitten, että äitinäkin olisin samanlainen, aina rauhallinen viilipytty. Ja höpsistä heikkaa vaan! Äidin rooli on aivan erilainen kuin ohjaajan tai opettajan, kun äitinä on tunteet sataprosenttisesti läsnä. Hermot menee välillä väistämättä (siis minulla, ei ehkä kaikilla äideillä).

Yritän nyt tätäkin asiaa lähestyä rakentavasti. Huono omatunto tulee siitä, kun on kiukkuinen lapsen nähden. Eikä se sitä paitsi asiaa mitenkään auta. Kaikenlaisia tunteita saa ja pitää tuntea ja ilmaistakin, mutta eri asia on sitten miten ilmaisee. Minusta olisi mielenkiintoista kuulla millaisin keinoin toiset saavat koottua itsensä, kun hermot meinaavat mennä. Aina ei ole mahdollista saada toista hoitamaan lasta, kun tunteet räiskyvät. Usein on vain selvittävä niiden omien tunteiden kanssa yksin.

Muistuttaakseni itseäni kokoan tähän omia selviytymiskeinojani, ehkä niistä joku muukin voi jotain saada.

1. Olen koettanut muuttaa omaa suhtautumistani lapsen itkuun. Ennen saatoin jopa hätääntyä ja syytellä itseäni, kun en saanut itkua loppumaan. Lapsi viestii itkullaan, itku on lapsen puhetta. Koetan kuunnella sitä niin kuin kuuntelisin aikuista, joka osaa kertoa pahasta olostaan sanoin. Sehän on oikeastaan hyvä vain, että lapsi osaa itkeä. Miten muuten hän voisi viestiä tunteitaan? Reagoin itkuun, mutta siitä ei tarvitse hätääntyä.

(Kun olin kirjoittamassa tätä, lapsi heräsi uniltaan kunnon itkun säestyksellä. Tulipa testattua tätäkin.)

2. Hengittäminen. Hassua, mutta se auttaa, kun keskittyy vain siihen. Joskus minulle on tullut mieleen, kun olen nukuttanut lasta pitkän kaavan mukaan, että tämähän on oiva tilaisuus "meditoida". Lapseni pakottaa minun pysähtymään joka ilta. Hengittämiseen keskittyminen auttaa muuten lastakin nukahtamaan. Hän ei ehkä nukahda nopeammin, mutta homma sujuu yleensä ilman raivoa.

3. Kävelylenkki. Silloin, kun hermot ovat kireällä, pieni sisäinen murrosikäinen herää minussa ja rupean helposti kapinoimaan ulos menemistä vastaan. Siinähän on se lähtemisen vaiva. Mutta heti, kun päästään ulos, mieli kevenee ja näemme pojan kanssa toisemme ja maailman aivan erilaisin silmin kuin hetki sitten.

4. Itsensä ja lapsen yllättäminen. Jos minulla tai lapsella on känkkäränkkähetki, koetan yllättää meidät molemmat jollakin ihan erilaisella puuhalla kuin mitä sillä hetkellä tai yleensä teemme. Mitä sellaisia voisi olla? Hmmmm, sormiväreillä taiteilu, jonkun lastenohjelman tai elokuvan katsominen telkkarista, leipominen, seikkailuretki ulkona, ravintolaan meno... En tiedä nyt, kun eihän se sitten ole yllätys :). Ja tähän samaan oikeastaan liittyy myös luovuttaminen. Esimerkiksi jos lapsi ei kertakaikkiaan vaikkapa syö niin sitten lopetetaan syöminen tai jos lapsi ei pitkän yrityksen jälkeen nukahda niin sitten ei väkisin yritetä. Hetken päästä rauhoittuneina homma voi sujua ihan toisella tavalla.

5. Nukkuvan lapsen katselu. Se on aina huokaisun hetki, kun lapsi nukahtaa. Tyytyväisenä nukkuva lapsi täyttää olemuksellaan koko huoneen. On hurjan rauhoittavaa katsella lasta ja unohtaa kaikki muut asiat. Toisaalta voi tietenkin ottaa kaiken irti omasta ajasta ja tehdä jotain ihan muuta kuin lapsen hereillä ollessa tekisi.

Tuossapa oli joitain keinoja ensiavuksi. Pakko nyt sanoa, että en todellakaan osaa olla aina noin rakentava. Kirjoittaminen on minulle tapa löytää niitä omia voimavaroja.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

"Tiedän, että olet aina"

Sanotaan, että toiset ihmiset tulevat elämään jäädäkseen ystäviksi ja toiset ovat vain ohikulkumatkalla. Ohikulkijatkin voivat olla tärkeitä, lyhyistäkin hetkistä voi jäädä ihmiseen merkittäviä jälkiä. Sitten on niitä ystäviä, joita kohtaa vain harvoin, mutta aina kun tavataan, voi jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin. Minä olen aivan äärettömän onnellinen ihminen, kun elämässäni on ollut valtavan ihania ja erilaisia ihmisiä, paljon (vaikka sillä määrällä ei sinänsä ole väliä). Varmaankin se paljous johtuu siitä, kun olen asunut, opiskellut, harrastanut ja työskennellyt niin monessa eri paikassa elämäni aikana. Kun oikein ajattelen sitä, en voi olla kuin kiitollinen. En ole koskaan kokenut ketään yksittäistä ihmistä parhaaksi ystäväkseni, olen kokenut sellaisen jotenkin kahlitsevana. Niin moni ihminen on minulle "paras ystävä".

Viime viikonloppuna vierailin yhden sielunsiskoni luona. Olen onnellinen aina, kun tapaamme. Eron hetkeä en koe surullisena, koska tiedän, että hän on aina olemassa minulle. On jotenkin vapauttavaa saada kokea tällaista rakkautta ystävää kohtaan. Ihmistä ei tarvitse kahlita, jotta saisi hänet säilymään elämässään. Sehän vaatii tietenkin aika suurta luottamusta toista kohtaan. Miten sellainen luottamus on syntynyt, välillä ihmettelen. En tiedä, niin monien hetkien kautta, ei mitenkään tietoisesti. Ystäville, joita tapaa harvoin, voi uskoutua kipeissä asioissa, joista taas voi olla vaikeaa puhua sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat arjessa koko ajan läsnä. Haluan säilyttää arjessa tietynlaisen suojamuurin, en halua olla täysin auki ja haavoitettavana. Arkea ei jaksa sillä tavoin.

Hetket sielunsiskojen seurassa ovat todella voimauttavia. Arjessa äitinä niin herkästi tulee puhuttua koko ajan lapsesta. Siinä helposti unohtaa itsensä, mitä minulle kuuluu. Vaikka lapseni on minulle rakkainta maailmassa, en saa silti unohtaa sitä, että olen muutakin kuin äiti. Minä tarvitsen niitä hetkiä, kun jutellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa myöhään yöhön saakka. Sellaisen jälkeen on taas puhtia. Kiitos siis sielunsiskoni taas yhteisestä ajasta!

Tämän kirjoituksen otsikko on lainattu eräältä toiselta ystävältäni, jonka koen sielunsiskokseni. En muista onko hän lainannut sen jostakin vai onko tämä hänen oma viisautensa. Lause on jäänyt mieleeni hyvin vahvasti ja siinäpä oikeastaan on kaikki kiteytettynä, mitä tässä tekstissä halusin sanoa. On turvallista tietää, että elämässä on ihmisiä, jotka ovat läsnä aina, ja varmasti vielä kuoleman jälkeenkin jollakin tavalla.

Olisiko sinulla rohkeutta lainata naapurista foliota?

Minulla oli tässä yhtenä päivänä tilanne, kun olisin pikaisesti tarvinnut vähän foliota, kun meidän kaapistamme sitä ei löytynytkään. Meinasin jo lähteä naapurista lainaamaan, mutta rohkeus petti. En juuri tunne naapureita, kun emme ole kauaa täällä asuneet, joten kynnys tuntui liian suurelta. Viikonloppuna olin ystävällä kylässä. Hänellä oli mielenkiintoinen kirja Viisas arki - opas yhteisöllisyyteen http://www.annikinkatu.net/viisas-arki.html. Sen on kirjoittanut siis nainen, joka on itse asunut Annikinkadun puutalokorttelin yhteisössä. Selailin kirjaa ja minua alkoi kovasti pohdituttamaan yhteisöllisyys ja kuinka sitä voisi saada lisää omaan arkiympäristöön. Kerrostalossa asuessa on niin helppoa piiloutua omaan lokeroonsa, kun naapureita näkee harvakseltaan, jos ollenkaan.

Muutin 16-vuotiaana kotoa pienestä taajamasta isoon kaupunkiin monen sadan kilometrin päähän. Muistan, että se oli minulle kovempi pala kuin osasin odottaa. Ystäviä oli vaikeaa löytää isosta koulusta tai lähiympäristöstä. Kerrostalossa naapurit ottivat kontaktia lähinnä valituslapuilla, joita silloin tällöin putkahteli postiluukusta. Valituslaput useimmiten koskivat jotain pikkuseikkoja järjestyssäännöistä. Se tuntui oudolta ja tylyltä, kun lapsuuden ympäristössä naapurit olivat tuttuja ja heiltä saattoi pyytää apua tarvittaessa. Olenkin miettinyt, että olisiko lukioni sujunut paremmin, jos olisin asunut kotona vanhempien luona silloin. En minä mitään kadu kuitenkaan.

Yhteisöllisyys on kiinnostanut minua aina ja tunnen kiintyväni hyvin herkästi ihmisiin ja ryhmiin, välillä jopa haitaksi asti. Yksin asuminen on ollut minulle aina vaikeaa. Olen saanut elämäni aikana onneksi kokea yhteisöllisyyttä monella tavalla ja nähnyt siinä sekä hyviä, että huonoja puolia. Ehdottomasti enemmän kuitenkin hyviä! Hyvin toimivassa yhteisössä voi kokea olonsa turvalliseksi, kun ympärillä on ihmisiä joilta pyytää tarvittaessa apua. Sekin on tärkeää, että saa tuntea itsensä tarpeelliseksi auttaessa muita ihmisiä. Kirjassa mainittiin monia muitakin asioita, jotka tekevät yhteisöllisyydestä tärkeän asian ihmiselle.

Nykyisellä paikkakunnalla meille ei ole vielä kehittynyt kovin laajaa tukiverkkoa. Viisas arki - kirjassa oli monia vinkkejä kuinka voisi omalla panoksellaan lisätä yhteisöllisyyttä ihan missä tahansa ympäristössä. Monet niistä olivat ihan yksinkertaisia, mutta huomasin, että minulla ei ole oikein rohkeutta toteuttaa niitä käytännössä. Tervehdin aina naapureita, mutta siihen se on jäänyt sitten. Seuraava askel voisi olla vaikka se jauhojen lainaaminen. Kirjassa neuvottiin tekemään tikusta asiaa tai vaikka järjestää juhlat naapureille, jos yhteyttä ei meinaa millään muuten löytyä. Mietin, että ehkä olisi myös syytä osallistua seuraavan kerran pihatalkoisiin, jos sellaiset täällä järjestetään. Kesällä varmaankin naapureita muutenkin näkee enemmän, kun voi viettää aikaa enemmän pihalla. Olen myös huomannut nykyisessä elämäntilanteessa, että ihmiset tulevat herkemmin juttelemaan, kun on lapsi mukana. Ehkä se on vähän sama juttu kuin koiran kanssa liikkuessa :D.

Aihe herättää minussa paljon kysymyksiä. Onko ennen ollut asiat toisin? Onko yhteisöllisyyttä syntynyt herkemmin? Vai onko koko ajatus onnellisesta yhteisöllisyydestä utopiaa? Voiko yhteisöt oikeasti toimia niin, että kaikilla sen jäsenillä on siellä hyvä olla? Asuin Tampereella opiskellessani aika lähellä Annikinkadun yhteisöä. Minä kävelin siitä ohi usein ja olin kovin utelias näkemään, miten siellä oikein elettiin. Kerran jopa kävin sisäpihalla, kun siellä oli jotkut avoimet festivaalit. Kortteli samalla pelottavalla tavalla jännitti ja toisaalta kovasti kiinnosti. En edelleenkään oikein tiedä millaista elämää Annikinkadulla todella vietettiin. Jotenkin mystinen kuva siitä jäi, vaikka asukkaille se oli varmasti ihan tavallista elämää.

Mieheni kanssa olemme miettineet, että olisi mielenkiintoista kokeilla elää jonkin aikaa jossakin kiinteässä yhteisössä. Yhteisöjä on tietysti monenlaisia. Minua ei kiinnosta tiukat uskonnolliset tai aatteelliset yhteisöt vaan enemmänkin sellaiset, joissa tehdään yhdessä ruokaa, järjestetään pihajuhlia, harrastetaan yhdessä. Sellainen yhteisö olisi ideaalinen, jossa kukin saisi jollakin tavalla käyttää omaa osaamistaan yhteisön hyväksi ja jossa voisi ilman suurta kynnystä pyytää apua. Tiedän kuitenkin, että minunlaiselle ihmiselle olisi toisaalta haastavaa elää kiinteässä yhteisössä. Epäilen hyvin herkästi omia kykyjäni, enkä siksi osaa aina tarjota apua. Olen myöskin tottunut olemaan aika itsenäinen, joten en herkästi osaa pyytää apua. Olisinko minä siis kiinteässäkin yhteisössä helposti omaan lokerooni vetäytyvä vai kehittyisinkö ryhmän mukana yhteisöllisemmäksi?

Tartuimpa todella laajaan aiheeseen. Hui huomasin sen vasta kun ryhdyin kirjottamaan. Pakko lopettaa ennen kuin kirjoitan vahingossa kirjan.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Pysäyttävää

Niin. Olen aloittanut tämän tekstin nyt jo monta kertaa, mutta en millään löydä oikeita sanoja. Minulle läheisellä ihmisellä on todettu eräs sairaus tai diagnoosi ei oikeastaan ole vielä ihan selvä. (Tässä en aio kertoa kenestä on kyse.) Sairaus tuli todella kiven takaa ja siksi olen hämilläni. Kun elämässä ei mitään pitäisi pitää itsestään selvänä, mutta silti nämä ovat niitä asioita, joihin ei koskaan totu. Minulla on sellainen ajattelutapa, että otetaan vastaan se mikä tulee ja eletään sen kanssa. Siltikin näitä yllättäviä tilanteita joutuu aina jonkin aikaa työstämään. Sairastuneen itsensä pitää oppia elämään sairauden kanssa ja läheisten taas huolen ja menettämisen pelon kanssa. Ennestään jo tiedän, että se työstäminen on aika pitkä prosessi, jossa aina välillä joutuu palaamaan takaisin alkuun. Helpottavaa on tietää, että tämä rakas ihminen itse otti asian vastaan rauhallisesti.

Taitaa olla taas pitkien kävelyretkien paikka. Kun minulla on ollut sellaisia haastavia tilanteita elämässä, isäni on aina passittanut minut kävelemään tai tekemään jotain muuta fyysistä kuten haravoimaan. Pääasia, että menee ulos ja tekee jotain yksinkertaista asiaa. Muistan yhdenkin retken, kun kävelin aivan mieli mustana. Yllättäen kaislikosta pyrähti joku vesilintu, en enää muista oliko se sorsa vai joku muu. Säikähdin ja purskahdin nauruun. Yhtäkkiä koko tilanne tuntui aivan naurettavalta. Sitä niin helposti käpertyy ja sulkeutuu siihen oman mielen surkeuteen. Eihän niin kannata elää, menee elämä ihan hukkaan.

Ehkä se on klisee, mutta kyllä se on hyväkin, että elämä välillä ravistelee. Siinä sitä jotenkin taas näkee kaikki arvokkaat, oikeasti tärkeät asiat. Tai näkee, jos haluaa nähdä. Eihän sairaus tai muuten elämän kriisit sinänsä kai ihmistä jalosta vaan se miten ihminen itse haluaa tai uskaltaa ottaa uudet elämäntilanteet vastaan ja myös se millaista tukea ympärillä olevilta saa. Sääli ja surkuttelu ei auta mitään, siinä sitä vain käpertyy syvemmälle. Kuunteleva korva ja toisaalta arkeen keskelle elämää puskevat voimat ovat korvaamattomia.

Olen hiljalleen tässä alkanut hyväksyä sen, että elämään kuuluu myös surua, huolta ja melankoliaa. En enää pidä sitä taakkana, josta pitäisi jotenkin parantua. Ajattelen sen olevan kanssakulkija, jonka kanssa pyrin elämään. Kukahan viisas senkin on sanonut, että "suru on ilon sisarus". Olen viime päivinä nähnyt myös melkoista vihaa ja katkeruutta toisessa yhteydessä. Miten kamalaa taakkaa ihmiset kantavat mukanaan, kun he jaksavat olla katkeria vuosikymmenien ajan. Sen näkeminen teki melkein surullisemmaksi kuin tämä läheiseni sairaus. Itsekin osaan olla vihainen ja katkera, mutta tiedän myös kuinka helpottavaa on jättää asiat jonnekin menneisyyteen ja antaa anteeksi.

No niin. Ulkona on mainio ilma. Jään odottelemaan, kun poika herää uniltaan. Päästään sitten retkelle :).

lauantai 20. maaliskuuta 2010

Hyvä poika!

Aiemmin kirjoitin meidän perheen rytmihäiriöstä. Nyt piti sitten tulla kertomaan, että pojalle sopiva rytmi on tainnut löytyä. Toivottavasti en nyt kehuskele liian aikaisin. Muutaman päivän hän on mennyt päikkäreille klo 13 ja nukkumaan klo 20. Vielä eilen oli huuto ennen nukahtamista lohdutonta, vaikka oli selvästi väsynyt. Kyllä sitä huutoa kuunnellessa sydän oli taas särkyä. Yöllä nukkui kuitenkin 12 tuntia, mikä vaikutti tosi hyvältä ajalta. Tänään poika nukahti alle minuutissa, kun hänet vei sänkyyn. Hetken vain silitin päätä.

Miehen kanssa olemme ihan ihmeissämme. Tällaisiako illat olisivat, jos lapsi nukahtaisi helposti ja aikaisin illalla. Tässähän jää ihan oikeasti aikaa rentoutua ja silti ehtiä ajoissa nukkumaan. Vau! Tai pitää laittaa ihan tuplaveellä. Wau!

Nyt sitten vain yritetään pitää tämä. Ihan helppoa se ei tule olemaan tiettyinä päivinä, muttei mahdotonta varmaankaan.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Muoksista

Meillä asuu eräs hyvin pitkäkyntinen tiikeri täällä, joka pitäisi kesyttää. Miten ihmeessä te äiti- ja isi-ihmiset saatte leikattua vauvojen/taaperoiden kynnet tai puhdistettua korvat? Minä en ossaa noita juttuja vieläkään ilman, että lapselta menis totaalisesti hermot. Olen yrittänyt vaivihkaa jonkun muun jutun yhteydessä, sylkyssä, telkkaria katsoen, tehdä leikkiä, lorua tai laulua siittä ja mitä vielä. Kynsienleikkuu kestää meillä varmaan viikon, kun saan vain yksi kaksi kynttä päivässä leikattua. Joo pikkujuttu, mutta kuitenkin sellainen mikä pitää saada tehtyä. Enkä nyt tahtoisi väkisinkään, koska sittenhän poika rupeaa vihaamaan sitä vielä enemmän. Kutittaako se jotenkin inhottavasti vai mikä siinä niin kamalaa on? No tumpelo äiti joka tapauksessa taidan olla.

En tiijä mitä tuo muoks oikein tarkottaa, mutta mun mielestä sitä käytetään aina tällaisten juttujen yhteydessä :D.

Rytmihäiriö

Meidän perhe sykkii miten sattuu. Isi menee töihin välillä aamulla, välillä illalla, välillä on töissä koko päivän. Äiti eli minä käyn töissä kahtena iltana, yhtenä päivänä ja muuten milloin sattuu jokin keikka olemaan. Mihin rytmiin poikanen sitten elää, on tällä hetkellä vähän kysymysmerkki. Sitä tässä sitten ihmetellään miten meidän perhe saataisiin sykkimään niin, että poikasen elämä ei menisi ihan sekaisin.

Poikanen on oppinut nukahtamaan vihdoinkin sisälle päikkäreille, kun pikkuisen tassuttaa ja laittaa unimusiikkia soimaan. Sisällä hän nykyään nukkuukin parhaiten tai sitten, kun ollaan lenkillä jossain hiljaisessa paikassa monta tuntia. Jostain syystä unista on tullut herkemmät. Poikanen herää, jos pysähdytään tai kuuluu kovia ääniä. Nyt on äidin jätettävä hyvästit asioiden hoitamiselle päikkäreiden aikaan. Monen tunnin lenkki päivittäin hiljaisilla metsäpoluilla tekisi varmaankin fysiikalle hyvää, mutta taidampa valita sen sisällä nukkumisen noin pääsääntöisesti kuitenkin.

Poikanen on siirtymässä yksiin pitkiin päikkäreihin ja mietinnän alla on, miten ne kannattaisi oikein sijoittaa. Katsoako aina kellosta vai seuratako enemmän pojan väsymystilaa? Olemme kokeilleet nyt sellaista, että päikkärit olisivat mahdollisimman keskellä päivää, jolloin illalla alkaisi väsyttämään sellaiseen kohtuulliseen aikaan. Tässä meidän poikasessa kun on vähän yökyöpelin vikaa. Keltä lie perinyt... Meidän perheessä, kun työhässäkät sijoittuvat ilta-aikaan, poikakaan ei meinaa sitten rauhottua millään. Jalat ja kädet käy vielä, vaikka poika on muuten melkein unessa. Isi tulee kotiin, kun poika on juuri käymässä nukkumaan. Poika innostuu sitten isin saapumisesta niin, että unen saaminen siirtyy. Että mitäpä tässä nyt sitten oikein asialle tekisi? Vinkkejä?

Alan vaihtokaan ei käy päinsä tuosta noin vain. Syksyllä minulla on enemmän töitä kuin nyt, joten olemme alkaneet miettiä hoitokuvioita. Päiväkoti ei tunnu oikein hyvältä ajatukselta juurikin näiden meidän työaikojen vuoksi. Ehkäpä yritämme löytää hoitajan kotiin. Jospa se selkeyttäisi vähän poikasenkin elämää, kun olisi yksi ja sama hoitaja aina. Hoitaja tuntisi hyvin poikasen tavat ja rutiinit, jolloin jokainen päivä ei olisi erilainen.

Noh kaksi kuukautta vielä ja sitten loppuu minun työt tältä keväältä. Jospa tämä tästä jotenkin selviäisi ja elämä rauhoittuisi.

lauantai 13. maaliskuuta 2010

"Miten menikään se runo..."

Läksin tänään poikani kanssa ex tempore retkelle. Tarkoituksena oli vain lähteä siksi aikaa ulos, että poika nukahtaa. Mutta reppua pakatessani hetkessä päätin, että me otammekin eväät mukaan ja vietämme aikaa ulkona. Nakkasin pojan kantoliinaan ja tavarat pulkkaan. Poika nukahti melkein heti päiväunille.

Kävelimme järven jäällä auringon paisteessa. Lapseni on viime aikoina nukkunut aivan omituisia lyhyitä päiväunia, heräillyt kesken kaiken. Luulempa, että puhjenneet ja puhkeamattomat poskihampaat kiusaavat ja toisaalta mahansa totuttelee lehmänmaitoon. Noh nyt hän sitten päätti nukkua oikein monta tuntia. Kenties hän ajatteli, että tämä kantoliinassa nukkuminen on niin harvinaista herkkua, että täytyy ottaa tästä kaikki irti. Siinä kävellessä mieleen alkoi tulla runoja, siis omia aivan uusia runoja. Harmi, kun ei ollut mitään paperia mukana. En nimittäin muista enää miten ne menivät. Tuli aivan mieleen eräs laulu, jonka kuulin joskus aikoja sitten. Kuuntelin sitä vinyylilevyltä ja se oli varmaankin 70-luvulta. Se kertoi siis arjen kyllästämästä kotiäidistä, joka yritti kaiken kiireen keskellä kirjoittaa runoja. Runot unohtuivat, kun hän joutui aina keskeytetyksi. Harmi, etten kertakaikkiaan muista, kuka laulua esitti. Laulu kosketti jo silloin, vaikka en ollut vielä äiti. Varmaankin suunnittelin siihen jonkinlaista tanssia.

Itseäni on vaivannut samat asiat, kuin mistä siinä laulussa kerrotaan. Minulle liian helposti käy niin, että hävitän arjesta sen "runouden", enkä tarkoita nyt vain runoja vaan kaikkea kaunista: leikkiä, musiikkia, maalaamista, piirtämistä, kaikkea luovaa toimintaa. Vaikka toisaalta nyt kotona ollessa lapsen kanssa siihen olisi aivan loistavat mahdollisuudet, kun vain hyväksyy sen, että tehdään lapsen ehdoilla. Siellä retkellä ollessakin ihmettelin, että miksi emme ole käyneet tällaisella retkellä aiemmin tänä talvena. Me olemme jämähtäneet melkein kokonaan neljän seinän sisälle. Retkeily ja eväiden syönti upeassa talvisäässä on sitä elämän runoutta parhaimmillaan. Ehkä juuri siksi, että olemme jämähtäneet tai toisaalta olemme viettäneet aikaa viriketulvassa kaupoissa tai kotona miljoonaa asiaa yhtä aikaa tehden, en ole saanut harrastettua luovia asioita. Retkellä kaikki ylimääräinen unohtuu, mieli oli siis vapaa synnyttämään uusia runoja. Tätä lisää kiitos!

torstai 11. maaliskuuta 2010

Linkkiä pukkaa

Tämä oli mielenkiintoinen siitä enempää tässä sanomatta:

http://areena.yle.fi/ohjelma/291155116d046b7390d9ee29c552406d

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Haaveissani olen matkalla jo

Me matkustamme ensi kesänä Lofooteille http://fi.wikipedia.org/wiki/Lofootit! Haaveeni toteutuu varmasti ellei joku meistä pahasti sairastu tai tapahdu jotain muuta ikävää. Mies saa olla kesällä ainakin kuukauden lomalla, joten meillä on hyvin aikaa matkustaa. Olen iloinen, että saan ryhtyä suunnittelemaan. Minä, kun koen, että suunnittelu on jo osa matkaa. Yläasteella suunnittelin erään ystäväni kanssa Lapin vaellusta. Matka ei koskaan oikeasti toteutunut, mutta me pääsimme aika lähelle oikean matkan tunnelmaa pelkästään haaveissamme. Mutta nyt kyllä toivoisin, että tämä matka todella toteutuu. Me juttelimmekin mieheni kanssa, että nyt on paree alkaa oikeasti toteuttamaan haaveitaan. Muuten voi käydä niin, että huomaamme 20 vuoden päästä, että elämäämme ei muuta ole mahtunutkaan kuin töitä ja arjen rutiineja. Se olisi ihan vastoin meidän ajatteluamme ja arvostuksiamme. Meitä ei kiinnosta raha ja menestys vaan se, että elämä täyttyy asioita, joista meidän perhe tulee onnelliseksi. Haave matkasta Lofooteille tuli minulle, kun eräs ystäväni näytti valokuvia sieltä. Minusta vain tuntui, että tuonne on päästävä joku päivä.

Me olemme miehen kanssa molemmat sellaisia wannabe-retkeilijöitä. Miehelle vaikeinta on lähteminen, hän kun niin helposti juuttuisi vain kotiin. Oltuaan vähän aikaa metsässä, hän innostuu ja alkaa hyppiä ja pomppia kiveltä toiselle (kirjaimellisesti näin käy). Kun vielä odotin poikaamme, me retkeilimme Isojärven kansallispuistossa ja siellä mieheni vannoi, että hän opettaa sitten lapselle takuulla kaikki tärkeät erätaidot. Täytyy ruveta siis oikeasti retkeilemään, että mies saa lunastaa lupauksensa. Minä taas olen sellainen, että intoa ja energiaa lähtemiseen yleensä on. Erätaitoni sen sijaan ovat onnettomat. Minulla kestää oikeasti ihan tosi kauan, että saan nuotion syttymään jos ylipäätään saan ja puukon kanssa minulla on peukalo keskellä kämmentä. Meistä kumpikaan ei tunne tarkasti kasveja ja eläimiä, mutta nautimme niiden ihmettelystä silti.

Emme miehen kanssa kumpikaan tykkää lentämisestä, joten matkustamme Lofooteille autolla. Minusta on ihana ajatus, että matka päämäärään sinänsä voi olla elämys. Muistan monia tanssireissuja lapsuudesta, jolloin toivoin vain, että kumpa matka ei loppuisi milloinkaan. Automatka jännittää kuitenkin aika paljon! Kuinka matka sinne mahtaa onnistua taaperon kanssa? No ajattelimme, että matka saa kestää monta päivää. Matkan varrella yövymme ystävien luona, Lapissa appivanhempien mökillä ja Ruotsin ja Norjan puolella teltassa leirintäalueilla. Etenemme mahdollisimman hyvin lapsen ehdoilla. Tietenkin tulee mieleen, että olisiko loma jossain etelän maassa kuitenkin helpompi vaihtoehto pienen lapsen kanssa. Semmoinen matka ei vain oikein meitä kiinnosta niin minkäs teet. Tietenkin voisi vielä tutkia, pääsisikö sinne julkisilla.

Minä jo niin näen meidät siellä villapaidat päällä tarpomassa! Ihanaa! Täyteen ahdettu pikkuinen auto, mies soittaa kitaraa nuotiopaikalla, lapsi nukkuu päikkäreitä kantorepussa huikeissa maisemissa...


Tulisipa kesä pian!

Ps. Jos tämä suunnitelma tuntuu kesällä liian hurjalta, ehkä sitten jäämme sinne Suomen Lappiin tai vaihdamme matkakohteeksi Ahvenanmaan. Katsotaan nyt vähän sen mukaan, millaiseksi viipertäjäksi tuo lapsi tuosta kesään mennessä kehittyy.

tiistai 2. maaliskuuta 2010

Ajattelin ensin kirjoittaa...

...siitä työahdistuksesta, kunnes se alkoi tuntua ihan turhalta narinalta. Sitten ajattelin, että voisinki kirjoittaa hetkessä syntyneestä onnen tulvahduksesta. Mutta olo ei ollutkaan enää sillä tavalla onnellinen, kun olin saanut pikkuisen viimein nukahtamaan. Sitten syntyi runo, tajunnanvirtana, tuosta noin vain kirjoittaen. Minulla ei ole tapana julkaista näin tuoreita tajunnanvirtana ja angstin pohjalta syntyneitä runon raakileita, mutta poikkeushan vahvistaa säännön.



Vauva 200209

Me ei välitetä enää,
me ollaan tässä ja nyt.
Äiti ja poika,
unen ja valveen rajamailla.

Ilta toisensa jälkeen
petyin itseeni
äitinä.
En saanut sinua toimimaan,
niin kuin käyttöoppaissa sanotaan.

Kuka niistä oppaista ylipäätään
mitään tolkkua olisi saanut.
Ne oli kirjoitettu niin monella kielellä,
eikä me isäsi kanssa olla kielitieteilijöitä.
Eikä sua ole tehty siellä,
missä niitä kieliä puhutaan.

Hei beibi sä olet made in me.
Me sinun kanssasi
nämä hetket valvomme.
Kestämme ne huudot,
jotka jäävät kaikumaan
korvien väliin niin,
että luulemme sinun itkevän silloinkin,
kun nukut levollista unta.

Me saamme kokea
illan viimeisen jännitysnäytöksen:
draaman,
villit muuvit,
hempeät halaukset ja
raivon purkaukset
ikuisuudelta tuntuvat hetket,
kunnes näytöksen sankari
viimein häviää
taiston unta vastaan.

Tervetuloa katsomaan ja kokeilemaan!
Näytökset: joka ilta
Kesto: ei rajaa
Tarjolla popcornia!

Tulette huomaamaan,
ei tätä mallia Vauva 200209 kuitenkaan,
meitä paremmin voi käyttöoppaat rakastaa.

maanantai 1. maaliskuuta 2010

Tahtoisin kirjoittaa jotain kevyttä ja mukavaa, mutta se ei onnistu. Pöhköä.

Olen tainnut tulla jonkinlaiseen henkiseen tienristeykseen tai luulen tulleeni, vaikkei vielä olisi mitään kiirettä. Jotain tässä nyt täytyy olla takana, kun olen koko ajan kiukkuinen ja hankala. Luulen, että se liittyy jotenkin siihen, kun poika täytti vuoden. Minulle tuli itku silmään, kun tajusin meidän vauvan olevan jo aika lähellä taaperoa. Siinähän ei sinänsä ole mitään kauheaa, että lapsi kasvaa ja oppii uusia asioita, mutta mutta...

Minulta on jo kyselty, että joko palaan kunnolla töihin, joko lopetan imetyksen, osaako lapsi jo sitä tätä ja tuota ja kaikkea muuta vastaavaa. Erityisesti pinnalla ovat olleet imetys ja työt. Eiväthän kyselijät pahaa tarkoita, mutta tulee sellainen olo ikään kuin kaiken pitäisi muuttua hetkessä, kalenterista katsoen. Suoraan sanoen minulla ei ole valmista vastausta oikein mihinkään kysymykseen. Koetan toimia sen mukaan, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta meidän perheelle. En kaipaa nyt yhtään ylimääräisiä muutoksia meidän elämään, kun tekee välillä tiukkaa näinkin.

Oli helpottavaa, kun meidän neuvolatäti sanoi, että imetystä voi jatkaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. En oikeastaan koskaan ole suunnitellut imetystä sen kummemmin. Se nyt vain on jatkunut ja tuntuu edelleen olevan tärkeää pojalle ja nimenomaan pojalle. Minä en koe saavani siitä mitään ihmeellistä. Taaperoimetystähän parjataan nimenomaan sillä, että äidit eivät halua luopua imetyksestä vaikka lapset olisivatkin valmiita. Miksipä en vielä jatkaisi, kun en koe siitä olevan mitään vaivaa varsinkaan nyt, kun yöimetykset ovat ohi. Kokeilen jospa poika lopettaisi itse. Takarajaksi ajattelin kahta vuotta, sen jälkeen ei enää sitten ollenkaan. Mutta kyllä minua jännittää vähän se, miten siihen suhtaudutaan. Hih, tähän voin sanoa, että onneksi poika on aika pienikokoinen ja voi vielä joittenkin silmissä näyttää ihan vauvalta. Mutta joo täytyisi vain kovettaa itseään sen verran, ettei välittäisi muitten ajatuksista.

Ajattelin kirjoittaa vielä töistäkin, mutta nyt on kello niin paljon, että täytyy mönkiä pikkuisen viekkuun nukkumaan. Poika ei onneksi välitä mistään aikatauluista vaan toimii ihan omassa tahdissaan.

Lukijat